Mies "voi vain olla sellainen"

[turhautunut]

En edes tiedä, mistä aloittaisin...

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä neljä vuotta. Mies on mukava, sosiaalinen ja aina hyvällä tuulella. Kuulostaa lupaavalta, mutta totuus on tarua ihmeellisempää...

Mukavuus: On aina samaa mieltä toisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on kanssakäymisissä. Vaikka ihminen puhuisi millaista paskaa tahansa, niin mies vaan nyökyttelee ja on silti asiasta samaa mieltä. Kun ei ole eri mieltä, ei joudu koskaan olemaan "omaa mieltä" ja voi olla ajattelematta ja käyttämättä omia aivojaan! Mukavuudestaan johtuen oli jopa häviämässä asunnonvälittäjälle 10 000-15 000e vain sen takia, ettei ajatellut, millaisen sopimuksen on allekirjoittamassa, koska välittäjä puhui sopimuksen olevan hyvä. Olihan se sopimus hyvä välittäjälle, muttei miehelle itselleen!

Sosiaalisuus: Puhuu puuta heinää kaikkien tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Komppaa kaikkia kaikissa asioissa ja saa siten pidetyn ja sosiaalisen leiman. Kotona sosiaalisuus on yhtä kuin simpsoneista puhuminen ja tyhjänpäiväinen nauraminen kaikille tyhmille suomiohjelmille. Itse olen lakannut keskustelemasta hänen kanssaan jo kauan aikaa sitten, koska keskustelu ei ole mielestäni sitä, että minä puhun ja mies on kaikessa samaa mieltä. Keskustelu on mielestäni vuoropuhelua. Nyt kun minä en aloita keskusteluja, niin ei mieskään mistään osaa puhua. Nauraa vain tyhjänpäiväistä nauruaan television äärellä päivästä toiseen.

Hyvä tuuli: On aina iloinen ja hymyileväinen, vaikka olisi millaisia ongelmia tai selvittämättömiä asioita. Ei siis osaa lainkaan empatiseerata tai huomaa ympärillä olevia ongelmia/hoidettavia asioita. Itse kyllä kipeänä tai kivun kourissa kaipaa silityksiä ja hellittelyä, mutta kun toinen kaipaisi olkapäätä, niin istuu vaan simpsoneita katsomassa ja nauraa idioottinauruaan. On täysin sokea kaikelle muulle kuin omalle navalleen. Kun omalla navalla on kaikki hyvin, niin sehän tarkoittaa, että kaikilla on silloin kaikki hyvin.

En ymmärrä, miten mies voi olla noin ajattelematon ja kaikessa herttaisuudessaan niin itsekäs. Mikään asia ei liikuta häntä ellei se suoraan ja välittömästi edistä hänen hyvinvointiaan. Asiat, joita voisi tehdä toisen vuoksi tai helpottaakseen toisen oloa ovat hänelle tähtitiedettä. Ei edes kauniit kehoitukset, pyynnöt, vaatimukset tai vihaiset pakottamiset tehoa, koska "hän nyt vaan sattuu olemaan sellainen, eikä aina huomaa".

Missä vaiheessa miehille on annettu oikeus "vain olla sellaisia" ja naisen pitäisi muuttua ja muuntuatua sen tuhannella tavalla, jotta parisuhde saataisiin toimimaan? Eikö PARIsuhteen pitäisi olla kahdenkauppaa?

Ja kyllä, kyllä minusta on tullut ikävä ja kylmä miestäni kohtaan, mutta mistäköhän johtuu? Alkuun olin hyvinkin lämmin, ihana, seksuaalinen ja rakastava, mutta miksiköhän olen näiden neljän vuoden aikana muuttunut? Enää ei tee tosiaankaan mieli kehua, yllättää, koskettaa, rakastella, keskustella tai mitään muutakaan mukavaa, koska enhän itsekään saa mitään mieheltäni. Miksi minä tekisin mieheni elämästä kaikilla keinoin mukavan, sillä eihän hänkään välitä minun elämästäni? Kyllähän minustakin olisi mukava elää vain itseäni ajatellen ja toinen vielä tekisi siinä vierellä kaiken ollen milloin kodinhengetär ja milloin jumalainen seksipeto. Mieheni ei eläisi päivääkään elämää, johon hän koko ajan kuitenkin minut asettaa "olemalla vain sellainen ja ettei vain aina huomaa kaikkea".

