Mieheni jalkapalloilee ja pelaa sählyä. Ennen lapsia kulutti suuren osan vapaa-ajastaan harrastuksissaan, mutta lasten syntymisen jälkeen harrastaa yksi-kolme iltaa viikossa. Kun esikoinen oli vielä vauva, hän harrasti todella paljon sekä oli päivittäin ylitöissä. Siinä vaiheessa asetin tiukan ehdon: yhtään lasta ei tule lisää tähän perheeseen, jos tämänkin saan lähes yksin hoitaa (meillä ei ole turvaverkkoa, joille voisi antaa lapsen hoitoon silloin tällöin). Sovimme sitten, että hän on poissa korkeintaaan kaksi iltaaa viikossa. Tuo ei ole aivan toteutunut, mutta en ole asiasta kauheasti huomautellut, joskus vain.
Liikuntaharrastus on ihan hyvä juttu, mutta reilua ei ole se, että itselleni ei jää mahdollisuutta harrastamiseen ja perheelle ei jää tarpeeksi yhteistä aikaa (kun ylityöt otetaan huomioon). Ja futispelitkin vievät käytännössä matkoineen koko illan. Ainakin silloin kun lapset ovat ihan pieniä, on reilua että harrastetaan kohtuullisesti ja niin, että toinen ei joudu uhrautumaan.
Minusta tämä on sellainen asia, joka on aika monilla ongelma ja aiheuttaa avioliitossa ristiriitatilanteita. Tästä pitäisi minusta puhua enemmän julkisuudesssa. Usein vain painotetaan harrastusten tärkeyttä, mutta unohdetaan että tietyissä elämäntilanteissa joutuu miettimään, mitkä asiat asettaa elämässään etusijalle. Jos kuluttaa iltansa harrastaessa, se vain on poissa lapsilta ja parisuhteelta. Tässäkin siis on kysymys tärkeysjärjestyksestä elämässä.