mietteitä lapsen isättömyydestä

[taustalla]

Olen pienen lapsen yh. Elämämme on hyvää, tasaista ja onnellista. Minua vain kovasti kaihertaa lapseni isättömyys (isä ei ole kanssamme lainkaan tekemisissä eikä tule olemaan, tämän hän on tehnyt hyvin selväksi). Itseäni pidän huolehtivana ja tasapainoisena äitinä, lapsen elämässä on kaksi hommaan varta vasten pyytämääni miehen mallia (hyvä ystäväni ja läheinen sukulainen), silti minua harmittaa ja surettaa isättömyys. Tiedän, että tämän jauhaminen on sinänsä turhaa. Lapsesta voi taatusti kasvaa hyvä ihminen yhdenkin vanhemman perheessä, mutta kun nyt vaan tuntuu tältä... Mutta kuten sanottu pärjäämme hienosti -elämässä on sukua, ystäviä ja harrastuksia. Ja perheitä on nykyisin kaikenlaisia. Ehkä tämmä tunne kumpuaa omasta lapsuudesta. Isäni kuoli minun ollessa pikkutyttö ja poden kai vieläkin jonkin sortin isän ikävää.

Olen myös kertonut lapselle isästä ja näyttänyt valokuvaa. Poika tosin on vielä niin pieni, ettei paljoa ymmärrä. Haluan kuitenkin puhua asiasta, ettei siitä muodostu mitään peikkoa -iän edellyttämällä tavalla tietenkin. Voi vain olla, että lapsen varttuessa asia muotoileminen käy hankalammaksi. Kuinka kerrotaan nätisti, ettei isä halua olla tekemisissä?!?

Minkälaisia mietteitä teillä muilla, jotka kasvatatte lapsenne ilman isää on? Olisi mukava kuulla ajatuksianne.

 

[Leija]

Silloin kun olin itse lapsi, oli tavallista, että kun vanhemmat erosivat, lapset jäivät äidilleen eivätkä juuri tavanneet isäänsä. Isäni oli jo aiemmin paljon pois kotoa eikä ole koskaan hoitanut minua.

En kokenut jääväni mistään paitsi, koska en tuntenut isääni ja minulla ei siksi ollut ikävä häntä.

Näitä entisajan asioita ei tietenkään voi suoraan soveltaa nykyaikaan. Tarkoitan vain sitä, että jos ei ole tunteita jotain ihmistä kohtaan, ei häntä suuresti kaipaakaan.

Aikuisena olen itse tehnyt aloitteen ja tutustunut isääni.

 

[äityli]

Meillä kans tilanne, että poika 1v 6kk ei nää isäänsä... Isällä päihdeongelma ja itteeni kovasti harmittaa ettei poikani saa isänsä kanssa olla. Oon miettinyt monta kertaa, et miten selitän sen että isä ei käy... Välillä saattaa kuitenkin nähdä viikon-kuukauden verran usein ja sit ei taas ollenkaan...
Inhottava tilanne ja itellä monta kertaa paha mieli asian tiimoilta, koska poikani kuitenkin jo ymmärtää asian ja osaa isäänsä kaivata.
Usein kun kavereiden isiä on näkyvissä, poikani sanoo kysyvällä ilmeellä "ihi".... Itku siinä meinaa tulla kun itse kuitenkin tietää että poika kovasti nauttii isänsä seurasta aina kun siihen on tilaisuus...
Eronneet olemme tammikuussa, joten siitäkin on aikaa kun isänsä kanssa poika asui samassa asunnossa. Toisaalta tulee mieleen, että olisiko parempi ettei nää ollenkaan kuin se että näkee joskus enemmä ja sit menee taas pitkä aika ennen kuin uudestaan näkee....

 

[tiituli]

Mun tilanne on se, et itse olen omasta isästäni nähnyt kuvan 22 vuotta sitten, olin silloin 10v, enkä ole koskaan edes halunnut etsiä sitä. Mulla on 4 lasta ja 3 niistä eivät tapaa isiänsä, eipä isukkeja ole paljon napannut ja mun lapset eivät siitä ole ihmeemmin kärsineet, heillä on isäpuoli jonka kanssa tulevat hyvin toimeen. Lapset ovat nyt 14, kohta 13, kohta 9 ja 2v, isäpuoli on nuorimmaisen isä. olen luvannut että lapset voivat ottaa yhteyttä isiinsä kun ovat 16v.

 

[taustalla]

Varmastikin ilman isää pärjää, ja sitä mitä ei ole, ei ehkä osaa kaivata. Avioero tai isän kuolema varmastikin paljon paljon vaikeampaa, mutta kyllä se taatusti minä kehitykseen vaikuttaa, mutta mikäpä ei vaikuttaisi!!! Hankalia asioita, mutta kannattaa ehdottomasti puhua asiasta, kun lapsi kysyy ja miettiä jo etukäteen mitä sanoo, missä vaiheessa ja millä tavalla.

