Mies ja (minun) vauvahaaveet

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Miten?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja Miten?:
Alkuperäinen kirjoittaja Ikäsi?:
Paljon ap sinulla on ikää? Jos olet vanhempi (30+), kaiva esiin. taulukko jossa näytetään miten esim. Down-syndrooman riski kasvaa äidin iän myötä ja toinen jossa näkyy miten hedelmällisyys laskee äidin iän myötä. Biologinen kello on naisille tosiasia, miehet sen harvemmin niin konkreettisesti ymmärtävät. Jos ole vielä hyvin nuori niin tästä ei tietysti ole apua...

Hyvä vinkki, kiitos! Ikää on tosiaan jo 30+. Onneksi sentään vielä reilusti lähempänä kolmeakymmentä kuin neljääkymmentä ;)


Jos mies EI halua lasta, ei siinä auta pelottelut Downin-sydroomaa sairastavalla lapsella eikä millään muullakaan. Nuori ikä ei ole takuu siitä, että lapsi on terve. Molempien pitää haluta lapsi,ei vain naisen. Ap kyselee, että miten saisi miehen ymmärtämään asian ja tulemaan samalle aaltopituudelle. Mutta mietipä sitä, että miten mies saisi SINUT ymmärtämään sen, että hän EI HALUA LASTA, ainakaan vielä, eikä siis välttämättä edes sinun kanssa. Koitapas itsekin ymmärtää asioita.
 
Ihan ekaksi kiitos teille muille kummajaisille tästä ketjusta! Olen oikeasti luullut olevani ainoa, joka velloo yökaudet (no, näköjään päivätkin...) tämän aiheen parissa. Siis: mies haluaisi lapsen, ja minä (ehkä) haluaisin haluta lapsen, mutta kun mikään viisari ei vaan värähdä! Raskaus kaikkine kummallisuuksineen (puhumattakaan synnytyksestä) tuntuu ihan absurdin kammottavalta - ja toisaalta taas häpeän lapsettomuuttani. Eli siis häpeän sitä, että ei ole lasta, mutta toisaalta häpeäisin ihan kamalasti olla raskaana. Myös elämä äitinä tuntuu kuin olisi kuuhun muuttamassa... Aika jänniä ajatuksia näin niinkun muuten suht terveen oloisen ihmisen päässä ;-)

Olen nyt viettänyt näitten ristiriitaisten ajatusten kanssa jo parisen vuotta, ja aina vaan ajatellut, että jossain vaiheessa tietäisin, mitä tehdä. Totuus on kuitenkin se, etten taida tietää yhtään mistään mitään; ikää on 34, kello raksuttaa ja pohdin ihan tosissani, pitäisikö vain kylmästi päättää tämä muutoin loistavasti toimiva parisuhde ja "vapauttaa" mies vähän normaalimman vaimon etsintään... Vai pitäisikö uskaltaa lähteä tähän käsittämättömän vieraan tuntuiseen lapsimaailmaan (sikäli siis kun raskaaksi yleensä tulisin), ja toivoa parasta.

Olisin kovasti vailla juttu (=kirjoittelu) kaveria, joka tuskailisi edes osittain samojen teemojen parissa. Varsinkin 2-in-1:n ja Painostetun mietteet tuntuivat kuin omiltani. Jos joku innostui, niin osoitteessa JoopaJ@luukku.com odotetaan postiasi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Yksi outo lisää:
Ihan ekaksi kiitos teille muille kummajaisille tästä ketjusta! .

Hih, tervetuloa kummajaisten ketjuun, siis. Tämähän näyttää jo todella "lupaavalta." Siis että ei ole vain ainokainen, vaan ei edes ole yhtä suuri harvinaisuus kun mitä on kuvitellut olevansa...

Ja paljon meistä kummajaisista varmaan sanoo se, että löysimme hengenheimolaisia juuri tältä palstalta. Hmm... ;-)

Alkuperäinen kirjoittaja 2-in-1:
Mulle riittäis pelkkä synnytys. ;) Kasvatuksesta on toki itsellä selvät visiot, miten kasvatetaan kunniallisia kansalaisia. :-D

No toki, kasvatuksesta yms. on minullakin selvät näkemykset - minkä takia en missään tapauksessa pidä itseäni kyllin kelvollisena kasvattajana vaan mieluummin delegoisin vaativan tehtävän pitemmällä pinnalla ja paremmilla edellytyksillä varustetulle :-D

 
Alkuperäinen kirjoittaja Yksi outo lisää:
että ei ole lasta, mutta toisaalta häpeäisin ihan kamalasti olla raskaana. Myös elämä äitinä tuntuu kuin olisi kuuhun muuttamassa... Aika jänniä ajatuksia näin niinkun muuten suht terveen oloisen ihmisen päässä ;-)

Ainiin, "kevennys" unohtui. Olen saanut itseni kiinni todella absurdeista "kauhukuvista". En voi kuvitellakaan, että olisin jonkun äiti - ja että tämä kamala "häpeä" tulisi julkisesti ilmi, esim. siinä, että minut nähtäisiin lykkimässä lastenvaunuja kadulla. Siis apua, mitä jos joku tuttu näkee...?! :-D

Että joo. Uskon siis olevani kaikin puolin muuten about niin normaali kuin ihminen nyt olla voi, mutta tunnustan tässä vapautuneesti omaavani toinen toistaan oudompia ajatuksia.

