Mietityttää

Olen ollut jo 4 vuotta ilman parisuhdetta, elellyt 2 ala-asteikäisen poikani kanssa omasta halustani kolmestaan, elämänkumppanikseni haluavia kyllä on ollut tarjolla useampiakin, mutta minua ei ole huvittanut, johtuen ilmeisestikin omasta nirsoilustani/ajan puutteesta/ omaan itsenäisyyteen tottumisesta jne. jne, mistä lie.

Ikää on kertynyt 32 vuotta ja 4 vuodessa on jo ihan 100% realistiset muistot ja ajatukset parisuhteen arjesta haalistuneetkin, mutta kun tätä ellien parisuhde palstaakin lukee ja kuuntelee ystävieni valituksia heidän parisuhdeongelmistaan , niin ajatukseni/haluni elää ilman elämänkumppania senkun vahvistuu. Onkohan tämä ihan normaalia ajattelua ikäiseltäni naiselta?

Asiallisia vastauksia, kiitos.

 

se!

 

On normaalia

Sinulla on kokemusta sekä suhteesta että yksin (lasten kanssa) asumisesta. Tuo on selkeästi tietoinen valinta.

Jos olet itsekin tyytyväinen valintaasi, niin kaikki on hyvin!

Lapsillekin tyytyväinen äiti on paras vaihtoehto.

Voi tulla myös aika, että suhde alkaakin kiinnostamaan sinua, yhtä normaalia sekin.

 

Minulla meni 5 vuotta, ennenkuin aloitin uuden suhteen... Se oli virhe. Nyt erosta on mennyt 10 vuotta ja uusi suhde on päällä. Vasta nyt tuntuu siltä, että haluaa aloittaa kaiken aivan alusta! ""Suunnitelmat"" muuttui, kun kohdalle osui mies, joka vei vanhanaikaisesti jalat alta=rakastuin kuin teini!

 

Tuntuu helpottavalle kuulla, että olen normaali

Tosin tuttavapiirilläni on ""ongelmia"" sinkkuudestani...minua on vaikea kutsua kavereiden kesken illallisille tai muihin pikku pirskeisiin kun olen pariton. Samaten he utelevat miehistä. Kyllähän minä käyn satunnaisesti miesten kutsumana ulkona syömässä, tanssimassa, elokuvissa jne. mutta aina kun totean ystävilleni, ettei se saanut aikaan minkäänlaista ylimääräistä vipinää mielessäni, niin he tuntuvat tosi pettyneille. Itse suhtauden näihin miehiin aivan ystävänä ja kun heille on selvinnyt ajatukseni, niin ihan ystävinä on jatkettukin, siis todellakin ilman mitään vipinöitä. Omassa ystäväpiirissäni ei ole ainuttakaan yksin elävää...kaikki ovat tukevasti naimisissa tai muutoin tiiviissä parisuhteessa, joten ehkäpä juuri siksi erotun tuttavapiiristäni. Ja moni kavereista on sanonut, etteivät he kyllä kykenisi elämään ilman sitä toista puoliskoa ja sitten melkein samaan hengenvetoon kerrotaan jostain riidasta oman kumppanin kanssa tai haukutaan muuten vain omaa kumppania. Kyllä minä ainakin kykenen elämään ilman riitoja ja toisen morkkaamista.

Siis lasteni isä on kuollut ja pojat kaipaavat tietenkin miesseuraa poikien juttuihin. Paljon pyrin täyttämäänkin isän tyhjiötä, mutta ihan kaikkeen en kuitenkaan minäkään kykene. Joskus vaan käy mielessä, että pitäisikö joku mies hankkia kotiimme ihan vain poikien hyväksi, mutta kuitenkin tosissani olen sitä mieltä, että pojilla on hyvä kun on rauhallinen ja turvallinen koti, vaikkei kodissa miehen mallia olekaan.