Olen kyllä niin turhautunut, ettei rajaa...

 

[oho]

Minä taas miehenä puhuin, otin kantaa, tanssin ja sekstailin daamini kanssa. Minä otin liikaa kantaa , panin liikaa, tanssin kuulemma kaikkien kanssa (vaikka en tanssinut). En sitten jaksanut, kun tunsin olevani vain oma itseni ja sekin minulta kiellettiin, joten baanalla ollaan. Elämä on ihmeellistä.

 

[kysyn vaan, vaikka,]

En edes tiedä, mistä aloittaisin...

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä neljä vuotta. Mies on mukava, sosiaalinen ja aina hyvällä tuulella. Kuulostaa lupaavalta, mutta totuus on tarua ihmeellisempää...

Mukavuus: On aina samaa mieltä toisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on kanssakäymisissä. Vaikka ihminen puhuisi millaista paskaa tahansa, niin mies vaan nyökyttelee ja on silti asiasta samaa mieltä. Kun ei ole eri mieltä, ei joudu koskaan olemaan "omaa mieltä" ja voi olla ajattelematta ja käyttämättä omia aivojaan! Mukavuudestaan johtuen oli jopa häviämässä asunnonvälittäjälle 10 000-15 000e vain sen takia, ettei ajatellut, millaisen sopimuksen on allekirjoittamassa, koska välittäjä puhui sopimuksen olevan hyvä. Olihan se sopimus hyvä välittäjälle, muttei miehelle itselleen!

Sosiaalisuus: Puhuu puuta heinää kaikkien tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Komppaa kaikkia kaikissa asioissa ja saa siten pidetyn ja sosiaalisen leiman. Kotona sosiaalisuus on yhtä kuin simpsoneista puhuminen ja tyhjänpäiväinen nauraminen kaikille tyhmille suomiohjelmille. Itse olen lakannut keskustelemasta hänen kanssaan jo kauan aikaa sitten, koska keskustelu ei ole mielestäni sitä, että minä puhun ja mies on kaikessa samaa mieltä. Keskustelu on mielestäni vuoropuhelua. Nyt kun minä en aloita keskusteluja, niin ei mieskään mistään osaa puhua. Nauraa vain tyhjänpäiväistä nauruaan television äärellä päivästä toiseen.

Hyvä tuuli: On aina iloinen ja hymyileväinen, vaikka olisi millaisia ongelmia tai selvittämättömiä asioita. Ei siis osaa lainkaan empatiseerata tai huomaa ympärillä olevia ongelmia/hoidettavia asioita. Itse kyllä kipeänä tai kivun kourissa kaipaa silityksiä ja hellittelyä, mutta kun toinen kaipaisi olkapäätä, niin istuu vaan simpsoneita katsomassa ja nauraa idioottinauruaan. On täysin sokea kaikelle muulle kuin omalle navalleen. Kun omalla navalla on kaikki hyvin, niin sehän tarkoittaa, että kaikilla on silloin kaikki hyvin.

En ymmärrä, miten mies voi olla noin ajattelematon ja kaikessa herttaisuudessaan niin itsekäs. Mikään asia ei liikuta häntä ellei se suoraan ja välittömästi edistä hänen hyvinvointiaan. Asiat, joita voisi tehdä toisen vuoksi tai helpottaakseen toisen oloa ovat hänelle tähtitiedettä. Ei edes kauniit kehoitukset, pyynnöt, vaatimukset tai vihaiset pakottamiset tehoa, koska "hän nyt vaan sattuu olemaan sellainen, eikä aina huomaa".