 
Jatkan nyt vielä tätä hämmentävän omakohtaista juttua - eilen tosiaan liki "valaistuin", kun en oletuksista huolimatta ollutkaan se maailman ainoa käsittämättömiä ajatuskuvioita kehittelevä ;-)

Alkuperäinen kirjoittaja 2-in-1:
"Lapsuuteni oli tosi rankka, enkä oikein tiedä mistä se johtuu, mutta minä voin miltei fyysisesti pahoin kun ajattelen sitä, että jotain kasvaa sisälläni. Siis vähän samaan tapaan kuin Alien-elokuvissa se alien räjähti vatsasta, samanlainen "ällötys" minulla on koko raskaus-juttua kohtaan."

Onko tää rankka lapsuus teidän muidenkin "outoja ajattelevien" taustalla? Itse kuulun vahvasti siihen sarjaan, ja olen monet kerrat hakenut sieltä syitä tähän lapsi-asian vaikeuteen. Jotain yhteyksiä näillä asioilla kai on, mutta usein sitten mietin, että olen löytänyt sieltä vaan hyväksyttävän syyn lapsensaantikammolleni. Syyllisyyttä siis asiasta koen, ja tämä on (ehkä?) jotenkin syyllisyyttä vähentävä pointti, että kaikki johtuisikin omista vaikeista kokemuksista. Mutta pakko kai itse koetulla vanhemman (=vanhemmuuden)puutteella on jotain seurauksia olla, koska ei kai muuten pidettäisi niin kamalan suurta meteliä siitä, miten tärkeää on olla lapselle läsnä ja tarjota turvallinen kasvuympäristö. Koko tuo ajatushan kärsisi pahan inflaation, jos toisaalta tunnustettaisi, ettei sillä lapsuusajalla mitään merkitystä ole.

Alkuperäinen kirjoittaja 2-in-1:
"Tulin noin vuosi sitten yllättäen raskaaksi (ehkäisystä huolimatta) ja menin täysin paniikkiin. Aika on edelleen hämärän peitossa, koska olin niin kauhuissani."

Itse en ole (tietääkseni) ollut koskaan raskaana, mutta yleensä melkein kellontarkan kropan hiukankin oikutellessa olen välittömästi raskaustestien suurkuluttaja :-) Negatiivisesta tuloksesta rauhoitun n. tunniksi, jonka jälkeen olen jälleen varma raskaudesta (=kaikki merkit löytyy, aina!) Tilanne on äärimmäisen ahdistava, enkä mitenkään pysty ymmärtämään ihmisten esim. täällä netissä kirjoittamia tunnelmia, kuinka positiivisen testin jälkeen leijaili kaksi viikkoa onnesta sekaisin. Mulla pelkkä ajatuskin aiheuttaa melkein fyysistä tuskaa. Jotenkin kuvittelisin, että just se positiivisen testin saamisen hetki on se, jonka jälkeen mikään ei enää ikinä palaa entiselleen, ja matka tuntemattomaan ja pelottavaan on alkanut. Huh!

Alkuperäinen kirjoittaja 2-in-1:
"että olen vahvasti epäillyt, että päässäni on jotain vikaa."
No, mä olen tästä asiasta, siis omalla kohdallani, ollut ihan varma jo pitkään ;-)

Alkuperäinen kirjoittaja 2-in-1:
"Ahdistaa myös jatkuvat kyselyt "onko teillä lapsia", "teillä on varmaan jo lapsia", "miten kauan olette olleet naimisissa, onko teillä lapsia", kun pitää aina vastata mutisten ja naama peruslukemilla, että "ei vielä". Tiedän, että en tule yhtään tämän nuoremmaksi ja meilläkin on ns perusasiat kunnossa, mutta itselläni ei ole lainkaan mitään "no nyt sitten on seuraava askel elämässä perheen perustaminen"-oloa. :("

