Mies, taapero ja vastasyntynyt

[Parisuhdekiemura taas]

Hei,

täällä oli jokin aika sitten ketju jossa kirjoittaja kaipasi "perspektiiviä" parisuhdeongelmiinsa. Vähän samalla asialla liikun minäkin, nimittäin meillä oli äsken hirveä riita ja mulla on todella kurja fiilis. Pohja kaikelle luotiin jo pitkällä aikavälillä, nyt vaan pamahti.

Meillä on alle parivuotias esikoinen ja vauva syntyi vähän ennen joulua. Synnytykseen liittyi kaikenlaista, se oli tosi kivulias ja pitkäkestoinen ja lisäksi vauva joutui pariksi vuorokaudeksi lastenosastolle seurantaan. Nyt sekä äiti että vauva voivat (luojan kiitos!) fyysisesti oikein hyvin.

Mies ei pitänyt isyyslomaa vaan lähti heti pyhien jälkeen töihin, eli jäin vauvan ja taaperon kanssa kotiin melkein heti sairaalasta kotiuduttuamme. Ystäväni on käynyt aamupäivisin täällä vähän auttamassa ja seurustelemassa että ihan yksin minun ei ole tarvinnut olla.

Mies hoitaa taaperoa ihan hyvin kotona ollessaan ja tuntuu että hänelle tuo taapero on edelleen se ainoa lapsi. Kerran kysyessä myönsikin ettei ole oikein vielä muodostanut "tunnesidettä" vauvaan kun se on niin minussa kiinni.

Tänään mulla kuitenkin napsahti.. olen tässä yrittänyt monena päivänä mm. puhua ristiäisistä tai kertoa joistain omista tuntemuksistani synnytykseen ja ikävään sairaalassaoloaikaan liittyen. Mies kuittaa kaiken sanomalla aha tai aijjaa. Pari kertaa jätin lauseen ihan kesken eikä hän koskaan pyytänyt jatkamaan tai kysynyt että mitä tarkoitin tms. Sairaalassa kun valittelin että on raskasta tai ikävää niin hän vastasi että no arvaa vaan onko täällä kotona raskasta tuon taaperon kanssa kaksin tms.

Synnytyksen jälkeen muut naiset osastolla saivat puolisoltaan kukkia tai kuohuvaa tai korun tms. ja paljon kannustavia sanoja kuinka "ylpeitä heistä oltiin". Minulle ei kukaan sanonut mitään sellaista. Mies teki ruokaa kun tulin kotiin - hyvää ruokaa tekikin kyllä - ja hän koki että tämä kuittasi kyllä sen puolen, mitä sitä mitään turhia sanomaan.

Mä olen vielä väsynyt ja hormonit hyrräävät, kaipaisin niin kamalasti että mies jotenkin "kannustaisi" mua ja jaksaisi kuunnella edes vähän. Hän tekee asioita koska on pakko, usein huokailujen saattelemana tai teatraalisesti kolistellen jne. Onhan se niin että miehet osoittavat välittämistään teoin eikä niinkään sanoin, mutta silti. Pyydänkö/vaadinko mä liikaa että mies osoittaisi kiinnostusta ristiäisten järjestämiseen (hänen pitäisi pyytää mm. kaveriaan kummiksi, mutta ei saa aikaiseksi) tai jos mä haluaisin puhua jostain synnytykseen/pikkuvauvaan liittyen, että hän edes jaksaisi kuunnella lauseen loppuun? Millä mä saisin miehen "rakastumaan" vauvaan niin että hän jaksaisi olla myös tälle läsnä? Sain mm. kuulla että "hän kyllä ajoi joka päivä sairaalaan minua katsomaan, eipähän tartte enää tulla jos sairaalaan joudun", tähän sanoin että "no olihan siellä sinun pikku tyttäresikin jota tulit katsomaan" johon hän vastasi että mä väännän hänen sanojaan ilkeyttäni häntä vastaan.

