mietinpä vain

[ei puhuttavaa]

Olemme hieman päälle kolmikymppinen aviopari, lapsettomia ollaan ja molemmat työssäkäyviä.

Suhde on ok, arki on mukavaa ja mieheni on huumorintajuinen ja rakastava. Ongelma? Emme puhu mistään, vaikka mies kuunteleekin ahkerasti.

Suhdeasiat ovat tietysti yksi alue joka jää ruotimatta, mutta ei siitä välttämättä sen parempaa tulisikaan jatkuvalla jauhamisella.

Enemmän ahdistaa se ettei mies lue juuri lehtiä eikä ole kiinnostunut ajankohtaisista asioista. Tai mistään mikä ei kuuluisi siihen varsin suppeaan harrastuspiiriin joka hänellä on.

Turhaudun lisäksi välillä suunnattomasti kun tuntuu ettei hänellä ole alkeellisintakaan halua/kykyä minkään asian kriittiseen arvioimiseen, iltalehti riittää lähdeviitteeksi mille tahansa väitteelle.

Olen miettinyt että kenties on parempikin ettei liian kriittiseksi ala, voisin lähteä vaihtoon vielä. Mutta vakavasti puhuen, miten päästä eroon tästä tilanteesta?

Tajuan varsin hyvin etten ole mikään yli-ihminen ja suunnattoman älykäs erikoisuus; mutta siitä huolimatta suhteeseen alkaa hiipiä arvostuksen puute. Miten arvostaa ""ajatelukyvytöntä""? Miten päästä eroon miehen leimaamisesta omassa mielessäni, onko se realistista vai olisiko parempi päästää hänet vapaille markkinoille etsimään arvostavamaa puolisoa? Tätä mietin kovasti ja olen puhnut asiasta (kauniimmin tosin) miehelleni.

Olisi silti mukava kuulla ulkopuolisten kommentteja asiasta.
Veemäisetkin huomiot otetaan ilolla vastaan, josko sitä suhteellisuudentajua saisi vähän lisää.

Samanlaisessa tilanteessa olleilta kaipaisin erityisesti kommentteja; pääsittekö yli negatiivisista tunteistanne vai nostitteko jossakin välissä kytkinä?

 

[Sirkku]

Samantapainen tilanne meillä. Mies on kaikin puolin ihana ja rakastava, huomioonottava! Ihan tosissaan. Joskus tekisi mieli ravistella toista, kun Hesarista luetaan vain urheilusivut, ei lue muutenkaan mitään, sanoo moneen asiaan ettei tee sillä tiedolla mitään. Minä nauttisin kunnon väittelyistä, keskusteluista ja mielipiteistä. Väittelin entisen rakastajani kanssa toista tuntia siitä, onko ok, että bussikuskit tienaavat melkein saman kuin aloitteleva lääkäri! Voin vakuuttaa, että keskustelu oli antoisa.

Joskus tosiaan ahdistaa toisen mielipiteettömyys. Olen kuitenkin ajatellut sen niin, että harrastan tätä älyllistä toimintaa jossain muualla ja keskustelen henkeviä muiden kanssa. En lähde vaihtamaan miestä, koska plussaa on kuitenkin enemmän.

 

[orion]

Sama juttu minulla (olen mies). Vaimo ei kovin henkeviin keskusteluihin yllä, ja olenkin lakannut yrittämästä. Vuosien myötä sitä tavallaan hiljaa hyväksyy tämän tosiseikan, joskin olen vuosien aikana läpikäynyt aika lailla saman prosessin kuin tekin: ylemmyyden tuntoa - ja samalla soimasin itseäni siitä. Kummasti ne särmät kuitenkin siitä hioutuu, ja sopeudumme/opettelemme toisemme tavoille. Asia ei tosiaan enää ole niin häiritsevä kuin aikoinaan. Vinkkinä: hanki kirjevaihtokaveri (niin tein itse).
Ja iltapäivälehdistä tietonsa hankkivista olen tasan samaa mieltä: niitä lukee vain luki-häiriöiset.

