MIetittekö koskaan, miten teidän perhe selviäisi jos yksi kuoli pois? Vaikka sinä itse?

miehesi? joku lapsistasi? Menisin ihan rikki jos menettäisin heistä jonkun... :'(

Mulla on viime aikoina ollut masennusta ja ihan fyysistäkin sairastelua. Pelottaa, että on jotain vakavaa ja kuolen. Miten ihmeessä mieheni pärjäisi lastemme kanssa... Miten heidän elämä sujuisi eteenpäin.. Romahtaisiko mies sitten kokonaan , kun kaikki paineet kasaantuis sen niskaan.. Löytäisikö on lapsille uuden mukavan äitipuolen...

Nyt näitä ajatuksia on taas ollut enemmän tuon kouluammuskelun takia. Minäkin olen ammattikoulussa. Mitä jos tuollakin joku päättää seota.. Meidän koulukin vain kasvaa ja kasvaa koko ajan ja henkilökunnan määrä ei yhtään. missään ei siellä ei ole ilmoituksia onko jossain joku kuraattori tai vastaava jolle voisi puhua omasta pahasta olostaan. Miksi koulujen pitää koko ajan yhdistyä keskenään, kun selkeästi laatu huononee kasvun myötä? :kieh:

Autokin tuntuu jotenkin vaaralliselta. Rengaspaineetkin taas liian matalat ja mies ei usko kun sanon. tulee joskus mietittyä, että jos minua ei joku hullu tapa tai sairaus, niin sitten tuo auto. Maailma on niin helvetin vaarallinen paikka nykyisin. Miten tässä usklataa enää lähteä kotoaan mihinkään, kun voi kuolla vaikka postilaatikolle kävellessään jonku kaaharin auton alle???

 

Ootko sä saanut mitään kriisiapua?

 

miehen kuolemasta viel selviäisin(menee täl hetkel hiton huonosti ja menny jo pidemmä aikaa),mut lasten kuolemasta en selviäis täys järkisenä ikinä =( nähny nyt pari yötä painajaisia et poliisit seisoo ovella ym)!!

 

kyllä joskus on tullut mieleen miten hirveää olisi jos joku perheenjäsenistämme kuolisi.Mutta elämä jää elämättä jos tuollaisia murehtii.

 

Juu olen joutunut sitä välillä miettimään ja kauhea paikka se olis selvitä niin itsellä kun miehelläkin jos toinen kuolis. Lapsen kuolemasta ei varmaan kumpikaan selvittäs

 

Ootko sä saanut mitään kriisiapua?

Miksikä.. En minä ole mitään kriisiä kokenut.. on vain pikku hiljaa tullut masennus ja ahdistuneisuus.. en ole saanut aikaa psykologille.. Olen kyllä kysellyt..

 

http://www.nyyti.fi/

Opiskelijoiden virtuaaliolkapää, jossa voit anonyymisti näitä asioita sähköpostin avulla purkaa ja saa ammattilaisen vastauksen.

opettele tarkistamaan rengaspaineet ihan itse.

Jos mitetityttää miten perhe selviää ilman sinua tai puolisoasi, pidä huolta että selviää eli ota henkivakuutus pariturvana. Selviää ainakin taloudellisesti.

Mieltä helpottaa kun olet tehnyt jotain sen eteen, että selvitään jos jotain pahaa sattuu.

 

Ootko sä saanut mitään kriisiapua?

Miksikä.. En minä ole mitään kriisiä kokenut.. on vain pikku hiljaa tullut masennus ja ahdistuneisuus.. en ole saanut aikaa psykologille.. Olen kyllä kysellyt..

Tarkoitin, että siksi, koska tuo ampumajuttu on nyt nostanut sulla tota ahdistusta pintaan. Silloin tavallaan se on aiheuttanut sinulle jonkun kriisin, vaikka et ole välikohtauksessa ollutkaan.

