Kun mies vain menee...

Tervehdys kaikille.

Toivottavasti en nyt vain ole valittajana täällä pilaamassa kaikkien fiiliksiä. Ensimmäistä kertaa olen uskaltautunut tämän asian sanomaan ääneen edes itsellni ja nyt siis kirjoitan siitä tänne, jos vaikka joku muukin painii saman asian kanssa tai olisiko jopa jossain joku sman läpi käynyt, joka kertoisi mitä ratkaisuja teki..

ELi meillä on noin vuoden ikäinen tyttö kotona. Itse hoidan kodin ja lapsen. Siinä sivussa olen yrittänyt ylläpitää ystävyyssuhteita, joka välillä tuntuu työläämmältä paljon kuin aikaisemmin kun kaikki menot oli helpompia sopia kun oli ilman lasta.

Parisuhteessa on päällisin puolin kaikki ok.. paitsi ei ole. Mies käy usein ulkona ja tuntuu oikeati olevan niin tyhmä, ettei tajua joka viikoisen baari tai juhla illan kavereiden kanssa olevan perheellisell emiehelle normaalia.. Vai onko? Olenko ihan kohtuuton kun koen tämän joka viikoisen menemisen liian usein tapahtuvana irtiottona. Olen väsynyt jo tilanteeseen niin, etten asiasta hänelle mitään sano. Aina on sanomiset päättyneet riitaan ja siihen, ettei hän voi ymmärtää miksi olen hermotunut, koska omasta mielestää ei käy liian usein ulkona..

Nyt siis on mies saanut reilun puoli vuotta mennä ja tulla miten haluaa, on töiden jälkeen urheilemssa ja viikonloppuisin käy usein jossain juhlimassa (siis voisin sanoa joka viikonloppu yhtenä päivänä..) Eikä mitään merkkiä että itse huomaisi olevansa liikaa poissa ihanan tyttärensä tai avopuolisonsa luota.

Olen vain nyt niin väsynyt taas tulevaan viikonloppuun jolloin miehellä taas meno.. Aina kyllä sanoo, että mene toki sinäkin kavereiden kanssa.. niin kun meillä ei lasten hoitajaa samassa kaupungissa ole ja hän on aina seuraavana päivänä niin kovassa krapulassa että vain nukkuu.,..

En kehtaa sanoa tuttaville, että meillä tälläien ongemlma kun jotenkin tuntuu että 31-vuotiaan pitäsi olla juoksunsa juossut.. ja perheellisen rauhoitua jo...

Olenko siis tosikko. JOs vain löytyy joku joka jaksaa kommentoida. Parjata, kannustaa tai ihan vain kertoa oman kokemuksensa niin ihanaa. Olen jo onnellinen että sain asian edes näin nimettömänä tuotua julki, kun en muille on kehdannut kertoa kodissamme elävästä ongelmasta.. Niin vai onko se muiden silmissä ongelma vai minun tosikkomaisuuttani vain?

KAipaan kovasti yhteistä aikaa, niin perheen kuin miehenkin kanssa.

nimim. pohdiskelija

 

Hei!
Minusta sinä et ole kohtuuton.Kyllä sen niin kuuluu mennä että kun perhettä alkaa perustamaan niin menot pitää vähentyä.
Joka viikonloppu meneminen on liikaa.Kerran kuussa voi käydä viihteellä mutta ei jatkuvasti.Lisäksi pitää rajoittaa niitä harrastuksia myös,niinhän sitä joutuu se nainenkin rajoittamaan.
Kun lapsia tulee,pitää olla valmis myös luopumaan jostakin omasta ja järjestää sitä aikaa ja yhdessäoloa perheelle ja lapsille.
Nykyään vaan tuppaa olemaan sitä että joko toinen menee kuten ennenkin ja toinen tylsistyy lasten kanssa kotona ja useimmin se tylsistyvä osapuoli on se nainen.
Tai sitten mennään molemmat tukka suorana ja lapset aina vieraiden ihmisten hoivissa.
Oma perhe ja läheiset pitäisi olla se ykkösasia eikä ne kaverit ja niiden kanssa juokseminen.
Minä nyt olen tämmöinen tiukkapipo ja saan taatusti kommenttia siitä kun kirjoitan että omia menoja voi hillitä.En kuitenkaan tarkoita että pitäisi kokonaan oma itsensä unohtaa lasten syntymän myötä kuten itse jouduin exän kanssa asuessa tekemään mutta joku kohtuus kuitenkin.Perheeellinen ei voi kulkea kun sinkku,se ei ole normaalia.