Oma isäni on kuollut minun ollessa 12. Ikävä on edelleen valtava. Millaista elämäni sitten olisi ollut ilman isää, siihen en osaa vastata. ERilaista tietysti, mutta nää tuntemuksetkin ovat niin henkilökohtaisia. Joku lapsi ei välttämättä mieti ollenkaan asiaa, toinen saattaa etsiä/kaivata isää puolielämää...

Mutta siis, en tässä yritä ketään neuvoa tai maalata piruja, kunhan vain mietiskelin minäkin otsikon mukaisesti.

 

[äiti]

Olen pienen lapsen yksinhuoltaja minäkin. Lapsellani ei ole koskaan ollut isää; yksin häntä odotinkin ja kasvatan.
Ns. miehemalleja hänellä on sukulaisista.

Kyllä asia on minullekin vaikea paikka. Erityisesti ajatus, että lapsi tulee kenties joskus kovastikin kärsimään asiasta. Mietin tuleeko hän tuntemaan olonsa vaillinaiseksi tai osattomaksi.

En ole koskaan puhunut lapselle isästä eikä hän vielä ymmärrä tälläisiä henkilöitä olevankaan. Toisten lasten isiä hän pitää tituleeraa sediksi tai miehiksi. Vanhempi on hänelle aina nainen.
Tämä onnellinen tietämättömyys ei tule tietysti jatkumaan ikuisesti.

Itsestäni tuntuisi hölmöltä selittää lapselle jostain mistä hän ei tiedä.
Niinpä isä-keskustelu tullaan meillä aikanaan käymään hänen aloitteestaan.
Toivon, että asiasta ei tule (varhais)lapsuudessa kummoinenkaan juttu. Olen suunnitellut selittäväni suurinpiirtein niin, että kaikilla on isä. Vaari on äitin isä. Sinun isäsi nimi on se ja se. Ehkä jotain muuta faktaa isästä. Meidän perheessä on vain äiti ja sinä. Joidenkin perheessä isä oikein asuu, mutta ei kaikkien.

Jos lapseni haluaa isäänsä jotain yhteyttä voisin harkita soittavani lapsen isälle ja ilmoittavani lapsen toiveesta. Valitettavasti en usko, että isä mihinkään tapaamiseen suostuisi. Jos lapsi päiväkodissa haluaa tehdä kortin isälle eikä vaarille tehköön vain, voihan sen postiin laittaa.

En tunne ketään isättömän lapsen äitiä. Yksinhuoltajapiireissäkin isä-kysymykset ovat kauheasti pinnalla, mutta koska perheemme todellakin on isätön ja miehetön en kauheasti samaistu eronneiden ym. tilanteisiin.

Toivon että lapseni isättömyydestään huolimatta kasvaa eheäksi aikuiseksi, mutta sen aika vain näyttää.
Lapsi on maailman ihanin asia ja vaikka en lapselleni täydellisiä puitteita olekaan pystynyt järjestämään uskon, että hänen on hyvä kasvaa ihan vain meidän pienessä perheessämme.

Voimia ja iloista mieltä kaikille itsenäisille äideille kaamokseen!

 

[taustalla]

Luin juuri Jari Sinkkosta ja hän kirjoittaa, että isästä tulisi puhua pienellekin lapselle jo ennen kuin hän kysyy, siis siinäkin tapauksessa, ettei isä kuulu millään lailla elämään. Tämä siksi, ettei asiasta tulisi peikkoa ja ettei lapselle tulisi tunnetta, ettei asiasta saa puhua. Lapset ovat herkkiä vaistoamaan äänensävyjä jne. Isästä pitäisi siis puhua rehellisesti -iän edellyttämällä tavalla tietysti- ja jo ennen kuin lapsi kysyy. Toki tämäkin on vain yksi mielipide, mutta mielestäni aika maalaisjärkinen ja puhuja on sentään kokenut lastenpsykiatri.

 

[äiti]

En aio puhua lapselleni isästä ennenkuin hän kysyy. Ei asia silti ole mikään peikko. Miksi väkisin korostaisin hänelle jotain mitä hänellä ei ole? Voiko hän edes ymmärtää asiaa? Tuttavapiiriimme ei isovanhempia lukuunottamatta kuulu isällisiä perheitä.

Olen asiaa kasvatusalan asiantuntijalta kerran kysynyt ja hänen mielestään isästä puhuminen ei ole välttämätöntä. Eri mielipiteitä siis asiantuntijoillakin.
Vaikka periaatteessa en kannata mitään asiantuntijalähtöisyyttä lastenkasvatuksessa tulipahan siis itsekin kerran kysyttyä.
En ikimaailmassa voisi kuvitella lukevani jonkun J. Sinkkosen kirjoja.