Tosi ikävää, jos et saa aikaa mihinkään, vaikka olet kysellyt. Joskus nuo pelot saattaa liittyä lapsuudessa koettuun perusturvallisuuden puutteeseen, jonka ei tarvitse kuitenkaan olla mikään mullistava. Saattaa olla ihan hyvä perhe ja näin, mutta esimerkiksi itse koin perusturvallisuuden puutetta, kun meillä kuri oli hieman epäjohdonmukainen. Selkään siis annettiin ja koin myös pelottavana sen, että koulun jälkeen jouduin olla yksin pari tuntia.

 

Tää on raadollinen vastaus, mutta sitä varten meillä on henkivakuutukset, että käytännön asiat hoituu vaikka olis vähän lamassa ensin...
Avun saaminen masennukseen on vaikeaa; kun soittaa johonkin saa ajan joskus ja sitten kun se aika on, tilenne on jo ohi ja masennus ja ahdistus myt kuitenkin on aina enmmän tai vähemmän vaihtelevaa. Sitten kun sinne läkärille lopulta päsee, menee suihkuun, siistii itsensä ja esittää oikein tervettä...Mutta koita jaksaa hankkia sitä apua :hug:

 

Tää on raadollinen vastaus, mutta sitä varten meillä on henkivakuutukset, että käytännön asiat hoituu vaikka olis vähän lamassa ensin...
Avun saaminen masennukseen on vaikeaa; kun soittaa johonkin saa ajan joskus ja sitten kun se aika on, tilenne on jo ohi ja masennus ja ahdistus myt kuitenkin on aina enmmän tai vähemmän vaihtelevaa. Sitten kun sinne läkärille lopulta päsee, menee suihkuun, siistii itsensä ja esittää oikein tervettä...Mutta koita jaksaa hankkia sitä apua :hug:

Juu, näinhän se menee..

 

Raastaa ajatellakin mut me ollaan miehen kans puhuttu näistä yhdessä.. Jos esim. jommallekummalle meistä sattuis jotain ja aikanaan löydettäis ehkä uus puoliso niin sen pitäis olla sellainen joka rakastaa estoitta tuota meidän neitiäkin..

 

En tiedä, koskaan en niin läheistä ole menettänyt. Mutta varmaan selviäisin jos mies/poika kuolis. Samoin mies. Vaikka en osaakaan kuvitella millasta se on menettää perheenjäsen.

 

Olen minä moisia miettinyt myös. Mä luulen, että minä selviäisin huonommin miehen kuolemasta kuin toisinpäin. MIes myös saisi paremmin huolehdittua kaikki asiat, eli jos tulis valintatilanne _minä tai mies_, niin toivottavasti minä.

Luulen, että lapsen väkivaltaisella tavalla menettäminen olisi ylitsepääsemättömän vaikeaa. Luonnollisella tavalla, sairauden tai onnettomuuden takia, siitä en osaa sanoa mitään. Mutta väkivaltainen lapsen kuolema, tai sen ajatteleminen, saa minut ihan lamaantumisen partaalle.

 

Kyllä sitä aina jotenkin selviää. Lähipiirissä on leskiä ja lapsensa menettäneitä. Suru on elämänmittainen, mutta ihminen on vankempaa tekoa kuin uskookaan.

 

Olen sitä miettinyt ja miehen kanssa on yhdessä mietitty. Pakkohan sitä on miettiä, miten toinen pärjäis yksin näin monen lapsen kanssa.

 

Kaksipiippuinen juttu. Kun on menettänyt alaikäisenä vanhemman, tietää, että selviytyy jotenkin, mutta toisaalta menettämisen pelko on myös herkemmin pinnalla omankin perheen kohdalla.

Ratkaisevasti selviytymiseen vaikuttaa, miten asiaa käsitellään. On varmasti rankkaa menettää puoliso nuorena kun pitää pystyä tukemaan lapsia ja toisaalta kukaan muu lähipiirissä ei välttämättä ole samaa kokenut. Minua ei kukaan tukenut kun äitini kuoli eikä auttanut käsittelemään asiaa. Siitä edes pinnalle pääseminen kestikin sitten kymmenen vuotta.