 

ei äijän kuulu noin paljon mennä ja pitää sunkin päästä!hei jotain rajaa!paha vaan ettei niitä piruja puhumalla saa kuriin!ei ne tajua mitään.ota itseäsi niskasta kiinni ja muuta tilanne.kiilaa miehen edelle ja lähde jo ennen kuin se kerkee.vaikka sul ei olis kaverii menoihin ja vaikka joutusit sen ajan yksin istumaan rappikses niin kandee tehä se ja antaa miehen ihmetellä missä olit.mikään ei muutu ainakaan hiljaisuudella tai nalkutuksella,pitää toimia ovelasti ja tehdä jotain kummaa,muuten ei mikään tosiaan muutu.muista TOIMI KUIN MIES! :saint:

 

Peesailen ja sanon että keskustele vakavasti, sillä mä en ainakaan tommosta ukkoo kauaa kattelis

 

Tervehdys taas.
Tällä hetkellä elelenkin/herkuttelen sellaisten ajatusten kanssa, että joku kaunis päivä vaan otan ihan tyynesti tytön ja kassin ja kerron miehelle, että nähdään! Toisaalta se, onko musta siihen ainakaan lähiaikoina on jo eri asia.. KUn ajatus siitä, että ero tulee on kuitenkin vielä niin suuri ja pelottava.
Tunnen itseni ihan lälläriksi, kun en uskalla omaa järkeäni kuunnella, mutta kun kuitenkin odottaa, että toinen avaisi silmänsä näkemään miten touhuaa. Ärsyttää aikuisen miehen tyhmyys, kun ei tajua. Olen miettinyt, että jos saisin toisen jollain keinolla keskustelemaan jonnekin jonkun ulkopuolisenkanssa - siis yhdessä.. JOs sitä kautta löydettäis kanava keskustella näistä menoista ja niiden vaikutuksista koko meidän perheeseen ja parisuhteeseen. Onko kenelläkään neuvoja mitä kautta kannattaisi tällaisia asioita lähteä selvittämään. Onko esim. kunnilla mitää sellasia palvelja, joissa tämän tyylistä "pariterapiaa" esim. olisi.

nimim. pohdiskelija

 

No et todella ole kohtuuton. Itse pidän suurinpiirtein kirjaa ukon baari reissuista ja käyn itse tasan saman verran. kuulostaa ehkä tyhmältä mut näin mies on tasan tarkkaan tietoinen ryyppyiltoja järkätessä et siitä seuraa hänelle automaattisesti yksi lapsenvahti ilta minun bailatessa. On toiminut, käymme n. kerran kahdessa kuussa erikseen ulkona ja kerran yhdessä.
Nim. yksi kerta jemmassa B)

 

Hei!
Meillä oli sama tilanne raskauden ensimmäisistä päivistä aina siihen asti,että tyär oli jo yli puolen vuoden. Mutta sitte alko iha kunnolla korvat savuaan ja eräänä aamuna kun mies heräsi krapuloissaan sohvalta, sanoin että valitse: me tai kaverit. Noo, tietenkin mieheni valitsi meidät ja lopetti ryyppäämisen. No siinä sitä sitten istuttiin korvat punasena kotona joka viikonloppu,ja kappas mieheni kaverit lopetti yhteydenpidon, kun "hallitus" kotona käskee niin mieshän on ilmiselvästi tossun alla. Alkoi tulla riitoja mutta mies lähti ajeleen ja odotti, että rauhoittuisin (aivan kuin olisin koira). No minäpä "fiksuna" ajattelin,että jos mentäis naimisiin, että eiköhän se siitä. Oletin että viimeistään nyt herra ymmärtäis, sen perhe-elämän "pienen tarkoituksen". Ei, ei ja ei. Nyt istun tässä koneella ja mietin, millasta minun elämä vois olla ilman tuota. Löytäisin kyllä paremman. Ajattele, että kun alan tiskaamaan, minun täytyy kysyä, että "kulta voisitko katsoa tyttöä vähän aikaa?" Nyt olen niin raivon partaalla, että voisin hakea heti ne eropaperit.
Heh, ja toivon että kukaan ei nyt sielä koneensa ääressä raivostu, että täällä sitä taas märehditään ja miksi ette tee asialle mitään. Ennemminkin ottaisin iha "asia-messagea" asiaa saa kommentoida ja toivonkin niin!!
Muuta en voi tuumata, kun että "JOKAINEN ON OMAN ONNENSA SEPPÄ!"
Se on sanonta joka minun elämässä pitää.
Kiitän, että sain puhua myöskin asiani julki näin nimetömänä. Olempas muuten uusi täällä