Aivan, joskus saattaa mieleni muuttua, mutta 4 vuoden yksin olon jälkeenkään ei yhtään tunnu sille, että kukaan enää koskaan voisi sykähdyttää niin, että ihan aidosti haluaisin olla hänen kanssaan kuten mies ja nainen.

 

Normaalipa hyvinkin, mutta sehan ei ole sama asia kuin keskiverto. Vaikuttaa silta, ettei sinkkuus ole ongelma sinulle itsellesi, mutta tunnet, etta se on ongelma ystavillesi. Tuskinpa se on sita heillekaan, ihmiset vain ylensa jostain syysta toivoisivat, etta heidan ystavillaankin olisi samanlainen elamantilanne. Samanlaiset lapset leikkivat parhaiten yhdessa ja silleen.

Asia on sinulle kuitenkin jollain tavoin arka, koska olet kiusaantunut ystaviesi uteluista. Muutoinhan et niille korvaasi lotkauttaisi. Samoin huolesi lastesi miehenmallin puutteesta. Kokemuksesta voin sanoa, etta siitakin voi hengissa selvita, vaikka jotain traumoja siitakin voi saada, kuten voitte paatella minun kirjoittelustani ""naisten palstalle""...

Aitini oli ""sinkku"" yli 20 vuotta, kunnes vihdoin intoutui etsimaan uuden elamankumppanin. Yksinaisyys kai pelotti, kun ei ollut aikanaan hankkinut ystavia ollessaan aina kotona. Mina ja sisareni molemmat asuimme ulkomailla, eika sukulaisiakaan pahemmin ollut lahistolla ja elakepaivat alkoivat.

Mina ja sisareni toivottiin pienesta pitaen, etta aiti etsisi uuden miesystavan. Ei meille isaksi (koska meilla edelleen oli sellainen ja hyva olikin), vaan itselleen seuraksi. Miten iloton aitimme aina olikaan. Karsi kuin paraskin marttyyri mukamas minun ja sisareni takia, vaikka me aina toivoimme juuri painvastaista. Omista kokemuksistani johtuen en koskaan ole ymmartanyt naisen sinkkuutta, jossa vedotaan lapsiin. Lapset ovat joustavia ja toivovat vanhempiensa olevan onnellisia, mina ainakin toivoin.

Asia erikseen, jos haluat olla sinkku. Sehan on sinun elamasi, eika kannattaisi turhaan miettia, mita muut ovat asiasta mielta. Lopuksi viela: Tosielamassa ja Elleissa on jotain samaakin: Tasainen onni ei ole uutisen tai juorun aihe. Ongelmat ovat ne, jotka puhuttavat. Ei se valttamatta ole todiste siita, etteivatko parisuhteet ylensa kuitenkin olisi varsin onnellisia.

 

Ihminen oppi olemaan yksin. Mutta tuskin sinäkään kieltäisit, jos saisit miehen, joka todella jakaisi arjen taakkaa. Veisi poikia harrastuksiin, toisi kaupasta kotimatkallaan jäätelöt. Halaisi ja puistelisi mattoja. Kuuntelisi ja sanoisi omankin miehisen näkökannan. Hyvästä ei tiedä, jos ei sitä koe.

 

Siis minähän tiedän millainen hyvä mies on, oma mieheni ja poikien isä oli juuri sellainen jota minä kutsun hyväksi mieheksi, mutta hänet vei kuolema meiltä.
Siis uskon, että monet itseään minulle ""tarjonneet"" miehet olisivat varmasti niitä kertomasi kaltaisia hyviä miehiä, mutta jos olisin jonkun heistä kanssa pariskuntana vain siksi, että hän on hyvä mies, niin pettäisin siinä kaikkia osapuolia. ""Ongelmani"" juju on siinä, että kun minua ei ole 4 vuoteen kiinnostanut seurustelumielessä yksikään mies, ei sen puoleen nainenkaan, heh.
On varmasti totta, että yksinään oppii elämään ja varmasti olenkin jo oppinut, sillä minulla ei ole ollenkaan sellainen olo, että on pakko saada joku. Voihan olla että joskus joku vielä tulee ja vie jalat alata, mutta olen kuluneiden vuosienm aikana tavannut paljon mukavia miehiä eikä heistä ketään ole kiinnostanut minua ""sillain"" ja sitä vain pohdin, että onko se ikäiselleni normaalia, ettei sellaiset jutut kiinnosta?