Missä vaiheessa miehille on annettu oikeus "vain olla sellaisia" ja naisen pitäisi muuttua ja muuntuatua sen tuhannella tavalla, jotta parisuhde saataisiin toimimaan? Eikö PARIsuhteen pitäisi olla kahdenkauppaa?

Ja kyllä, kyllä minusta on tullut ikävä ja kylmä miestäni kohtaan, mutta mistäköhän johtuu? Alkuun olin hyvinkin lämmin, ihana, seksuaalinen ja rakastava, mutta miksiköhän olen näiden neljän vuoden aikana muuttunut? Enää ei tee tosiaankaan mieli kehua, yllättää, koskettaa, rakastella, keskustella tai mitään muutakaan mukavaa, koska enhän itsekään saa mitään mieheltäni. Miksi minä tekisin mieheni elämästä kaikilla keinoin mukavan, sillä eihän hänkään välitä minun elämästäni? Kyllähän minustakin olisi mukava elää vain itseäni ajatellen ja toinen vielä tekisi siinä vierellä kaiken ollen milloin kodinhengetär ja milloin jumalainen seksipeto. Mieheni ei eläisi päivääkään elämää, johon hän koko ajan kuitenkin minut asettaa "olemalla vain sellainen ja ettei vain aina huomaa kaikkea".

Olen kyllä niin turhautunut, ettei rajaa...

asiahan ei minulle kuulu.
Eikö tuollainen käytös miehessä näkynyt silloin kun rupesitte seurusteleman, vai oliko rakkaus niin sokea, ja kuuro sen lisäksi.
Sun miehes on ihan kun mun x vaimo, mut siksi ja juur isiitä syystä, että rakastin häntä, jaksoin vuosikymmenet toivoa, että joku ihme sais hänet muuttumaan, ei sekään, että kävin vieraissa.
Enää en ala kallonkutistajaksi näille tunnevammaisille, menkööt terapiaan jos ei muuten tajua, että parisuhde ei ole jopäiväistä nokkapokkaa.

 

[Tulihevonen]

En edes tiedä, mistä aloittaisin...

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä neljä vuotta. Mies on mukava, sosiaalinen ja aina hyvällä tuulella. Kuulostaa lupaavalta, mutta totuus on tarua ihmeellisempää...

Mukavuus: On aina samaa mieltä toisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on kanssakäymisissä. Vaikka ihminen puhuisi millaista paskaa tahansa, niin mies vaan nyökyttelee ja on silti asiasta samaa mieltä. Kun ei ole eri mieltä, ei joudu koskaan olemaan "omaa mieltä" ja voi olla ajattelematta ja käyttämättä omia aivojaan! Mukavuudestaan johtuen oli jopa häviämässä asunnonvälittäjälle 10 000-15 000e vain sen takia, ettei ajatellut, millaisen sopimuksen on allekirjoittamassa, koska välittäjä puhui sopimuksen olevan hyvä. Olihan se sopimus hyvä välittäjälle, muttei miehelle itselleen!

Sosiaalisuus: Puhuu puuta heinää kaikkien tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Komppaa kaikkia kaikissa asioissa ja saa siten pidetyn ja sosiaalisen leiman. Kotona sosiaalisuus on yhtä kuin simpsoneista puhuminen ja tyhjänpäiväinen nauraminen kaikille tyhmille suomiohjelmille. Itse olen lakannut keskustelemasta hänen kanssaan jo kauan aikaa sitten, koska keskustelu ei ole mielestäni sitä, että minä puhun ja mies on kaikessa samaa mieltä. Keskustelu on mielestäni vuoropuhelua. Nyt kun minä en aloita keskusteluja, niin ei mieskään mistään osaa puhua. Nauraa vain tyhjänpäiväistä nauruaan television äärellä päivästä toiseen.