Päivät kotona ovat aika rankkoja näiden kahden pikkuihmisen kanssa, mutta se on oma valintani ja selviän siitä kyllä hienosti, ongelmana on se että väsyn yksinäisyyteen jota tunnen koska mies ei voi päivällä laittaa viestiä kysyäkseen miten meillä menee, tai vaikkapa huomioida minua sanomalla että olen tehnyt jotain hyvin jne.

Niin, tässäpä tämä vuodatus... ajatuksia?

 

[riskiaikaa]

Jos mies ei kuuntele puhetta, kirjoita hänelle vaikka kirje. Kerro siinä omista tuntemuksistasi, miten koet nykyisen tilanteen, mutta vältä syyttelevää "koska sinä.." -sävyä. Voit myös pyytää miestä kertomaan rehellisesti, miltä hänestä tuntuu - mutta älä sitten rankaise häntä siitä, vaikka hän kertoisi miten raadollisia tuntemuksia tahansa. Tunteet ovat aina tosia ja oikeutettuja.

Rakkaus lapseen tulee miehelle varmasti ajan kanssa, mutta se ei synny pakottamalla. Sen suhteen ei ehkä auta muu kuin antaa ajan kulua. Vanhempi ei silti saisi laiminlyödä tai hyljeksiä lastaan, sen verran täytyy aikuisesta ihmisestä löytyä omien reaktioiden hallintaa.

Olette tilanteessa, jossa useimmat avioerot tapahtuvat. Toivottavasti pääsette tuon vaiheen ylitse, mutta se edellyttää ehdottomasti kommunikointia ja hyväksyvää toisen kuulemista molemmin puolin.

 

[mmmmm]

Meillä on juuri 2 vuotta täyttänyt esikoinen ja 2 kk ikäinen vauva. En minäkään saanut mitään lahjaa, kukkia tms. synnytyksen jälkeen. Meillä vauvalla on koliikki ja on todella itkuinen ja vaativa. Tästä syystä mies ei halua/jaksa juurikaan hoitaa vauvaa, vaan ottaa syliin jne. vain jos käsken. Pari kertaa on myös sanonut vauvan ärsyttävän häntä, kun itkee niin paljon. Tosi pahalta tuntuu tollainen! Lepertelee kyllä vauvalle silloin kun hän on hyväntuulinen, että jonkinlaista suhdetta sentään muodostaa ja luotan, että tilanne muuttuu kunhan koliikki loppuu. Siihen asti mun on vaan kannettava päävastuu, vaikka harmittaakin tollainen.

Meillä kyllä mies osallistuu ristiäisjärjestelyihin ja soittaa töistä joka päivä ainakin kerran ja kysyy miten meillä menee. Ja oli 4 viikkoa kotona synnytyksen jälkeen. Et ole mielestäni kohtuuton lainkaan, kun haluat, että sinua kuunnellaan ja kannustetaan.

Halusin vaan kertoa, että miehesi ei (valitettavasti) ole ainoa, joka on välinpitämätön uutta vauvaa kohtaan. Mutta toivotaan, että tilanne muuttuu pian.

 

[nii]

Ihan lyhyesti: olen samaa mieltä siitä, että miehellä kestää paljon kauemmin muodostaa "yhteys" uuteen vauvaan, varsinkin kakkoseen, jos esikoinen vie paljon huomiota.
Meidän kakkonen on nyt 1v2kk ja vasta viime aikoina mieheni ja hän ovat oikeasti lähentyneet ja todellinen tunneside on muodostunut samalla tavalla kuin esikoiseen.

Minäkin kehottaisin kirjoittamaan miehellesi kirjeen. Joskus puhuminen vaan on vaikeaa, kun molemmat ovat väsyneitä ja rasittuneita. Olen samaa mieltä siitä, että miehen täytyisi pystyä tukemaan ja kuuntelemaan naista enemmän, mutta kannattaa muistaa, että mies on myös vain ihminen. Ei häneltä voi "kohtuuttomia" vaatia; olet varmasti väsynyt mutta ota huomioon, että niin on miehesikin. Ehkä hän aavistaa olevansa jotenkin riittämätön ja osoittaa siksikin mieltään esim. kotihommia tehdessä.
Tsemppiä!