 

[Ninni]

Sama täällä! Minulle on kyllä kerrottu ettei yksi ihminen voi täyttää kaikkia tarpeita ja että keskustele ystävien kanssa, mutta mulle alkaa kohta riittää tämä kaiken vääntäminen rautalangasta omalle miehelle. Suunnaton huono omatunto vaivaa, kun en osaa arvostaa miestä, vaikka hän olisi sen kyllä muilla hyvillä puolillaan ansainnut. Minulle henkinen yhteys taitaa olla se tärkein parisuhteessa. Toimiva seksi ja toimiva arki ei riitä. Meillä ei ole mitään puhuttavaa. Jos yrotän keskustella, ne latteudet ja itsestään elvyydet kyllä vievät jatkamisen halun. Taas tuli kauhean huono omatunto...

 

[Ja]

minä kyllästyin ennenkuin ehdittiin yhteen edes muuttaa.
Mies oli hellä ja kaikinpuolin muuten ok, mutta kun ei mistään tullut ajatusten vaihtoa. Mikään ei kiinnostanut, vain ns. jokapäiväiset tekemiset ja olemiset. Ei se suhteessa ajanoloon riitä. Tai sitten molempien pitää olla samanlaiset.
Minäkään kyllä mikään älykkö ole, en sitä sano, mutta kuitenkin kiinnostaa jonkinverran maailman meno ja muidenkin ajatusmaailma.

 

[aatosta jatkan]

Ongelma ei ole mitenkään sukupuolisidonnainen ja aika vaisuksi yhdessä olo käy, jos kumppanin virikkeet elämään ovat peräisin pelkästään saippuasarjoista ja juorulehdistä. Seurustelin muutaman vuoden yksinhuoltaja äidin kanssa, kunnes lähes totaalinen keskusteluaiheiden puuttuminen teki suhteesta suorastaan piinallisen. Sinällään hän on hyvin mukava ihminen ja varmasti hyvä äiti ja muutenkin hyvää tarkoittava ihminen. Outoa oli sulkeutuminen kaiken maailmassa tapahtuvan ulkopuolelle, ainoat asiat, joista hän pystyi keskustelemaan olivat television hörölörö ohjelmat ja julkkisjuorut.

Joitakin asioita olen yrittänyt tästä oppia. Olen sen jälkeen kysynyt seuraa etsiessäni, mitä sanomalehteä seuraat ja mitä siitä luet ja lisäksi ensi visiittien aikana olen tarkkaillut televisioriippuvuutta: onko telkku esim. pakko aukaista salkkareiden aikaan.

Joskus ihmettelen naisten seuranhaku ilmoituksia, joissa akateemiseksi itseään tituleeraava nainen etsii huumorintajuista, sporttista ja tanssitaitoista miestä. Eipä moinen akateemisuus juuri sytytä. Jos ei etsittäväänsä tuota kliseetä paremmin kykene määrittelemään, jäävät puheenaiheet varmasti aika vähiin.

 

[np]

Joku sanoi joskus minulle, että erottiin kun ei enää hymyilyttänyt. Ei ollut hauskaa, ei ollut kivaa nousta yhdessa ylös eikä nukkumaan mennessä. Jotenkin siinä on totuuden siementä. Kun ei enää iloita yhdessä mistään niin kantsii miettiä. Ihmisissä on vittumaisia piirteitä kaikissa, mutta kun katse ei enää ole lämmin ja hellä niin. Kannattaa kuitenkin aina tyjentää se laari puolin ja toisin tekeepä sitten mitä tahansa.

 

[aloittaja]

En siis ole suinkaan yksin tämän asian kanssa, kaikki ""kohtalotoverien"" vastaukset kuulostivat kovin tutuilta...

Kaipa tietynlainen aktiivinen asenne vain joko on tai ei ole; harvoinpa sitä muututaan sohvaperunasta väitttelijäksi tai päinvastoin. Erityisesti asia on mielessä siksi että kun toin ongelman hienovaraisesti esille miehen kanssa, hän ehdotti ratkaisuksi sitä että jotenkin ""opettelisi"" ajattelemaan tai suhtautumaan laillani.