Tämä syyllisyys (lähinnä miestä kohtaan) ja toisaalta taas jatkuvasti läsnä oleva ulkopuolinen paine on kai oikeastikin muuttanut mua tosi paljon. Olin ennen hyvinkin sanavalmis - siis ihan asiasta kun asiasta - mutta juuri tämä aihe ja utelut vetää mut ihan lukkoon. Siitä on taas seurannu se, että pelkään oikeastaan koko ajan, koska joku taas ottaa asian puheeksi, ja mietin jo valmiiksi, mitä sanoisin. Asia on siis omassa päässäni läsnä melkein koko ajan, vaikka keskustelukumppani pitäytyisikin kiltisti "onpas ilmoja pidellyt" -osastolla.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kaksi näkökulmaa:
Jos mies EI halua lasta, ei siinä auta pelottelut Downin-sydroomaa sairastavalla lapsella eikä millään muullakaan. Nuori ikä ei ole takuu siitä, että lapsi on terve. Molempien pitää haluta lapsi,ei vain naisen. Ap kyselee, että miten saisi miehen ymmärtämään asian ja tulemaan samalle aaltopituudelle. Mutta mietipä sitä, että miten mies saisi SINUT ymmärtämään sen, että hän EI HALUA LASTA, ainakaan vielä, eikä siis välttämättä edes sinun kanssa. Koitapas itsekin ymmärtää asioita.

Pelottelu on minunkin mielestä turhaa, mutta faktojen esille ottaminen onkin sitten jo mielestäni täysin toinen asia ja hyväksyttävää. Faktat ovat faktoja eivätkä muuksi muutu ja omalle kohdalle prosentit osuvat joka tapauksessa ;) Se onkin sitten kohtalosta ja sattumanvaraisita todennäköisyyksistä kiinni, onko sillä "hyvällä" vai "huonolla" puolella.

Kyllä, molempien pitää haluta lasta. Taisin kirjoittaa aloituksessani hieman yksioikoisesti, sillä en tarkoittanut ihan tuota miten sinä asian ymmärsit. Ongelma on myös osittain siinä, että mies ei halua edes keskustella asiata. Tarkoitin samalle aaltopitudelle pääsemisellä enenmmän tätä. Jos jokin asia pyörii päässäni päivittäin ja toinen ei siitä halua keskustella "koska se ei nyt vaan ole itselle kiinnosta" niin mielestäni se on väärin.

Jos haluan keskustella asiasta se ei ole mielestäni painostamista. Sitä paitsi, jos asian kääntää toisin päin niin se pariskunnasta, jolle lapsi ei ajankohtainen painostaa yhtälailla lasta haluavaa kieltäytymällä edes keskustelemasta asiasta. "Painostus" on siis molemmin puolista ja sen takia asioista pitäisikin keskustella, jotta kumpikaan ei jää omien toiveidensa kanssa yksin. Mutta edelleenkään en ole löytänyt avainta keskusteluyhteyden avaamiseksi, joten jatketaan keskustelua täällä!
 
Alkuperäinen kirjoittaja aloittaja:
Ongelma on myös osittain siinä, että mies ei halua edes keskustella asiata. Tarkoitin samalle aaltopitudelle pääsemisellä enenmmän tätä. Jos jokin asia pyörii päässäni päivittäin ja toinen ei siitä halua keskustella "koska se ei nyt vaan ole itselle kiinnosta" niin mielestäni se on väärin.

Jos haluan keskustella asiasta se ei ole mielestäni painostamista.

Olet oikeassa ja olen kanssasi samaa mieltä. Asiasta pitää voida keskustella, keskustelu ei ole painostamista, ainakaan sanan vahvimmassa merkityksessä.

Mutta asiasta puhuminen voi olla niin vaikeata, ahdistavaa, ikävää tai pelottavaa, että se tuo pintaan ahdistuksen tunteen. Omista reaktoistani keskustelun aiheeseen se painostetuksi tulemisen tunne tulee, enemmän kuin mieheni halusta keskustella asiasta järkevästi kanssani. Tämä asia on ainakin itselleni niin tunneperäinen ja väkevä, että väkisin tapahtuu ylilyöntejä.

Itseäni on helpottanut suuresti saada purkaa tuntojaan ja lukea muiden ajatuksista täällä. Emme ole vielä päässeet kunnollisen keskustelun alkuun mieheni kanssa, mutta uskon että vielä pääsemme niin pitkälle. Kierrän tässä asiassa useimmiten samaa, kapenevaa kehää, jossa jokainen ongelma tuntuu nostavan esiin vain uuden ongelman. Palstan kautta olen saanut hiukan tervetullutta etäisyyttä itseeni mikä helpottaa asioiden vähemmän tunteenomaisen käsittelyä omassa päässä, mikä sekin on jo hyvä alku ;-)

Olen sanonut miehelleni, että pidetään näin kesälomien loppuun "tauko". Asiaa ei saa nostaa kumpikaan esille. Molemmat saamme hetken hengähtää eikä tarvitse kummankaan etukäteen pelätä vaikeita keskusteluja/tilanteita. Kuulosta ehkä oudolta(?) mutta olo on melkoisen rentoutunut. Vähän kuin lomalla olisi myös omista ajatuksistaan :-) Minulle tämä on aikanakin tärkeätä, saan kypsytellä ajatuksiani rauhassa, ja toisaalta kun niitä täällä on purkanut, on monelle pahan olon tuntemukselle löytynyt myös verbaalinen asu, jolla kuvata sitä myös miehelle. Aiemmin oli vaikeampi pukea sanoiksi mitä tunsin.

