P
pirrrrrrre
Vieras
Tilanne on hankala, myönnän, mieheni siirtyi suoraan suhteesta toiseen ja tämä hänen exänsä on jätetty osapuoli. Heillä on yhteisiä lapsia, iältään 9-14v. Naisen käyttäytyminen on sairasta! Hän puhuu lapsille aikuisten asioita, esimerkiksi heti kun jotain saa päähänsä, niin puhuu niistä lapsille. Esim. milloin muutto 800km päähän, milloin 300km päähän, milloin hän uhkailee lapsia huostaanotolla, koska ei jaksa lasten käytöstä (mikä on ihan hirveää). Nainen ottaa illat pitkät alkoholia, ei kai hirveää känniä, mutta tissuttelee jatkuvasti. Milloin lapset laittavat isälleen viestiä, että äiti on varmaan humalassa eikä auta läksyissä tai äiti on taas outo yms. Lapset käyttävät kamalaa kieltä äidilleen kun riitelevät, esim lehmä, läski, olet tyhmä, ihmekään kun olet vain kaupan kassalla töissä (tämä ei mielestäni ole normaalia 9v lapsen suusta...) jne. Äiti ei tee koskaan lasten kanssa mitään, lapset 9-11v kulkevat illat pitkät kaupungilla, milloin eivät ole menneet kouluun (äiti on antanut luvan olla pois) ja pyörivät keskenään kauppakeskuksessa päivän. Vanhin 14v lapsi puhuu isälleen kuin aikuinen, ihan kuin äitinsä suusta asioita.
Lapset ovat varmasti peloissaan ja tuntevat turvattomuutta. Voiko tähän puuttua? Onko tässä mielestänne syytä olla yhteydessä johonkin? Vai ylireagoinko minä?? Itse kun olen mielestäni hoitanut pari vuotta sitten oman eroni aivan erillä tavalla. Ei meillä lapset tienneet, eivätkä tiedä edelleenkään, aikuisten ongelmista mitään. Ovat saaneet kasvaa eron jälkeenkin vanhempien hyvien välien keskellä ja heistä ei kyllä voi juurikaan sanoa, että ovat kärsineet suuremmin.
Onko kenelläkään esimerkkiä vastaavasta kuinka lapsille lopulta on käynyt? Kasvoiko heistä ihan tasapainoisia ihmisiä? Olen ihan huolesta soikeana, vaikka asia ei tavallaan minulle kuulukaan...
Lapset ovat varmasti peloissaan ja tuntevat turvattomuutta. Voiko tähän puuttua? Onko tässä mielestänne syytä olla yhteydessä johonkin? Vai ylireagoinko minä?? Itse kun olen mielestäni hoitanut pari vuotta sitten oman eroni aivan erillä tavalla. Ei meillä lapset tienneet, eivätkä tiedä edelleenkään, aikuisten ongelmista mitään. Ovat saaneet kasvaa eron jälkeenkin vanhempien hyvien välien keskellä ja heistä ei kyllä voi juurikaan sanoa, että ovat kärsineet suuremmin.
Onko kenelläkään esimerkkiä vastaavasta kuinka lapsille lopulta on käynyt? Kasvoiko heistä ihan tasapainoisia ihmisiä? Olen ihan huolesta soikeana, vaikka asia ei tavallaan minulle kuulukaan...