Sydäntä särkee että loukkaan häntä, (ei kai tuollaista voi tarpeeksi nätisti sanoakaan) enkä usko että kiinnostuksen päälleliimaaminen toisen takia toimisi. Halu tietää ympäröivästä maailmasta lähtee itsestä eikä siitä että tahtoo miellyttää puolisoa.

Asiasta keskustelu on aika lailla vaikeaa koska luulen ettei mies oikein edes ymmärrä MISTÄ valitan. Se ahdistaa minua entistä enemmän ja korostaa sitä kuilua joka välillämme on.

En tiedä onko minusta sopeutumaan. Olen miettinyt tätä asiaa jo pari vuotta, välillä on ollut parempia kausia ja joskus tuntuu etten kestä enää tällaista elämää.

Mies on kuitenkin rakastava, huumorintajuinen ja kultainen ihminen ja luullakseni rakastan häntä. Jotenkin vain on aika vaikeaa kuvitella rakkautta jossa ei ole kunnioitusta; olen koettanut ajatella kaikkea missä mies on hyvä ja pätevä ja tietoisesti muuttaa suhtautumistani. Sitten taas kuulen sammakon joka saa minut repimään tukkaa päästä silkasta turhautumisesta...

Antaisin aika paljon kunnon väittelystä kotioloissa. Olenko nykyajan kaikki-mulle-tänne-samassa-paketissa - huuhaaihminen kun tahdon sekä hyvää seksiä, arkea että älyllistä keskustelua? Ehkäpä...

 

[paketista]

Olen yksi viestiketjusssa mollatuista yh-äideistä.
Katsoimme äsken ""saippuasarjaa"" O.C. Sarjassa vietettiin 20-vuotishääpäivää. Vääntelehdin tuolissani ja sanoin ääneen monta kertaa, että onneksi en enää ole aviossa.
En haluaisi olla noin typerä vaimo. Tietääkseni lastemme isäkin on ihastunut tuohon sarjaan.

Kävin googlettamassa tietoa sarjasta. Halusin tietää minkä ikäinen on sarjan naishenkilö (aikuinen tytär ja uusioliitossa vanhan ukon kanssa). Syntymävuosi on 1969. Arvelin naista hieman vanhemmaksi.

Lörpöttelen lisätyössäni työkseni. En jaksaisi enää väitellä kenenkään kanssa. Lähdin töistä illalla kuuden jälkeen.
Olin niin väsynyt, että olisin voinut jäädä nukkumaan työpaikalleni. Sitten Alepaan kuten yleensä ja kahden kanssa kotiin Mannerheimitien yli kahden raskaan kassin kanssa vastatuulta päin taistellen.

Tytär lastari ostokset jääkaappiin. Sitten söin, join kahvia ja katsoin saippuaa.

Surfailen vähän aikaa ja menen nukkumaan. Neiti tekee ruotsin esitelmää HB:stä.

Jos olisin vampannut itselleni sohvaperunan tai akateemisen älykön, lopputulos olisi plus miinus nolla.
Istuisin kuitenkin tässä Elleissä, harjaisin hampaat, kävisin pesulla ja menisin nukkumaan. Aamulla heräisin Helsinki-Iskelmään. En kaipaisi akateemisen miehen suukkoja ja hyvän aamun toivotuksia. Tuolla radiokanavalla homma hoidetaan paljon tyylikkäämmin.

Jos minulla olisi paljon rahaa, nostaisin kohun julkisuudessa yksinhuoltajien henkisestä pahoinpitelystä. Siihen syllistytään joka puolella. Revittäisin juttua loputtomiin.
Samalla työllistäisin monta journalistia ja juristia.
Hauskuttaisin suomalaisia ja tietenkin ennen kaikkia yksinhuoltajia.

Ehkä aiheesta kehkeytyisi älyllisiä depatteja kodeissa, pubeissa, soittoruokaloissa ja ties vaikka maamme rajojen ulkopuolella.

Katson minä joskus muutakin töllöstä kuin saippuaa.¨
Eilen vilkaisin ohimennen Uudisraivaajat-sarjaa. Siellä puhuttiin samalla tavalla rumasti yksinhuoltajista.