En tiedä oliko tästä mitään apua mutta voimia sinulle kuitenkin. Toivottavasti teillä kuten meilläkin, keskustelun aloittaminen ja jatkaminen helpottuisi.


 
Voi miten uskomattoman ihanaa, että muutkin painiskelee samojen asioiden kanssa!!! Meillä on kovin pinnalla tämä lapsiasia. Minä haluan, mies ei. Mies viettää jotain kadonnutta nuoruuttaan ties kuinka monetta vuotta ja minä olisin valmistakin valmiimpi äidiksi.. (Tai voiko siihen koskaan olla valmis?) Tämä on jo vaikuttanut parisuhteeseen, ja monet itkut olen itkenyt tämän asian takia. Meillä on jo menty siihen pisteeseen, että olen sanonut miehelle, että jos ei lasta niin sitten ero. Vaikka kuulostan varmaan tosi järjettömältä, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että eikö nyt minulla ole ihan yhtäläinen oikeus saada perhe kuin miehellä on olla hankkimatta sitä? Ja tiedän, olen erittäin kiihkoluontoinen, kun jotain haluan, ajan tahtoni vaikka läpi harmaan kiven... Olen kyllä nyt koittanut olla painostamatta, enkä tosiaan puhu tästä asiasta jatkuvasti miehelleni (enkä kyllä kellekään muullekaan). Nyt alan kyllä olla jo ihan halkeamispisteessä! Nään vaan joka paikassa pyöreitä vatsoja, ja sydän särkyy joka kerta, kun pitää mennä taas jonkun sukulaisen tai kaverin uutta vauvaa katsomaan. Ja nyt kun tälle linjalle lähdin, voinpa kai tunnustaa, että kun kuulen jonkun tuttavan raskaudesta, tuntuu siltä kuin minua olisi lyöty. Taaskaan se en ollut minä, joka sai kertoa vauvauutisia. Olenko ainoa hullu? Onko normaalia olla suorastaan epätoivoinen?
 
Alkuperäinen kirjoittaja rimppakinttu*:
Ja nyt kun tälle linjalle lähdin, voinpa kai tunnustaa, että kun kuulen jonkun tuttavan raskaudesta, tuntuu siltä kuin minua olisi lyöty. Taaskaan se en ollut minä, joka sai kertoa vauvauutisia. Olenko ainoa hullu? Onko normaalia olla suorastaan epätoivoinen?

Vaikka olenkin siis se, joka ei halau lapsia (tai ei ainakaan usko haluavansa, tai joka ei voi ainakaan kuvitella haluvansa tai ei voi kuvitella itseään lapsen kanssa tai... ) niin yllä oleva on kuitenkin tutun oloista.

Kuten ketjussa on tullut todettua, kun omat ajatukset, toiveet ja pelot ovat vielä selkiintymättömiä, päällimmäisenä ehkä eniten pelko, ellei jopa kauhu, niin minua itseäni ainakin vauvauutiset ahdistavat; ihanaa kun joku kaveri saa vauvan, mutta voi ei, olenko ainoa joka ei saa elämäänsä niin järjestykseen, että haluaisi lapsen, tai voisi levollisesti todeta ettei halua.
 
Hei Painostettu,

Kesätauko ja tilanteen "rauhoittaminen" kuulostaa hyvältä.

Aiheesta keskustelu on varmasti molemmista ikävää, kun yhteistä säveltä ei löydy. Enkä tarkoita tällä sitä, että pitäisi olla samaa mieltä ;) Vaikeista ja isoista asioista on vaikea keskustella ja varsinkin kun mukana on iso liuta erilaisia tunnepuolen juttuja suuntaan ja toiseen. Jos olisin miehesi (tai olisimme sopineet samoin kuin te) niin toivoisin, että sinä olisit se joka aloittaa kesän jälkeen keskustelun. Tämä ikäänkuin toisi varmuuden siitä, että sinäkin olet asiaa ajatellut. Toisaalta tällä tavoin voit itse valita keskustelun ajan, paikan ja "tunnelman" itsellesi sopivaksi.