 

\

Tervehdys taas.
Tällä hetkellä elelenkin/herkuttelen sellaisten ajatusten kanssa, että joku kaunis päivä vaan otan ihan tyynesti tytön ja kassin ja kerron miehelle, että nähdään! Toisaalta se, onko musta siihen ainakaan lähiaikoina on jo eri asia.. KUn ajatus siitä, että ero tulee on kuitenkin vielä niin suuri ja pelottava.
Tunnen itseni ihan lälläriksi, kun en uskalla omaa järkeäni kuunnella, mutta kun kuitenkin odottaa, että toinen avaisi silmänsä näkemään miten touhuaa. Ärsyttää aikuisen miehen tyhmyys, kun ei tajua. Olen miettinyt, että jos saisin toisen jollain keinolla keskustelemaan jonnekin jonkun ulkopuolisenkanssa - siis yhdessä.. JOs sitä kautta löydettäis kanava keskustella näistä menoista ja niiden vaikutuksista koko meidän perheeseen ja parisuhteeseen. Onko kenelläkään neuvoja mitä kautta kannattaisi tällaisia asioita lähteä selvittämään. Onko esim. kunnilla mitää sellasia palvelja, joissa tämän tyylistä "pariterapiaa" esim. olisi.

nimim. pohdiskelija

Perheneuvola on hyvä paikka aloittaa,yritä saada se mies lähtemään sinne.Ammatti-ihmiset teidän kanssa keskustelemassa niin saatte toisenlaisia näkökantoja asiaan.

 

Tutulta kuulostaa. Meidän eka avoliittovuotemme oli aivan kamala, koska mies joi lähes joka viikonloppu itsensä tolkuttomaan humalaan. Liki kolmekymppinen mies usein sammallus ja lähes konttauskunnossa!! Sellainen peli kuuluu mun mielestä teini-iän toilailuihin. Vaikkei meillä perheväkivaltaa ole koskaan ollutkaan, koin nuo tilanteet muutenkin uhkaaviksi ja pelottaviksi (syistä joita en tässä ala kertomaan). No, jokaisen ryyppyreissun jälkeen meillä sitten oli oikein KUNNON riita pystyssä ja miehen alkoholinkäytöstä käytiin piiitkiä keskusteluja kerta kerran jälkeen. Se kun näin miehen korkkaavankin kaljapullon, sai minut jo näkemään punaista.

Mutta nyt kulunut vuosi on mun mielestä mennyt tosi hyvin, mies on ainoastaan kerran vetyänyt pe***t olalle. Silti se kaljanjuonti liittyy edelleen miehelläni moniin juttuihin: kun mennään kalalle, otetaan kaljaa, kun seurataan peliä, tehdään pientä remonttia, soitetaan treenikämpällä niin juodaan kaljaa. Tai jos ei ole "aktiviteettejä", niin mennään kaverin kanssa muuten vaan parille bisselle. Ei ne viikonloppuiltana höpöttele kaverinsa kanssa teetä juoden niin kuin minä. Eli kerran viikossa joko pe tai la mieheni ottaa ainakin sen pari kaljaa usein enemmänkin. Kotiin se tulee silloin yleensä 12-02 välillä, joskus menee aamu neljään. Nykyiseen tilanteeseen mieheni on tyytyväinen (riitoja meillä on enää tosi harvoin). Itse olen nykyisen mallin hyväksynyt, vaikka se joskus ottaa päähän, mut olen ajatellut, että miehenkin pitää saada kavereittensa kanssa olla. Koska alkoholia juodaan kohtuullisemmin, ei seuraavakaan päivä mene miehellä krapulassa, joten aikaa jää yhdessä touhuiluunkin. Rahaakaan siihen ei onneksi paljoa mene. Jos haluaisin täysin raittiin miehen, joutuisin nykyisen siippani laittamaan pihalle ja sitä en halua tehdä, koska suhteessamme on niin paljon hyvää. Meillä tosin esikoinen on vielä mahassa ja saa nähdä, kuinka vauva muuttaa elämän. Uskon että mieheni on valmis monessa asiassa joustamaan, kuten tähänkin asti, mutta joustoa tarvitaan myös minun suunnalta ja se voi hyvinkin tarkoittaa sitä poikien iltaa kerran viikossa.