Mikä ihmisiä vaivaa. En ole enää virallisesti yh, mutta siitä huolimatta korvani eivät lepää kanssasisarien hädän takia.
Jotain tälle asialle olisi tehtävä. Mikäli ette saa juttuseuraa puolisosta, niin käykää jutustelemassa yh-palstalla.
Siellä on aina foorumi avoinna.

 

[yh]

Juuri näin. Ei ihminen voi elää kumppanin kautta tai häneltä jotain vaatien kaiken aikaa. Ihminen on itse vastuussa omasta onnestaan, ei se löydy miestä vaihtamalla, vaan tekemällä omalle elämälleen jotain. Löytyy keskusteluryhmiä, väittelykerhoja, voi etsiä keskustelu- ja väittelutahtoisia ystäviä ja mietiskellä näitä väittelyjä sitten hiljakseen kotosalla. Antaa kumppanin nauttia niistä asioista joista hän nauttii, eikä muovata häntä omaksi lelukseen.

Lähes aikuiset lapseni rakentavat omaa kotiaan, tahoillaan kukin. Uusiomieheni köllöttää sohvalla, katsoo telkkarista jotain käsittämätöntä, joka ei minua kiinnosta. Minä taas saan mennä ja tulla harrastuksiini, työhöni, ystäviäni tapaamaan, jos niin haluan. Joskus haluan vain itsekin istuskella tässä tietokoneella miettimättä sen suurempia. Mikä minä olen keneltäkään minkäänlaista muutosta vaatimaan, minua viihdyttääkseen, tai muutenkaan? Voin muuttua vain itse, jos en ole tyytyväinen. Minä nyt kuitenkin satun olemaan tähän tyytyväinen, tasapainoiseen elämään, vaihteeksi.

 

[Ellinoora]

Niinpä... Toimivan parisuhteen löytäminen on tuskan takana. Jouduin itse eroamaan monivuotisesta suhteesta, koska huomasin kunnioituksen ja arvostuksen kadonneen taivaan tuuliin. Mies ei vain osannut keskustella, mistään. Ei päivän polttavista asioista, ei abstrakteista tilanteista, ei tunteista, nada. Seksi kyllä toimi ja se kuuluisa arki.

Tunsin itseni vain jotenkin niin tyhjäksi hänen kanssaan, kaipasin jatkuvasti ""jotain muuta"" ja huomasin kaatavani oman tyytymättömyyteni hänen niskaansa nalkutuksena ja veetuiluna.

Puhuin hänelle monistakin asioista, myös näistä omista tuntemuksistani, mutta silti se näköjään tuli yllätyksenä kun ilmoitin haluavani erota (""perutaan häät"").

Nyt olemme molemmat löytäneet uudet ihmiset elämiimme. Uskon ja toivon, että molemmilla on itselleen sopivammat henkilöt nykyään vierellään. Exäni saa varmasti enemmän arvostusta osakseen ja minä löysin ihmisen, jonka kanssa keskustelut, seksi ja arki sujuvat. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!

 

[mies]

Ei voi olla totta!

Laittatteko tosiaan ihmisiä karsinoihin sen perusteella mitä he lukevat lehdestä? Onko puolisonne todellakin noin kovien kontrollien alla. Ei ole edes veikkaus, että tuosta ei hyvää seuraa. Antakaa hänen olla oma itsensä ja hankkia tietonsa omia kanaviaan.
Minä en lue lehtiä, iltapäivälehdet ovat viritetty ostettaviksi kannen mukaan, sen lukeminen kaupassa riittää. Minun tietokanava on radio ja olen erittäin hyvin ajan tasalla. Niin kuin edellä jo sanottiinkin onni on olla tyytyväinen omaan itseensä, toisesta ei onnea löydä, ei koskaan , eikä ainakaan loputtomasti.