Hyvä tuuli: On aina iloinen ja hymyileväinen, vaikka olisi millaisia ongelmia tai selvittämättömiä asioita. Ei siis osaa lainkaan empatiseerata tai huomaa ympärillä olevia ongelmia/hoidettavia asioita. Itse kyllä kipeänä tai kivun kourissa kaipaa silityksiä ja hellittelyä, mutta kun toinen kaipaisi olkapäätä, niin istuu vaan simpsoneita katsomassa ja nauraa idioottinauruaan. On täysin sokea kaikelle muulle kuin omalle navalleen. Kun omalla navalla on kaikki hyvin, niin sehän tarkoittaa, että kaikilla on silloin kaikki hyvin.

En ymmärrä, miten mies voi olla noin ajattelematon ja kaikessa herttaisuudessaan niin itsekäs. Mikään asia ei liikuta häntä ellei se suoraan ja välittömästi edistä hänen hyvinvointiaan. Asiat, joita voisi tehdä toisen vuoksi tai helpottaakseen toisen oloa ovat hänelle tähtitiedettä. Ei edes kauniit kehoitukset, pyynnöt, vaatimukset tai vihaiset pakottamiset tehoa, koska "hän nyt vaan sattuu olemaan sellainen, eikä aina huomaa".

Missä vaiheessa miehille on annettu oikeus "vain olla sellaisia" ja naisen pitäisi muuttua ja muuntuatua sen tuhannella tavalla, jotta parisuhde saataisiin toimimaan? Eikö PARIsuhteen pitäisi olla kahdenkauppaa?

Ja kyllä, kyllä minusta on tullut ikävä ja kylmä miestäni kohtaan, mutta mistäköhän johtuu? Alkuun olin hyvinkin lämmin, ihana, seksuaalinen ja rakastava, mutta miksiköhän olen näiden neljän vuoden aikana muuttunut? Enää ei tee tosiaankaan mieli kehua, yllättää, koskettaa, rakastella, keskustella tai mitään muutakaan mukavaa, koska enhän itsekään saa mitään mieheltäni. Miksi minä tekisin mieheni elämästä kaikilla keinoin mukavan, sillä eihän hänkään välitä minun elämästäni? Kyllähän minustakin olisi mukava elää vain itseäni ajatellen ja toinen vielä tekisi siinä vierellä kaiken ollen milloin kodinhengetär ja milloin jumalainen seksipeto. Mieheni ei eläisi päivääkään elämää, johon hän koko ajan kuitenkin minut asettaa "olemalla vain sellainen ja ettei vain aina huomaa kaikkea".

Olen kyllä niin turhautunut, ettei rajaa...

Jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla ammentaa. Miksi sinun on pakko elää sellaisen miehen kanssa? Ei kukaan voi muuksi muuttua. Lähde elämään parempaa elämää. Ihan aikuisten oikeesti.

 

[olipa yllätys]

asiahan ei minulle kuulu.
Eikö tuollainen käytös miehessä näkynyt silloin kun rupesitte seurusteleman, vai oliko rakkaus niin sokea, ja kuuro sen lisäksi.
.

Minäkin ihmettelen tätä. Onko seurusteltu viikko ennen yhteen muuttamista vai miten on jäänyt huomaamatta, että mies on aina samaa mieltä. Tietysti ap on voinut pitää omia mielipiteitään niin fiksuina, ettei ole huomannut, että mies nyökyttelee kaikelle typerällekin. Vai miten se meni.

Alkuperäisen kannattaa nyt miettiä, tekeekö lapsiakin vielä tämän miehen kanssa, jossa joka asia ärsyttää. Onko hän sellainen isä, jonka lapsillesi haluat?

Vähän pelottaa miehen puolesta. Jos tuosta suhteesta ero tulee, niin nainen kuppaa ihan tolkuttomasti omaisuutta itselleen.