Vaikka itse olenkin enemmän se, jolla lapsi on mietinnässä, niin ei se ainakaan minun kohdalla tarkoita sitä, että asia olisi helppo tai siitä olisi yhtään sen helpompi keskustella. Tässä hieman tuntojani, en usko, että olen näiden kanssa yksi vaikka näistä ei juurikaan puhuta... Toisaalta tiedän mitä haluan, mutta oikeastaan en ehkä kuitenkaan haluaisi lasta ihan vielä (sitten muutaman vuoden kuluttua...), mutta toisaalta kun ikää alkaa tulla, ja haluan, että työurakin sopii kuvioon ja ei "liikaa häiriinny" vuoden poissaolosta, ja toisaalta olisi mukava, että omat lapset olisi edes hieman saman ikäisiä kuin kavereiden lapset, ja entä sitten jos raskaaksi tuleminen kestää-ja-kestää tai ei onnistukaan ollenkaan, ja kuitenkin nyt oikeasti olisi ihan hyvä hetki aloittaa perheen perustaminen, vaikka onhan kahdestaankin olossa hyvät puolet, mutta kun kuitenkin tiedän lapsia haluavani...

Toisaalta olisi paljon selkeämpää (ehkä?), jos olisi kunnon vauvakuume - voimakas halu, vietti ja tarve tulla äidiksi, perustaa perhe ja "hoitaa kotia". Itselleni ajatus vauvakuumeesta ja äitivietistä on melko vieras. Olen enemmän uraihminen kuin perheihminen. Ajattelen asiaa enemmän niin, että jossakin vaiheessa on vain päätettävä, että "nyt" koska minun kohdalla vauvakuumetta on turha jäädä odottamaan (tai siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu).

 
Hei Aloittaja,

kiitos viisaista ja lämpimistä ajatuksista (ja hyvästä neuvosta). On mukavaa lukea, etteivät asiat onneksi ole niin kristallinkirkkaita muillekaan.

Oi jospa tosiaan olisikin niin vahva vietti (suuntaan tai toiseen) että tietäisi varmaksi mitä haluaa. Se on tämä päättämisen ja siitä seuraavan vastuun kantamisen tuskaa, joka kaiken muun hyvän lisäksi painaa päälle.
 
Että semmoisa vaan kun tuo elämäntilanne on senmoinen että rahaa pitäisi oikeasti olla enemmän että pärjättäisiin lapsen kanssa. Asuntovelka + muut velat + ura jne. Eikä ole tekosyitä vaan todellinen tilanne. Olen jo päälle 30 ja ensimmäistä kertaa tunnen vakuuttavaa halua äidiksi (tosin mieli vaihtelee välillä aika lailla). On huoli siitä että jos tässä vielä ammatinvaihtoa pitää suorittaa niin missä kohtaa ja millä rahalla? Jonkun mielestä ehkä kylmää tekstiä ja varmaan vielä väärässä keskustelussakin vielä kaiken lisäksi...
Onko muita äitejä samaa ikäluokkaa ja samoissa ajatuksissa? Olisi myös kiva kuulla pätkätöitä tekevien ajatuksia ja opiskelevien odottajien/äitien ajatuksia?
 
Tulipa mieleen tällainenkin ajatus.... Se on muuten kumma juttu, miten täällä tai kavereiden kanssa vauva-ajatuksista puhuminen on NIIIN paljon helpompaa kuin puolison kanssa keskustelu. Meillä ainakin tuntuu molemmat olevan varovaisia sanoissaan ja miettii mitenköhän toinen asiaan suhtautuu, mitä asiasta ajattelee ja mitä sitten loppujen lopuksi sanoo. Tavallaan molemmat haluavat olla varovaisia ja huomaavaisia, ettei vahingossa loukkaa toista. "Painostettu", sinä kun olet "aidan toisella puolella", niin miten haluaisit / miten keskustelu sujuisi sinun kannalta parhaiten, ilman että tunnet olosi ahdistuneeksi yms. Vaikea kysymys varmaankin ;)

"Tahto vs. todellisuus" - tuo on ihan järkevää ajattelua, että haluaa turvata tulevaisuuden taloudellisesti. Välillä tuntuu kun lehtiä yms. lukee, että olisi ihan hyvä, että porukka miettisi mitä lapsen "hankkiminen" todella tarkoittaa :) Mutta toisaalta enpä tiedä, kyllä sitä kummasti vaan ihmiset näyttävät lasten kanssa taloudellisesti toimeen tulevan erilaisissa elämän tilanteissa. Jäi mietityttämään, miksi sinun pitäisi vaihtaa ammattia? Ja onko tilanteesi tällä hetkellä sellainen, että et voi siirtää uudelleen kouluttautumista myöhäisemmäksi. Uudelleen kouluttautumisen suhteen on nykyään myös paljon erilaisa vapaamuotoisempia ja iltakoulutuksia. Tällaisen yhdistäminen lapsiperheen elämään ei liene mahdotonta, mutta kysyy kylläkin päättäväisyyttä.