Tiedän, että mieheni nykyinenkin kaljanotto voi monesta kuulostaa kohtuuttomalta, mutta jokainen mies ja parisuhde on erilainen ja se mikä meille sopii ei sovi välttämättä muille. Tietenkin olisi hienompaa, jos mieheni olisi liki täysraitis kuten minä, mutta näin ei ole ja koska alkoholinkäytöstä ei enää ole tämän suurempaa harmia, niin tämä riittää minulle.

 

Hassua että tosiaan luulin et toi miehen menohalu on nuorien onelma. kolmikymppinen tuskin enää menee siksi että nuorena jäi elämättä. Kaikille miehille vaan ei ole helppoa sopeutua isän rooliin, tuntuu et ne pelkää et se perhe kahlitsee nyt koko loppuiäksi jos ei pidä tarpeeksi välimatkaa. Niinpä jokaviikonloppunen juhliminen antaa tunteen vapaudesta...Miehelle tosiaan pitää vaan jättää se lapsi hoitoon, ei mitään ehtoja, on niiden pakko huolehtia siitä kun ei ole ketään muita katsomassa vieressä eikä ketään kuka voisi tiukan paikan tullen auttaa. Siten ne pystyisi tutustumaan lapseen ja menohalut todellakin vähenee ihan itsestään, kyllä se oma lapsi niin rakas kuitenkin on. Itse tätä en kokeillut oman mieheni kanssa, lähdin ilman mitään kyselemättä, koska olin niin katkera ja enkä kyennyt antamaan anteeksi enkä jaksanut enää hetkeäkään. Vähän nyt kaduttaa, mutta hyvinpä tässä tuntuu yksinkin menevän...nyt tosin kokeilisin tuota järkevää taktiikkaa...

 

Miksette menisi yhdessä joskus...Miksi aina pitää jomman kumman olla menossa. Kaikista rakentavinta olisi mennä kahdestaan. Siinä saa irtioton arjesta mutta saa samalla kahden keskistä aikaa. Me ainakin arvostetaan kumpikin eniten sitä kun saadaan lapsen vahti ja päästään yhdessä tuulettumaan. Harrastukset ovat sitten omat molemmilla, joissa voi käydä itsekseen...

 

Minusta teidän pitää mennä yhdessä jos menette! Molemmat pääsisivät vähän viihteelle rauhottumaan! Ja niinhän se on että kun perhettä tulee niin silloin ne menotkin vähenevät! Meillä on vähän sama ongelma..paitsi että mies kyllä menee vain silloin kun minäkin mutta tuntuu että haluaisi ennemmin ilman minua..mutta minä' en sitä suvaitse koska ei ole luottamusta ja se luottamus on menetetty! Joten yhdessä mennään kun mennään ja se on kivaa!!!!
Miehelläkin on hauskaa vaikka ei myönnäkkään..
Ja perheen hoitamiseen pitäisi molempien osallistua..minä myös teen "kaiken" yksin ja se on raskasta.. :/ Oletko yrittänyt puhua miehellesi miltää tuntuu..se kannattaa...

 

Tähän tilanteeseen pätee taas 'vanha sanalasku' KAIKKEA EI VOI SAADA!

Ei äitikään harrasta, bailaa tai tapaa kavereita samaan malliin kuin ennen lapsia. Jos jotain vanhasta elämästä ei jätä pois, uusi perhe-elämä ei mahdu vuorokauden tunteihin!

Se onkin hankalaa jos aikuinen mies ei tätä ymmärrä. Jos puhe ei auta, niin lapsi sinne kassiin ja menoksi!