 

[varatuomari]

...Vähän pelottaa miehen puolesta. Jos tuosta suhteesta ero tulee, niin nainen kuppaa ihan tolkuttomasti omaisuutta itselleen...

Jep! Ota ukosta ero heti ja jätä sille vain boxerit päälle. Ukko nyökyttelee ja sanoo, että tämähän meni ihan okei. Hetken päästä huomaa, että olisi kantsinut olla edes hivenen itsekäs.

Rehelliset perivät maan - epärehelliset kiinteistöt.

 

[turhautunut ap]

Ikävä kyllä, kaikki piirteet eivät tule ihmisestä ensimmäisen eikä toisen vuoden yhdessäolon aikana esiin. Lisäksi on kasa piirteitä ja ominaisuuksia, jotka tulevat esiin vasta, kun asutaan oikeasti saman katon alla ja jaetaan sama jääkaappi. Jos olisin ns. ajoissa huomannut, millainen mies todellisuudessa on, niin en todellakaan olisi laittanut itseäni tähän. Kuitenkin, koska tässä ollaan, niin onko väärin toivoa, että PARIsuhde olisi oikeasti parisuhde, jossa molemmilla on 50% vastuu suhteen onnistumisesta?

Ja tottahan lienee myös se, että kaikissa suhteissa on omat ongelmansa. Jos jokaisen ongelman ilmaannuttua on valmis välittömästi nostamaan kytkintä, niin kytkintä saa nostaa tässä elämässä koko ajan. Onko ihmiset todella niin pinnallisia nykyään, että jos toinen ei vastaa 100% omia toiveita, niin heti ollaan lähdössä. Eikö parisuhteen pitäisi olla yhteinen matka, jossa hiljalleen tutustutaan ja sovitellen ja kompromisseja tehden rakennetaan yhteistä tulevaisuutta? Eikö toiselle ihmiselle ja itselleenkin siis pitäisi antaa aikaa ja mahdollisuus ennen kuin heittää pyyhkeen kehään?

Onko siis ihan oikeasti minun vikani, että toivon parisuhteessa myös miehen panostavan omalta osaltaan suhteeseen? Ja kuten joku kirjoitti, niin vuosikymmenien ajan jaksoi yrittää ja toivoa. Ei aina ensimmäinen ratkaisu kaikkeen voi olla ero - toivottavasti! Jos jollakin olisi hyviä keinoja tai neuvoja, miten tilannetta voisi yrittää ratkaista ilman eroa, niin ne olisivat kultaakin kalliimpia.

 

[täältä apua]

Ikävä kyllä, kaikki piirteet eivät tule ihmisestä ensimmäisen eikä toisen vuoden yhdessäolon aikana esiin. Lisäksi on kasa piirteitä ja ominaisuuksia, jotka tulevat esiin vasta, kun asutaan oikeasti saman katon alla ja jaetaan sama jääkaappi. Jos olisin ns. ajoissa huomannut, millainen mies todellisuudessa on, niin en todellakaan olisi laittanut itseäni tähän. Kuitenkin, koska tässä ollaan, niin onko väärin toivoa, että PARIsuhde olisi oikeasti parisuhde, jossa molemmilla on 50% vastuu suhteen onnistumisesta?

Ja tottahan lienee myös se, että kaikissa suhteissa on omat ongelmansa. Jos jokaisen ongelman ilmaannuttua on valmis välittömästi nostamaan kytkintä, niin kytkintä saa nostaa tässä elämässä koko ajan. Onko ihmiset todella niin pinnallisia nykyään, että jos toinen ei vastaa 100% omia toiveita, niin heti ollaan lähdössä. Eikö parisuhteen pitäisi olla yhteinen matka, jossa hiljalleen tutustutaan ja sovitellen ja kompromisseja tehden rakennetaan yhteistä tulevaisuutta? Eikö toiselle ihmiselle ja itselleenkin siis pitäisi antaa aikaa ja mahdollisuus ennen kuin heittää pyyhkeen kehään?