 
Alkuperäinen kirjoittaja rimppakinttu*:
Voi miten uskomattoman ihanaa, että muutkin painiskelee samojen asioiden kanssa!!! Meillä on kovin pinnalla tämä lapsiasia. Minä haluan, mies ei. Mies viettää jotain kadonnutta nuoruuttaan ties kuinka monetta vuotta ja minä olisin valmistakin valmiimpi äidiksi.. (Tai voiko siihen koskaan olla valmis?) Tämä on jo vaikuttanut parisuhteeseen, ja monet itkut olen itkenyt tämän asian takia. Meillä on jo menty siihen pisteeseen, että olen sanonut miehelle, että jos ei lasta niin sitten ero. Vaikka kuulostan varmaan tosi järjettömältä, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että eikö nyt minulla ole ihan yhtäläinen oikeus saada perhe kuin miehellä on olla hankkimatta sitä? Ja tiedän, olen erittäin kiihkoluontoinen, kun jotain haluan, ajan tahtoni vaikka läpi harmaan kiven... Olen kyllä nyt koittanut olla painostamatta, enkä tosiaan puhu tästä asiasta jatkuvasti miehelleni (enkä kyllä kellekään muullekaan). Nyt alan kyllä olla jo ihan halkeamispisteessä! Nään vaan joka paikassa pyöreitä vatsoja, ja sydän särkyy joka kerta, kun pitää mennä taas jonkun sukulaisen tai kaverin uutta vauvaa katsomaan. Ja nyt kun tälle linjalle lähdin, voinpa kai tunnustaa, että kun kuulen jonkun tuttavan raskaudesta, tuntuu siltä kuin minua olisi lyöty. Taaskaan se en ollut minä, joka sai kertoa vauvauutisia. Olenko ainoa hullu? Onko normaalia olla suorastaan epätoivoinen?

Terve hullu! ;) Tunnistan viestissäsi itseni: kun päätän jotain yleensä sen tavalla tai toisella jollakin aikataululla myös saatan loppuun., muuten asia jää painamaan mieltä.

Sympatiaa! Mä en ole onneksi vielä noin "pahassa jamassa" - ja toivottavasti en joudukaan. Pystytkö sä juttelemaan asiasta miehesi kanssa? Onko hänellä argumentteja puolesta tai vastaan, entä ehdotuksia miten menetellä?

Kirjoitit "Vaikka kuulostan varmaan tosi järjettömältä, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että eikö nyt minulla ole ihan yhtäläinen oikeus saada perhe kuin miehellä on olla hankkimatta sitä? " Kyllä, molempien toiveet tulisi pystyä "yhdistämään" - mutta miten, kas siinä pulma! Itse ajattelen niin, että jos joku asia on tärkeä niin toisella ei ole oikeutta ohittaa sitä sen takia, että sillä ei ole hänelle itselleen merkitystä ja antaa asian olla, unohtua. Tällaisella "välinpitämättömyydellä" toinen tavallaan päättää asian puolestani, antamatta minulle edes selitystä omaan näkökulmaansa. Itse pyrin tätä välttämään ja ehkä onnistun, ehkä en... ;) Toki samaa mieltä ei asioista tarvitse olla... Jotta "peli olisi reilua", pitäisi tietää molempien ajatukset. Ja sitten kun tietää toisen mielipiteen niin voi itse toimia omien arvojensa mukaisesti. Tässä tapauksessa tarvittaessa vaikka erota (toivottavasti ei). Lapsi/perhe on niin iso asiaa, että jos siinä ei toimi omien arvojen mukaan niin varmasti asia seuraa mukana loppuelämän. Vaikka ainahan asioihin ei voi itse vaikuttaa. Mistä sitä tietää, löytyykö uutta miestä jota kohtaan on tunteita ja meneekö hänen kanssaan toiveet yksiin...
 
No niinpa nimenomaan!!!Tama toiveiden kohtaaminen tai siis sen vaikeus, on ehka se isoin asia nyt tassa meidan tilanteessa, ja voin kuvitella hyvin, etta ei olla ainoita.

Kiitos vahvistuksesta - nyt en tunne itseani enaa aivan niin jarjettomaksi puhuessani jopa erosta. Ja kylla, meilla puhutaan naista asioista tarpeen vaatiessa, mutta miehella ei tunnu olevan mitaan sen isompaa mielipidetta tahan vauva-asiaan. Han ei siis ole taysin vastaan, todellakaan, vaan enemmankin tuntuu olevan kiinni siita, etta minun kuuluisa biologinen kelloni tikittaa, mutta mies ei kuule. Han on ilmoittanut, etta haluaa lapsia, mutta ehka vasta joskus kolmevitosena. Olisin silloin jo itsekin reilusti yli kolmenkymmenen, ja tuntuu silta, etta yritys pitaisi aloittaa aiemmin. Kun eihan se ole aina niin selvaa, etta yrityksesta huolimatta niita vauvoja saataisiin.