 

[banaanimössö]

Teillä on hirveän pieni ikäero lasten välillä. Todennäköisesti miehesikin on vielä ihan uupunut jo esikoisestanne. Usein äidit vain miettivät sitä, miten raskasta on ollut kantaa vauvaa kohdussaan ja synnyttää se, mutta muistakaa, että miehillä ei ole niitä hormoneja, jotka häntä valmistaisivat vauvan syntymää varten. Erityisesti jos toinen vauva on ollut vahinko tai mies kokee, että hän itse ei ole ollut valmis taas uuteen vauvaan, vaan raskaus on tapahtunut vaimon painostuksesta, niin hän saattaa suhtautua jopa vihamielisesti vauvaan.

Minusta AP:n kannattaisi antaa aikaa miehelleen. Jos et saa häneltä apua esim. ristiäisjärjestelyissä, niin joko hoida asiat itse tai sitten vain jätät homman hänen tehtäväkseen (joko tekee sen tai jättää tekemättä). Itsekin sitä tukea sain sitten vanhemmiltani, yhdeltä hyvältä YH-äitiystävältä ja netin palstoilta. Sinnittelin siihen asti, kun nuorin oli 3 v, koska en halunnut erota vauvan kanssa, kun tiedän, että en olisi jaksanut kahden pienen kanssa millään.

 

[Ap vastailee]

Kiitos näistä vastauksista.
Kirjoitin miehelle tänään sähköpostia, saas nähdä miten reagoi vai reagoiko mitenkään. Kirjoitin että ymmärrän sen, että hänen käytöksensä takana on jotain muuta mitä hän ei halua/osaa sanoa ja että toivoisin että hän voisi puhua asioista kanssani. Että selviän kyllä "mekaanisesta arjen pyörittämisestä" yksinkin, mutta ilman ns. henkistä tukea en osaa enkä halua olla. Meidän esikoisella on vielä kaiken lisäksi "ongelma", joka vaatii aktiivista lääkärin/terapeutin hoitoa ja myöskin panostusta täällä kotosalla. Tänään lääkäri sanoikin, että meidän on mahdollista saada ehkä joku tänne auttamaan kerran-pari viikossa, että joku sosiaali-ihminen soittelee minulle lähiaikoina. Vaikka se ei ratkaise miehen asennetta, niin ehkä se antaa minulle mahdollisuuden vähän latautua paremmin ja voimia toimia itsenäisemmin.

Tämä pikkukakkonen oli tarkkaan harkittu, isä oli asiasta vähintään yhtä innoissaan kuin minä. Sen takia olenkin ehkä vielä pettyneempi hänen reaktoihinsa; esikoisen kanssa hän oli ihan alkumetreistä asti paljon enemmän "rakkaussuhteessa"... jos nyt noin voi sanoa. Esikoisen ongelmat ovat selvinneet vasta sen jälkeen kun olin jo raskaana, joten ehkä tilanne olisi toinen jos olisi silloin tiedetty kaikki se, mitä nyt tiedetään. (Ei mitään hengenvaarallista, mutta hieman työlästä kylläkin).

Olen niin mielettömän onnellinen tästä vauvasta ja minua vaan satuttaa se että tuntuu että mieheni ei ole muuta kuin pahalla tuulella. Erään sanonnan mukaan "seksikkäintä maailmassa on se, että joku kysyy mitä sinulle kuuluu ja oikeasti haluaa myös kuulla vastauksen". Tämä on tällä hetkellä niin totta... en tiedä seksikkyydestä mutta rakkaudesta kylläkin. Kun mies vaan kerran kysyisi miten mä voin, tai mitä mä ajattelen jostain asiasta. Ettei se vaan hulluna tekisi asioita ja vaikuttaisi koko ajan pahantuuliselta...