Onko siis ihan oikeasti minun vikani, että toivon parisuhteessa myös miehen panostavan omalta osaltaan suhteeseen? Ja kuten joku kirjoitti, niin vuosikymmenien ajan jaksoi yrittää ja toivoa. Ei aina ensimmäinen ratkaisu kaikkeen voi olla ero - toivottavasti! Jos jollakin olisi hyviä keinoja tai neuvoja, miten tilannetta voisi yrittää ratkaista ilman eroa, niin ne olisivat kultaakin kalliimpia.

Mistä paikoista te olette yrittäneet hakea apua? Onko teillä ollut monta tapaamista Perheasiainneuvottelukeskuksessa tai yksityisellä parisuhdeterapeutilla? Oletteko osallistuneet parisuhdeleirille? Ja kyllä ohjaisin miehesi terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Kun hän kertoisi, miten kovasti itkee vaimonsa perään, niin pitäisi masennukseen löytyä lääkitystäkin. Toki sitä lääkitystä antaa terveyskeskuslääkäri ja tarvittaessa sairaalan psykiatri.

Miehesi siis tarvitsee yksilöapua, mutta te tarvitsette myös yhdessä apua.

Ehkä mies on ollut hyvin yksinäinen jo ennen teidän tapaamistanne. Sitten hän oletti, että saa sinusta kaverin ihan joka paikkaan. Kenties hänen vanhempansa ovat aina yhdessä. Hänelle valkeni totuus, että vaimo ei jätä koko entistä elämäänsä ja elämään tulee uusiakin asioita. Sellainen kyllä masentaa, kun odotukset eivät kohtaa noin isossa asiassa.

 

[mieti]

Mistä paikoista te olette yrittäneet hakea apua? Onko teillä ollut monta tapaamista Perheasiainneuvottelukeskuksessa tai yksityisellä parisuhdeterapeutilla? Oletteko osallistuneet parisuhdeleirille? Ja kyllä ohjaisin miehesi terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Kun hän kertoisi, miten kovasti itkee vaimonsa perään, niin pitäisi masennukseen löytyä lääkitystäkin. Toki sitä lääkitystä antaa terveyskeskuslääkäri ja tarvittaessa sairaalan psykiatri.

Miehesi siis tarvitsee yksilöapua, mutta te tarvitsette myös yhdessä apua.

Ehkä mies on ollut hyvin yksinäinen jo ennen teidän tapaamistanne. Sitten hän oletti, että saa sinusta kaverin ihan joka paikkaan. Kenties hänen vanhempansa ovat aina yhdessä. Hänelle valkeni totuus, että vaimo ei jätä koko entistä elämäänsä ja elämään tulee uusiakin asioita. Sellainen kyllä masentaa, kun odotukset eivät kohtaa noin isossa asiassa.

ihan hyviä osoitteita, mutta taisit sekoittaa ap:n miehen toiseen ketjuun? Siinä mies roikkui ja mielestäni ei tässä ketjussa?

 

[mieti]

Ikävä kyllä, kaikki piirteet eivät tule ihmisestä ensimmäisen eikä toisen vuoden yhdessäolon aikana esiin. Lisäksi on kasa piirteitä ja ominaisuuksia, jotka tulevat esiin vasta, kun asutaan oikeasti saman katon alla ja jaetaan sama jääkaappi. Jos olisin ns. ajoissa huomannut, millainen mies todellisuudessa on, niin en todellakaan olisi laittanut itseäni tähän. Kuitenkin, koska tässä ollaan, niin onko väärin toivoa, että PARIsuhde olisi oikeasti parisuhde, jossa molemmilla on 50% vastuu suhteen onnistumisesta?