Eli tassa on myos hyvin suuresti kysymys siita minun paniikinomaisesta pelostani, etta ehka en voi saada lapsia ollenkaan. Etta enpa tieda mihin tassa viela paadytaan. Nyt on kylla sopimus, etta kesan aikana mietitaan asioita taas vahan uudestaan.

And the bottom line is; en haluaisi erota. Mies on kertakaikkiaan ihana ja rakastan hanta tosi kovasti - ainoa ristiriita on nyt tama kalvava vauva-asia. Olen kylla tehnyt selvaksi etta en ole valmis odottamaan loputtomiin, eika se naiselle ole valttamatta edes mahdollista. Toivon ja rukoilen etta mies yhtakkia saisi hirvean vauvakuumeen, ettei minun tarvitsisi lahtea. Olenkohan tosiaan ihan jarjeton kun edes ajattelen tammoisia??
 
Rimppakinttu, ymmärrän tunteitasi vaikka minä olen meillä ollut se, joka ei lasta halunnut. Miehelle asia oli vähän se ja sama. Sitten vaan vuosien myötä alkoi tulla fiilis, että jospa kuitenkin...mitään ei kuitenkaan heti tapahtunut... nyt odotan ja olen tosi onnellinen, että näin kävi. Juuri vähän aikaa sitten mieheni kanssa juttelimme tutusta pariskunnasta, joilla toinen haluaa, toinen ei ja emme ihmetelleet vaikka sellainen voisi olla eronkin syy, koska niin tärkeältä tämä juttu on alkanut meistä molemmista tuntumaan.
 
Tahto vs todellisuus: se nyt vaan on niin, että
a) kaikkea ei voi saada
b) kaikkia ei voi miellyttää, joten täytyy valita se, kenelle on lojaali ja kenen tahtoa seuraa, omaansa vai työnantajan.

Minulle on ollut vaikea hyväksyä, että me ei miehen kanssa tulla ikinä elämään sellaista kahden hyvin toimeentulevan aikuisen elämää, jota kuvittelin eläväni ennen lasten suunnittelua. Mies koki Kosovon- vuotensa aikana kaikenlaista, joka pisti hänen arvonsa uuteen järjestykseen, ja vaihtoi opiskelualaa juuri ennen valmistumista, joten meillä on perheessä toinen lähes tuloton, ja meikäläisen palkka on sellainen, ettei tällä juhlita.

Molemmat ollaan vielä köyhistä perheistä, joten josku pennin venyttäminen todellakin rassaa pinnaa. Toisaalta en vaihtaisi meidän elämäämme mihinkään tuntemani ihmisen elämään.
Omaan asenteeseeni vaikuttaa se, että omat vanhempani uhrasivat elämänsä, perhe-elämämme ja terveytensä maksaessaan omakotitaloa ja muita velkoja, ja turhempaan ei mielestäni voi elämäänsä heittää. Jos ollaan tilanteessa, että et omista omaisuuttasi, vaan omaisuutesi hallitsee sinua ja omistaa sinut, niin siinä on kyllä elämä myyty ihan liian halvalla...en halua sellaista elämää itselleni, joten meillä ei ole velkaa, jos ei omaisuuttakaan, enkä haaveile autosta tai talosta. Siis enää. Joskus haaveilin, kunnes tajusin ettei taida olla mahdollista saada kumpaakin. Se on kuitenkin näin, että lapset ei odota että meillä on omaisuutta, eikä todellakaan hyvä lapsuus ja vanhempien varakkuus kulje käsi kädessä, joten pakko tehdä valintoja. Nyt en enää ajattele, että minulla ei ole sitä eikä tätä, eikä mahdollisuutta siihen eikä tähän, vaan pyrin ajattelemaan, että minulla on kaikkea riittävästi. Tarpeeksi rahaa, kun on rahaa ruokaan ja vuokraan. Riittävästi turvallisuutta ja onnea elämässäni. Riittävästi omaisuutta kun se on ilo eikä taakka. Arvot näkyy käytännössä juuri siinä, että on valmis myös luopumaan jostain ja muuttamaan elämäntilannettaan - silläkin riskillä että sitten joskus kaduttais.
 