 

[sau]

Olen lukenut Sinkkosta ja varmasti hän ihan pätevä mies omassa koulukunnassaan on, mutta hänenkään kokemuksensa ei voi kattaa kaikkia "tapauksia" ainakaan yleistämiseen saakka. Ja hänkin edustaa vain yhtä koulukuntaa lapsipsykiatriassa.

Hän on oikeassa siinä, että isättömyydestä on puhuttava eikä se saa olla mikään tabu-aihe, mutta minustakin tuntuisi tosi omituiselta alkaa muistutella lapsiani siitä, ettei heillä ole isää, kun he eivät oman isän perään kysele. Perinteinen ydinperhe-malli ei ole tuttavapiirissämme yliedustettuna, joten lapseni tuskin osaavat vielä kuvitella, että se olisi jokin ainoa oikea malli ja että meidän perheestämme puuttuisi jotakin. Tilanne olisi varmasti toinen, jos kaikki ympärillä olevat ihmiset olisivat perusperheistä.

On ollut joitakin tilanteita, jolloin lausetta "meidän perheessä ei ole isää" tai "meidän perheessä on vain yksi aikuinen" on käytetty, mutta esikoiseni ei ole tarttunut siihen mitenkään. Joskus hän on maininnut, että "joissakihan perheissä on isä".

Meillä on hyvin keskusteleva ilmapiiri noin ylipäänsä, joten jos lapseni aiheesta haluavat puhua, en minä ainakaan ole hyssyttelemässä. Mutta tosiaan: miksi ihmeessä sanoisin lapsilleni "olettehan te huomanneet, että teiltä puuttuu isä"!

 

[sau]

Niin tuohon edelliseen vielä lisäyksenä, että lapsillani ei tosiaankaan ole isää, vaan he ovat saaneet alkunsa luovutetuilla siittiöillä. Heidän elämästään ei ole lähtenyt ketään, jota heidän pitäisi kaivata.

Isyyttä yleisesti mitenkään väheksymättä en tule käyttämään siittiöiden luovuttajasta sanaa isä, vaikka hän biologisessa mielessä lasteni isä onkin. Minulle vanhemmuus on jotakin aivan muuta kuin biologiaa.

 

[taustalla]

\

En aio puhua lapselleni isästä ennenkuin hän kysyy. Ei asia silti ole mikään peikko. Miksi väkisin korostaisin hänelle jotain mitä hänellä ei ole? Voiko hän edes ymmärtää asiaa? Tuttavapiiriimme ei isovanhempia lukuunottamatta kuulu isällisiä perheitä.

Olen asiaa kasvatusalan asiantuntijalta kerran kysynyt ja hänen mielestään isästä puhuminen ei ole välttämätöntä. Eri mielipiteitä siis asiantuntijoillakin.
Vaikka periaatteessa en kannata mitään asiantuntijalähtöisyyttä lastenkasvatuksessa tulipahan siis itsekin kerran kysyttyä.
En ikimaailmassa voisi kuvitella lukevani jonkun J. Sinkkosen kirjoja.

Varmaankaan asiasta ei tule kaikille peikkoa, mutta mistä tietää, että näin on juuri oman lapsen kohdalla?!? Minulla on lapsuudesta monia peikkoja juuri äitini puhumattomuuden vuoksi ja ne ovat tulleet täytenä yllätyksenä äidilleni. Niitä on pitänyt käsitellä sitten hankalamman kautta teininä ja aikuisena. Minä aion pojalleni isästä jotain kertoa ennen kuin hän kysyy. En tosin väitä, että tämä on oikea tapa. Varmastikin kovin lapsi-ja perhekohtaista. Kannattaa meidän kasvattajien kuitenkin miettiä asioita monelta kantilta.

 

[taustalla]

Hämmennän vielä lisää tätä soppaa. Lukekaapa Eve Mannun uusi kirja Musta tulee perhe. Siinä kerrotaan juuri tilanteesta, jossa äiti ei puhu isästä ollenkaan ja sitten lapsi epätoivoisena alkaa kysellä asiasta päiväkodin tädeiltä. Tässä vaiheessa äiti ymmärtää, että lapsen kuuluu saada tietää isästään.

 

[taustalla]

Tästähän on kehkeytynyt keskustelua, hyvä niin. Minä olen siis se Sinkkosta lukenut vieras ja haluan lisätä, että musta kannattaa lukea kaikkea laidasta laitaan, kunhan ei niele mitään pureskelematta. Kirjoittajien kanssa voi käydä keskustelua, väittää vastaan ja kehitellä omat teoriansa. En mäkään kaikessa Sinkkoseen yhdy. Ja sehän on muuten itsekin äitinsä kasvattama isätön poika. No tää menee vähän aiheesta ohi, mut Donnermaisesti totean, että lukeminen kannattaa aina. Meni vähän kirjakerhomainokseksi Iloista jatkoa kaikille.