 

[nii]

Ymmärrän mitä ap tarkoittaa.

Miehet ovat vaan NIIN eri planeetalta!! Eivät he kertakaikkiaan osaa puhua tunteista, fiiliksistä yms samalla tavalla kuin naiset. Ei ne osaa voivotella ja "jauhaa"asioista! Karkeasti sanottu mutta onhan se niin.
Miehelle pitää sanoa suoraan, että nyt mä oon väsynyt ja kaipaan halausta, että halaa mua.
Ja voi myös kysyä mieheltä, että miten hän jaksaa.
Miehesi on ehkä pahantuulinen siksi, että kokee ettei osaa reagoida oikein. Ja sanot että hän "tekee kauheasti asioita koko ajan"; ehkä hän ei muuta tässä tilanteessa osaa. Miehet ei osaa puhua, ne osaa TEHDÄ.
Ja miehet on kuitenkin niin paljon kyvyttömämpiä empatiaan kuin naiset, joten se on liikaa vaadittu että hän osaisi samaistua synnytykseen ja sen jälkeiseen hormonimylläkkään. Hän ei vain kertakaikkiaan tajua, millainen olotila sulla on.
Lisäksi miehesi varmasti helposti kokee, että syyllistät häntä kun hän on niin kyvytön osoittamaan "oikealla" tavalla empatiaa sulle. Kannattaa siis varoa miten asiansa esittää.
Miehesi kuitenkin varmasti haluaisi olla hyvä isä ja aviomies, ja on nyt masentunut koska ei täytä sinun/hänen odotuksia.

Jos joskus ehditte, käykää katsomassa Peacock-teatterissa (Linnanmäellä) pyörivä Luolamies -esitys, aivan loistava!
Tsemppiä.

 

[aniskuu]

Kamalaa käytöstä mieheltäsi. Olen pahoillani puolestasi! Kylmää tuo tilanne.

Jotenkin mies pitäisi saada heräämään!!

Voimia Sinulle <3

 

[mamu79]

Auttaisikohan se, että lähtisit iltaisin silloin tällöin yksin tai esikoisen kanssa vaikka lenkille tai puistoon ja miehesi saisi tutustua vauvaan yksin ihan rauhassa?
Meillä kanssa kaksi lasta ikäeroa tosin 2v4kk. Ensimmäisen kohdalla imetys ei onnistunut, jolloin mies sai helpommin luotua siteen vauvan kanssa, kun pystyi yhtälailla osallistumaan vauvan hoitoon kun minäkin. Tätä toista imetin ja välillä mies sanoikin, että pelkkää vaippaa vaihtamalla on vaikeaa tutustua vauvaan..
Aloitin sitten autokoulun vauvan ollessa 5vkoa ja mies vietti 1,5kk joka ilta ma-to lasten kanssa yksin aikaa 3h. Teki ruuat, syötti, nukutti yms. Tämä teki ihan ihmeitä.
Vauva rakastui iskään ja iskä vauvaan oikein toden teolla. Mies oppi puuhastelamaan kummankin lapsen kanssa yhtä aikaa ja ennen kaikkea mies alkoi kunnioittaa minun työtäni, eli arjen pyörittämistä kahden pienen lapsen kanssa.
Mieheni oli hyvä isä ja hyvä aviomies jo ennen tätä, mutta minun autokouluaikani, jotenkin muutti hänen suhtaumistaan minun "työhöni" ja loi vahvan siteen uuteen tulokkaaseen.

Oma pääni vaatii myös toisten äitien tapaamista. Aamupäivisin ja iltapäivisin käydään lasten kanssa puistossa, koska sieltä saa parasta vertaistukea. On lohdullista huomata että muillakin on ajoittain rankkaa useamman lapsen kanssa ja että muidenkin miehet ovat välillä totaaliääliöitä