Ja tottahan lienee myös se, että kaikissa suhteissa on omat ongelmansa. Jos jokaisen ongelman ilmaannuttua on valmis välittömästi nostamaan kytkintä, niin kytkintä saa nostaa tässä elämässä koko ajan. Onko ihmiset todella niin pinnallisia nykyään, että jos toinen ei vastaa 100% omia toiveita, niin heti ollaan lähdössä. Eikö parisuhteen pitäisi olla yhteinen matka, jossa hiljalleen tutustutaan ja sovitellen ja kompromisseja tehden rakennetaan yhteistä tulevaisuutta? Eikö toiselle ihmiselle ja itselleenkin siis pitäisi antaa aikaa ja mahdollisuus ennen kuin heittää pyyhkeen kehään?

Onko siis ihan oikeasti minun vikani, että toivon parisuhteessa myös miehen panostavan omalta osaltaan suhteeseen? Ja kuten joku kirjoitti, niin vuosikymmenien ajan jaksoi yrittää ja toivoa. Ei aina ensimmäinen ratkaisu kaikkeen voi olla ero - toivottavasti! Jos jollakin olisi hyviä keinoja tai neuvoja, miten tilannetta voisi yrittää ratkaista ilman eroa, niin ne olisivat kultaakin kalliimpia.

Joskus vain ero on oikea ratkaisu. Lapset ja pitempi liitto ovat syitä panostaa vieläkin enemmän. En oikein jaksa miettiä tilannettasi ja jotenkin se minulle merkitsee sitä, että sinun vain pitäisi hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, jos et siihen pysty, niin eroa. Ei ero ole maailmanloppu, joskus maailma vasta siitä alkaakin.

 

[Realisti]

Missä vaiheessa miehille on annettu oikeus "vain olla sellaisia" ja naisen pitäisi muuttua ja muuntuatua sen tuhannella tavalla, jotta parisuhde saataisiin toimimaan? Eikö PARIsuhteen pitäisi olla kahdenkauppaa?

Häh, missä ihmeessä tuollainen oikeus on annettu? Sinä yleistät nyt teidän tilanteenne kaikkiin. Ei todellakaan pidä paikkaansa. SINÄ olet antanut teidän suhteellessanne miehelle oikeuden olla tuollainen. SINÄ muutut ja muuntaudut. SINÄ olet päättänyt jäädä miehen kanssa suhteeseen.

Totta hemmetissä parisuhteen pitäisi olla kahden kauppa, useimpien ihmisten mielestä. Mikään universaali totuus se ei silti ole, ja jos/kun kerran miehesi on eri mieltä niin millään et voi häntä pakottaa muuttumaan.

Mitään taikalääkettähän tähän, niinkuin yleensäkään siihen että ihmiset eivät sovi toisilleen, ei ole. Joko sinä kestät miehen tuollaisena kuin hän on ja lopetat valittamisen, tai sitten päätät että haluat jotain muuta ja eroat. Kaiken inhimillisesti mahdollisen olet varmaan tehnyt jo sen eteen että mies muuttuisi, joten se tuskin enää on vaihtoehto. Et voi kaataa arvojasi toisen päähän jos toinen ei halua muuttua.

 

[N53]

Onkohan tuo minun ex-kihlattu? Ehkä ei kuitenkaan koska hänellä ei ollut omia ystäviä yhtään eli ei ollut noin sosiaalinen. Ei myöskään mielellään puhunut puhelimessa, sähköposti ja tekstarit oli kommunikoinnin väline. Muuten kuvaus sopii.

En saanut hänestä mitään irti. Hän tuli kyllä aina perässä kun keksin jotain ja järjestin kaikkea, oli hyväntuulinen ja kaikin muin puolin ok mutta en saanut häntä puhumaan mitään meistä enkä nyhdettyä mistään mitään eriävää mielipidettä. Kaikki mitä sanoin oli joo. Olisin kaivannut kunnon väittelyitä ja keskusteluja, arvostan että ihminen uskaltaa olla jotain mieltä ja sanoa sen. Eli itsetuntoa?