Tämä keskustelu paljastaa miksi erotaan turhaan: Ei osata elää. Ei parisuhde ole toisen tarkkailemista, vaan se on turvallinen olotila hyvässä seurassa. Voitte toisaalta antaa anteeksi myös itsellenne, koska olette menneet mukaan myyttiin, minkä on luonut kaupallisuus ja laumasieluisuus. Siis elämälle on olemassa ulkopuolisten luoma standardi, jonka mukaan sitä toteutatte. Alkaen autosta, sisustuksesta, pukeutumisesta, puolisosta. Missä on inhimillisyys ja rohkeus olla kiinnostunut omasta elämästä ja lupa antaa toisille sama oikeus. Relatkaa hyvät ihmiset tuijottamasta muita ja huomatkaa oma hyvä olonne ja arvostakaa sitä.

 

[Julia]

Ongelmansa tosiaan kullakin: meillä kyllä haluttaisiin puhua, mutta molemmat ihan eri asioista. Itse olen kiinnostunut ihmisistä, parisuhteestamme jne. mies haluaa puhua kaikesta yleisestä, mitä Hesarissa kirjoitetaan. Omasta mielestäni se on small talkia, jota voi harrastaa työpaikoilla, kavereiden kanssa yms.

 

[hassu]

Meillä taas tilanne on se, että vuoden yhdessäolon ja puolen vuoden yhdessäasumisen jälkeen mies istuu kaikki illat chatissa ja minä toisessa huoneessa tuijotan tylsistyneenä televisiota. Ei meidän elämästämme pitänyt näin tylsää tulla. Ennen harrastin kaikenlaista ja tapasin ihmisiä, nykyään vietän ""laatuaikaa"" mieheni kanssa. Mistään oikeista asioista ei (enää alkuaikojen jälkeen) puhuta, koska mies sanoo, ettei osaa puhua syvällisiä, ettei kuulemma edes ole syvällinen ihminen. Enhän minäkään aina haluaisi vatvoa jotain tosi henkevää juttua, useimmiten riittäisi keskustelu aiheesta kuin aiheesta, mutta eipä sekään toimi. Tämä on varmaankin sitä kuuluisaa arkea, jota olen aiemmassa elämässäni hyvin onnistunut välttämään. En ole tyytyväinen, olen onneton. Olen taas alkanut harrastaa asioita yksin tai muussa kuin mieheni seurassa, olen alkanut hakeutua enemmän muiden ihmisten seuraan. Kaipaan keskustelua, kaipaan elämää. Elämä on jossain muualla.

 

[Tii]

Minun nuoruudenrakkauteni kaatui juuri noihin asiohin - mies ei puhunut, ei keskustellut, katseli vain urheilua telkkarista. Elämä kangistui pahoiksi kaavoiksi jo 24-vuotiaana. Mies oli muuten hyvä, mutta tunsin tukehtuvani, sillä meillä ei ollut henkisesti ikkunoita mihinkään suuntaan suhteestamme. Otin loparit. Nyt, 34-vuotiaana olen onnellinen. 10 vuotta vei etsiä sitä oikeaa, mutta nyt on löytynyt.

 

[hassu]

Niille chatin ihmisille miehelläni siis tuntuu olevan juteltavaa jokaikinen ilta useita tunteja, mutta minulle ei juuri mitään. Näyttö sulkeutuu välittömästi, jos astun samaan huoneeseen. En usko, että hän on löytänyt ketään toistakaan tai että hän pettäisi minua, mutta olen kateellinen näille juttukavereille ja pettynyt siitä, että minun kanssani juttelu ei tunnu häntä kiinnostavan tippaakaan.

 

[Justiina]

Niin juuri, puhutaan,mutta eri asioista.
Olisiko tuo sitten ratkaisematon ""ongelma"".
Vai sitä miesten ja naisten erilaisuutta?
Pitäisikö hyväksyä vain, että näin on, vai olisiko parempi, jos molemmat YRITTÄISIVÄT tulla toisiaan vastaan.Hmm. ei helppoa.

 

[Common]

Henkkoht en pystyisi elämään miehen kanssa, jonka kanssa en voisi keskustella ""henkeviä"". Väittelyt, keskustelut, mielipiteiden vaihdot ovat mulle tosi tärkeitä. Ja se, että myös mies on ""tiedostavaa"" tyyppiä, joka seuraa mitä maailmalla tapahtuu ja pohtii syntyjä syviä.

