M
maria
Vieras
Heippa. 
Johonkin pitää nyt purkaa tuntoja, joten ajattelin katsella löytyykö täältä yhtään kohtalotoveria.
Olen seurustellut nyt vuoden päivät miehen kanssa, jonka tosin tunsin jo kauan ennen seurusteluamme. Hän on täysin tavallinen, ihana suomalaismies, mutta opiskelee sotatieteitä ja tähtäimessä on tietysti koko elämän kestävä sotilasura. Itse en näistä asioista paljoa perusta, mutta on hienoa seurata millä intohimolla tuo mies hommiinsa suhtautuu.
Nyt edessä on aikamoinen muutos, hän lähtee aluksi täysin eri paikkakunnalle töihin pidemmäksi aikaa, ja siitä ajasta osan työskentelee ilmeisesti rauhanturvaajana jossain kaukana poissa. Opiskeluni ovat aivan vaiheessa, joten en voi vielä lähteä hänen matkaansa. Koko ajan on vähäsen suru puserossa, vaikka asummekin vielä saman katon alla... kaikki muuttuu yhtäkkiä etäsuhteeksi.
Vaikka luotan häneen kyllä kuin kallioon, hän ei ikinä petä tai unohda, se on varma.
Onko kenelläkään kokemusta, millaista tällaisessa suhteessa eläminen pidemmän päälle on? Ilmeisesti jatkossakin tulee elämä pyörimään aika pitkälle miehen työkomennusten mukaan, eikä paikalleen voi paljoa asettua? Toki kaikki on varmasti järjesteltävissä, mutta nuorta ja mieluiten paikoillaan jököttävää tyttöriepua tämä mietityttää kovasti. Ikää minulla on 25 vuotta. Kyseessä on kuitenkin ihan ehdottomasti "se oikea", jos sellaista nyt on olemassa.
Johonkin pitää nyt purkaa tuntoja, joten ajattelin katsella löytyykö täältä yhtään kohtalotoveria.
Olen seurustellut nyt vuoden päivät miehen kanssa, jonka tosin tunsin jo kauan ennen seurusteluamme. Hän on täysin tavallinen, ihana suomalaismies, mutta opiskelee sotatieteitä ja tähtäimessä on tietysti koko elämän kestävä sotilasura. Itse en näistä asioista paljoa perusta, mutta on hienoa seurata millä intohimolla tuo mies hommiinsa suhtautuu.
Nyt edessä on aikamoinen muutos, hän lähtee aluksi täysin eri paikkakunnalle töihin pidemmäksi aikaa, ja siitä ajasta osan työskentelee ilmeisesti rauhanturvaajana jossain kaukana poissa. Opiskeluni ovat aivan vaiheessa, joten en voi vielä lähteä hänen matkaansa. Koko ajan on vähäsen suru puserossa, vaikka asummekin vielä saman katon alla... kaikki muuttuu yhtäkkiä etäsuhteeksi.
Onko kenelläkään kokemusta, millaista tällaisessa suhteessa eläminen pidemmän päälle on? Ilmeisesti jatkossakin tulee elämä pyörimään aika pitkälle miehen työkomennusten mukaan, eikä paikalleen voi paljoa asettua? Toki kaikki on varmasti järjesteltävissä, mutta nuorta ja mieluiten paikoillaan jököttävää tyttöriepua tämä mietityttää kovasti. Ikää minulla on 25 vuotta. Kyseessä on kuitenkin ihan ehdottomasti "se oikea", jos sellaista nyt on olemassa.