Emme asuneet koskaan samassa osoitteessa, välimatkaa oli joten tapasimme usein vain viikonloppuisin ja ehkä yhden illan/yön viikolla + lomat. Seurustelimme 3 vuotta ja sitten en enää jaksanut. Koitin puhua asiasta, sekin oli joo, ymmärrän.

Kun sitten lopetin suhteen, sain hirveän ryöpyn päälleni missä kaikessa olin tehnyt väärin ja mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin - kaikki haukut vuosien varrelta tuli samantien sähköpostiin. Miksei niitä voinut sanoa aikaisemmin? Ehkä olisimme vielä yhdessä.

 

[Yksinkertainen]

Olisko sun miehes vähän yksinkertainen? Onko käynyt kouluja? Minkälaisessa ammatissa on, onko vaativa työ?

Jos ei ole resursseja muuhun kuin Simpsoneittein katsomiseen niin ehkä puuttuu muutama palikka päästä?

Joillakin puuttuu kokonaan kyky ottaa toiset huomioon. Sellaisiakin ihmisiä on. He osaavat aluksi peittää tämän puutteen niin, että et heti tajua missä mennään. Korostavat jotain hyvää, ehkä ainoaa hyvää puoltaan niin, että menet lankaan.

Sitten on niitä jotka haluavat miellyttää toisia, eivätkä siksi sano eriäviä mielipiteitä, mutta luulen, että kallistun tapauksessasi tuohon puuttuviin palikoihin.

Ohjeita sen suhteen, että mitä pitäisi asialle tehdä niin en anna. Saat päättää ihan itse.

 

[Kypsä Nainen]

Mitään taikalääkettähän tähän, niinkuin yleensäkään siihen että ihmiset eivät sovi toisilleen, ei ole. Joko sinä kestät miehen tuollaisena kuin hän on ja lopetat valittamisen, tai sitten päätät että haluat jotain muuta ja eroat. Kaiken inhimillisesti mahdollisen olet varmaan tehnyt jo sen eteen että mies muuttuisi, joten se tuskin enää on vaihtoehto. Et voi kaataa arvojasi toisen päähän jos toinen ei halua muuttua.

Olen aivan samaa mieltä. Vaikuttaa siltä,että ap:n kuvaamat asiat ovat osa miehen luonnetta. Miten parisuhdeterapia muka auttaisi asiaa ja miksi miehen edes pitäisi muuttua?

Mies on omanlaisensa, nainen myös, mutta he ovat erilaisia. Nyt miehen erilaisuus on alkanut tökkimään ja häntä pitäisi muokata ap:n mieliksi. Ei tule onnistumaan eikä se edes ole oikein. Jos ap ei pysty välittämään miehestä tuollaisena kuin hän on, niin eikö ero olisi paras ratkaisu. Millä perusteella ap on "parempi" kuin mies? Vastaus: omasta mielestään.

Me olemme erilaisia. Jos erilaisuutta ei kestä, on parempi etsiä enemmän oman tyylistä ihmistä kuin yrittää muokata erilaista ihmistä omaksi kuvakseen.

 

[ainokainen]

En ymmärrä, miten mies voi olla noin ajattelematon ja kaikessa herttaisuudessaan niin itsekäs.

Ap, oletko tullut ajatelleeksi, että miehesi ei ehkä ole kanootin terävin inkkari? Ei millään pahalla, mutta kuvauksesi perusteella sai kuvan hiukka yksinkertaisesta pojankoltiaisesta, joka on jäänyt jonnekin 12-vuotiaan tasolle.

Onko miehesi koulutettu? Tarkoitan siis, onko jossain duunariammatissa, vai onko käynyt lukion, jonkun ammatillisen koulutuksen?

Empatiakyky vaatii myös älyä. Se paljon puhuttu tunneäly on todellakin älyä. Jos sitä ei ole, kyky asettua toisen asemaan puuttuu.

Ihmettelen, miksi ylipäänsä olet suhteessa tällaisen henkilön kanssa...