Kysymys on kai siitä, miten elintärkeä asia tuo keskustelu sinulle on ja pystytkö puhumaan henkeviä jonkun muun kanssa. Vaikka ystäviesi? Muuten kuitenkin miehesi kuulostaa ihan hyvältä mieheltä...

 

[Kaneli]

Kyllä se niin taitaa olla, että nainen kaipaa enemmän keskustelemista kuin mies.

Minulla on salasuhde, ja varmaan tärkein syy siihen, miksi tuon toisen kanssa viihdyn on se, että hän osaa puhua kaikesta mahdollisesta ja myös kirjoittaa loistavia kirjeitä. Tietenkin seksikin on kivaa, mutta henkinen yhteys on erityisen ihana tunne.

Vakituinen mieheni ei ole koskaan ollut kovin innokas keskustelija ja kirjoittamisen lahja on täysin nolla. En vaan sitä ajoissa huomannut, voi voi.

 

[Woman]

Haluaisin kiittää kerrassaan loistavasta puheenaiheesta. Olen tämän keskustelun myötä pystynyt jäsentämään paremmin parisuhdettani ja mitä siltä haluan. Juuri eilen pohdin asiaa itsekseni ja mietin, onko minulla mitään opittavaa kumppaniltani ja päinvastoin, iskeekö totaalinen tylsistyminen jossain vaiheessa jne. Itse kyllä näkisin asian niin, että emme voi oikeastaan ""opettaa"" toisillemme mitään, vaan sen sijaan keskusteluyhteys toiseen ihmiseen on todella tärkeä. Itse sanoin hänelle tänään, kuinka paljon keskusteluyhteys minulle merkitsee ja samalla kerroin, kuinka epäilen hänen kiinnostustaan juttuihini. Tuli helpottunut olo, kun hän kertoi, että haluaa kuulla mielipiteitäni. Vaikka hän itse on vähän hiljaisempi, niin jo tieto siitä, että hän haluaa kuunnella, tuntuu hyvältä.

 

[mies]

Minä kommentoin toisen tekemisten seuraamista.

Mutta sen minä allekirjoitan, että puheyhteys pitää olla. Kyllä puolison kanssa pitää voida keskustella. Enkä oikein voi kuvitella tilannetta, että mies istuisi koko illan tietokoneella ja nainen odottaisi tv:ta katsellen josko hänellekin liikenisi yhteistä aikaa; se on henkistä väkivaltaa naiselle. Nainen voi aivan hyvin kysyä, että huomaisitko mitenkään, jos minä muuttaisin tavarani toiseen osoitteeseen. Toisaalta ei sekään onnistu, että mies tulee sohvalle mököttämään. Se on valitettavaa, että miehelle on annettava tietokone ajat, aivan kuin lapselle; sen jälkeen hän joutuu itse keksimään haluamaansa tekemistä ja mielellään pyykkärinsä kanssa.

Mutta se on varmaa, että halu puhua tai tehdä yhdessä pitää olla aito, eikä siihen voi toista pakottaa. Ankara vihje tulee antaa.. Ei miehet puhetta ymmärrä, vasta silloin kun korttitalo hajoaa miehellä korvat pelaa ja se on usein liian myöhäistä..., joten vinkki naisille: kannattaa aloittaa veret seisauttavalla ilmoituksella..

 

[huh]

Minä en ymmärrä, miten yhteiselo ja jopa avioliitto on jatkunut vuosia, jos mitään puhuttavaa ei ole. Miten te oikein määrittelette parisuhteen? Seksiä ja yhteinen jääkaappi? Mitä tarkoittaa tollainen ""muuten hyvä mies/nainen""? Missä hyvä, urheilukentälläkö? Entä sitten?