 

Nimimerkki Mies, yksinelon hyvästä ei tiedä jos sitä ei koe

 

Miehettömyys voi olla ongelma ystäväpiirissä, jos on totuttu viettämään pariskuntaillallisia ja sitten on yksi jolla ei olekaan paria. Siinä voi kutsut vähetä, syitä voi olla monia. Yksi voi olla se, että pelätään sinkun vievän omat miehet, jos ei ole jo uutta miestä kiikarissa.

Toisaalta parillisten naisten mielestä sinun miesasiat voivat olla luonnollinen keskustelunaihe. Mielestäni sinä voisit tehdä ystävillesi selväksi, että olet yrittänyt löytää miestä, mutta et ole löytänyt oman miehesi veroista, joka veisi jalat alta ja johon voisi rakastua. Voit hyvin kertoa, että omat hyvät muistot on vielä niin mielessäsi, että et edes etsi seuraa tällä hetkellä muista miehistä ja viihdyt hyvin yksinkin. Luulisi heidän ymmärtävän...

Juttelemalla avoimesti aiheesta kavereidesi miesutelut voisivat vähetä. Kerro, että ilmoitat oma-aloitteisesti, jos miesrintamalla tapahtuu jotain. Näin et tyrmää koko aihetta kavereiltasi.

Miestä ei kannata hankkia ""vain lasten takia"". Kukaan normaali mies ei ala suhteeseen vain lasten takia, vaan odottaa silloin saavansa myös naiselta vastarakkautta, yms.

Jos miehen mallia lapsillesi haluat, voit myös hankkia mieskavereita, joilla on omia lapsia ja jonka kanssa voitte luontevasti puuhata lasten kanssa. Parhaassa tapauksessa myös miehen lapset saavat vastapainoksi sinulta hyvää naisen mallia jos hyvin käy, tunteenne voivatkin syventyä, mikä ei olisi huono juttu, jos olisitte molemmat samassa elämäntilanteessa (sinkkuja).

Todellisuudessa lapset saavat miehenmallia kaikkialta, myös sukulaismiehiltä ja tuttavien miehiltä, jopa mainoksista ja naapurien miehiltä. Keskustelu on siis tärkeää, että mikä onkaan sinun/tiedän mielestä yleisesti fiksua käytöstä, jne.

 

Onhan sinulla elämässä jo miehiä, nimittäin poikasi ja heitä tärkeämpiä ei voi olla eikä tulla. Nauti elämästäsi poikiesi kanssa, he ovat niin vähän aikaa siinä luonasi kun jo lentävät pesästä. Voihan olla että sitten kun pojat ovat aikuisia haluatkin kumppanin, mutta elämä voi olla aivan yhtä täyttä ja rikasta ilmankin. Selvästi aistii että surutyösi on vielä tavallaan kesken joten on kovin luonnollista ettet edes ole kiinnostunut muista. Olet nuori vielä ja elämä voi vielä yllättää sinut monta kertaa. Ei missään sanota että sinun on pakko löytää uusi kumppani ja jos sinua kovin häiritsee ystäviesi toimet sen voit heille aivan hyvin kertoa. Hyvää jatkoa teille!

 

Kyl se ihan normaalia on, mutta uskon että ymmärtämättömät ystäväsi eivät pidä sitä normaalina. jos et heille kelpaa ilman siippaa, niin ei he sinusta sinuna iitsenään ole piitanneetkaan.

Kyllä ajan kanssa sinunkin ajtukset muuttuu ja tiedä häntä, vaikka joku niistä trffeille pyytäjistä veisi jalat alta