Heti alkuun minun on sanottava, etten olisi ikinä uskonut tämän tapahtuvan minulle. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo 21 vuotta. Meillä on kolme ihanaa lasta, nuorin on tätä kirjoittaessani alle 2 kk. Luulin, että kaikki on hyvin.
Viime viikolla mieheni pudotti pommin: petin sinua, erotaan.
Tämä tuli minulle ihan yllätyksenä. Vielä joulun aikaan meillä oli kaikki hyvin. Huomasin kyllä hänessä muutoksia, sellaisia pieniä, jotka näkee kun tuntee toisen hyvin. Pyysin puhumaan. Ehdotin parisuhdeaikaa.
Mies alkoi juoda, kulkea lasten nukkumaan mentyä ulkona. Olin kaverin luona, tarvitsin omaa aikaa, hän vastasi.
Lopulta hän oli yön poissa.
Sain kaivaa kauan, kunnes hän tunnusti, muutama päivä sitten.
Minä olen palasina: kaikki mitä olen tulevalta odottanut, muuttuu. Yhteiset unelmat, minun unelmani... Millään ei ole enää merkitystä. Ihminen, johon eniten luotin, satutti minua tavalla jonka en olisi uskonut olevan mahdollista.
Minulla on pienet lapset, heidän vuokseen on jaksettava. En saa nukuttua, en pysty syömään, en ajattelemaan. Maailmasta on tullut kovin paha paikka.
Teen asioita joita en ole koskaan tehnyt: hakkeroin miehen facebook-tilin, luen yksityiset viestit, tutkin puhelimen. Yritän löytää vastausta kysymyksiin kuka ja minkä vuoksi.
Juttu oli merkityksetön, mies sanoo, muttei anele anteeksiantoa. Sanoo ettei välitä miten hänen käy. Vain lapset ovat tärkeitä.
Olisit ajatellut sitä silloin, minä mietin, mutten sano mitään.
Mies on viestitellyt jonkun minulle vieraan kanssa Facebookin kautta. Sanat, joilla hän minusta puhuu ovat loukkaavia. Ne loukkaavat enemmän kuin itse fyysinen teko.
Miten minä saan taas palautettua järjen tähän järjettömyyteen? En olisi kuvitellut tällaisen tuskan olevan mahdollistakaan...
Viime viikolla mieheni pudotti pommin: petin sinua, erotaan.
Tämä tuli minulle ihan yllätyksenä. Vielä joulun aikaan meillä oli kaikki hyvin. Huomasin kyllä hänessä muutoksia, sellaisia pieniä, jotka näkee kun tuntee toisen hyvin. Pyysin puhumaan. Ehdotin parisuhdeaikaa.
Mies alkoi juoda, kulkea lasten nukkumaan mentyä ulkona. Olin kaverin luona, tarvitsin omaa aikaa, hän vastasi.
Lopulta hän oli yön poissa.
Sain kaivaa kauan, kunnes hän tunnusti, muutama päivä sitten.
Minä olen palasina: kaikki mitä olen tulevalta odottanut, muuttuu. Yhteiset unelmat, minun unelmani... Millään ei ole enää merkitystä. Ihminen, johon eniten luotin, satutti minua tavalla jonka en olisi uskonut olevan mahdollista.
Minulla on pienet lapset, heidän vuokseen on jaksettava. En saa nukuttua, en pysty syömään, en ajattelemaan. Maailmasta on tullut kovin paha paikka.
Teen asioita joita en ole koskaan tehnyt: hakkeroin miehen facebook-tilin, luen yksityiset viestit, tutkin puhelimen. Yritän löytää vastausta kysymyksiin kuka ja minkä vuoksi.
Juttu oli merkityksetön, mies sanoo, muttei anele anteeksiantoa. Sanoo ettei välitä miten hänen käy. Vain lapset ovat tärkeitä.
Olisit ajatellut sitä silloin, minä mietin, mutten sano mitään.
Mies on viestitellyt jonkun minulle vieraan kanssa Facebookin kautta. Sanat, joilla hän minusta puhuu ovat loukkaavia. Ne loukkaavat enemmän kuin itse fyysinen teko.
Miten minä saan taas palautettua järjen tähän järjettömyyteen? En olisi kuvitellut tällaisen tuskan olevan mahdollistakaan...