Miksi ihmiset kuvittelevat, että ""rakkaus"" on jotain joka korvaa ystävyyden ja yhteiset jutut. Sehän nimenomaan rakennetaan vasta niiden päälle. Miettikääpä ystäviänne, miksi heidän kanssaan on mukava viettää aikaa vuodesta toiseen? Miksi rakastettu pitäisi muka valita ihan muilla kriteereillä, tyyliin ""on se kunnon mies ja seksikin sujuu ihan ok"".

Sen rakastetun kanssahan viettää enemmän aikaa kuin kenenkään ystävän, joten jos siinä ei viihdy eikä puhuttavaa ja yhteistä tekemistä ole, on suhde ihan selvästi ohi ja sen ydin poissa. Absurdia, että sitä edes mietitään. Eihän mikään intohimokaan kestä, jos toista pitää ihan tylsänä tyyppinä.

 

[noh]

Tässä taas yksi saman ongelman kanssa painiskeleva. Mies on tosiaan muuten hyvä: välittää, on kohtelias, siisti, reilu, luonteeltaan aika lailla samanlainen kuin minä, viihdymme hyvin yhdessä, asioista pystytään puhumaan, hyvännäköinen jne, jne.
Mutta: ajankohtaiset asiat ei kiinnosta ja muutenkin kiinnostuksen kohteet liikkuvat hänellä aika pienessä piirissä. Joskus olisi NIIN mukava oikein pohtia jotain minua kiinnostavaa tieteellistä/ajankohtaista asiaa hänen kanssaan, mutta kun vastaus on hajamielinen ynähdys, niin antaapa olla. Toivon mukaan tästä ei ajan myötä tule suurempaa ongelmaa. Onneksi minulla on ystävä, jonka kanssa tulee pohdittua elämän suuria ja pieniä ihmeitä perusteellisesti.
Se, että toinen ei ole kiinnostunut asioista ympärillään, ei tarkoita etteikö voisi olla ystävyyttä ja yhteisiä juttuja ja tekemistä. Pitkässä suhteessa muutenkin puheenaiheet vähenevät, kun toisen oppii tuntemaan läpikotaisin ja yhdessä ollaan joka päivä.
Asia on tosiaan niin, että toinen ei voi kaikkia tarpeita tyydyttää, joten täytyy yrittää se tarve täyttää jonkun muun kanssa. En silti kehota ketään pettämiseen tai muuhun moraalisesti epäilyttävään...

 

[känny]

Entäpä sitten, jos molemmat yksinkertaisesti vaan ovat samaa mieltä kaikesta tärkeästä ja keskustelunarvoisesta? Ei siis sanota toista miellyttääkseen tahi päästäkseen helpommalla: ""juu, samaa mieltä"". Mitä sitten? Mistä jutellaan?
En siis halaja tuntien pitusia ruodintoja uskosta, toivosta tai rakkaudestakaan (ainakaan yhdellä kertaa), mutta jonkinasteinen syväluotaus arkisemmistakin asioita olisi joskus mukavaa. En vain ihan aina jaksaisi olla se, joka keksii kysymykset...Toinen kyllä puhuu, jos vain viitsii kiskoa lauseet ulos.
Molemmat meillä kyllä sanovat, jos jokin alkaa mättää ja asia selvitetään yya-hengessä huumorilla höystettynä. Siis pelkästään ""mitä tänään syödään""-keskusteluja emme harrasta.
Lienevätkö kyseessä ""vain"" luonne-erot? Minä olen muutenkin paljon puheliaampi, ulospäinsuuntautuneempi ja räväkämpi.
Toki kauniimmallakin osapuolella on mielipiteitä, mutta niitä esitetään spontaanisti niin harvoin, että tipahdan ällityneenä tuolilta jääden sanattomaksi. Jatka siitä nyt sitten keskustelua...
Tuntuisi jokseenkin typerältä teeskennellä olevansa toista mieltä jostain tietystä asiasta, jotta saisi jonkinlaista pidempiaikaista ajatusten/mielipiteiden vaihtoa aikaiseksi.

 

[Mies 50]

Voi kun teidän olis pitänyt ottaa miehiksenne kaksonen, tästä elämästä ei kurveja puutu
Ilmeisesti omatkin kurvini ovat olleet turhan jyrkkiä, olen vapaa, taas.