Täältä ”aidan toiselta puolelta” huhuillaan :-)

Kovin samoja ajatuksia, huolia ja murheita on minullakin kuin kaikilla edellisillä kirjoittajilla. Jotkut jopa niin tuttuja, että melkein helpotuksen (ja toisaalta turhautumisen) kyynel oli tulla silmäkulmaan; ihanaa, en ole ainoa joka tuntee ja ajattelee näin, ja toisaalta, voi itku, onko niin monella yhtä vaikeaa… Mutta tätä mun turhautumista ja jossittelua on jo tainnut tulla tuuletettua tällä riittämiin ;-)

Minulle on ollut vaikea hyväksyä, että me ei miehen kanssa tulla ikinä elämään sellaista kahden hyvin toimeentulevan aikuisen elämää, jota kuvittelin eläväni ennen lasten suunnittelua.

Siltäkin varalta, että kuulostan (myös) materialistilta, on pakko sanoa, että ihan samat ajatukset täälläkin. Olemme vasta nyt kaiken jälkeen pääsemässä siihen, että voimme nauttia elämästä ilman taloudellisia huolia. Lapsen tulo melko varmasti katkaisee lupaavan urani, ellei lopullisesti, ainakin pitkäksi aikaa - mikä myös vaikuttaa tuloihin huomattavasti. Puhumattakaan siitä, että taloudellisten huolien lisäksi tulee lapsen väistämättä mukanaan tuomia huolia: emmekö ikinä ehdi nauttia vain toisistamme ilman jatkuvia ongelmien selvittelyjä? Vai vaadinko vain elämältä liikaa? ;-)

 
Alkuperäinen kirjoittaja Painostettu:
En edes usko, että mieheni odottaisi minulta äitinä täydellisyyttä, itse tämän "vaatimuksen" olen keksinyt, mutta sittenkin, jaksaako hän ihan varmasti rakastaa ja tukea, silloinkin kun/jos lapsi kirkuu yöt läpeensä, väsyn, turhaudun, ehkä jopa sairastun...? Pelkään jäädä toisen armoille jos en jaksakaan yksin, voinko silloin ihan ihan varmasti luottaa, että hän ei jätä minua tai en tuota hänelle valtavaa pettymystä?

Asiasta puhuminen olisi helpompaa jos tuntisin oloni täysin turvalliseksi ja luottavaiseksi. Mitä itse asiassa tunnenkin: olemmehan olleet kohta 10 vuotta yhdessä. Mutta kun tämä asia tulee puheeksi, katoaa tuo turvallisuuden tunne taivaan tuuliin.

Ihan pakko kysyä... oletko kertonut miehellesi näistä peloista, joista kerrot?

Nyt hieman sivuraiteille:
Minusta tuntuu ajoittain, että naiset ovat mestareita keksimään itselleen vaatimuksia asioista, joilla a) ei loppujen lopuksi ole hirveästi väliä ja b) "kuvittelevat", että muut odottavat / vaativat jotain. Ensimmäisellä tarkoitan esim. siivoamista - kuka sanoo, että "kerran viikossa on siivottava", meillä ainakin villakoirat pysyvät kiltisti odottamassa kunnes niiden määrä ylittää ärsytyskynnyksen ;) Jälkimmäiseen onkin vaikeampi keksiä esimerkkiä näin äkkiseltään mutta tarkoitan esim. tilannetta, jossa ystävät/vanhemmat kysyvät, että onko lapsia tulossa. Asiahan ei heille kuulu ja tuskin he lapsia "vaativat", mutta ovat kiinnostuneita toisen elämästä ja siksi kysyvät. Kysymyksen kohde, sitten kuuleekin tämän vilpittömän kysymyksen vaatimuksena ja ärsyyntyy. (OK, varmasti sellaisiakin vanhempia on jotka sekaantuvat liikaa muiden elämään).

Alkuperäinen kirjoittaja Painostettu:
Siltäkin varalta, että kuulostan (myös) materialistilta, on pakko sanoa, että ihan samat ajatukset täälläkin. Olemme vasta nyt kaiken jälkeen pääsemässä siihen, että voimme nauttia elämästä ilman taloudellisia huolia. Lapsen tulo melko varmasti katkaisee lupaavan urani, ellei lopullisesti, ainakin pitkäksi aikaa - mikä myös vaikuttaa tuloihin huomattavasti. Puhumattakaan siitä, että taloudellisten huolien lisäksi tulee lapsen väistämättä mukanaan tuomia huolia: emmekö ikinä ehdi nauttia vain toisistamme ilman jatkuvia ongelmien selvittelyjä? Vai vaadinko vain elämältä liikaa? ;-)

Ei elämältä saa ellei vaadi... Taimi totesi saman osuvasti: "Arvot näkyy käytännössä juuri siinä, että on valmis myös luopumaan jostain ja muuttamaan elämäntilannettaan - silläkin riskillä että sitten joskus kaduttais."

Minä ainakin pyrin elämään niin, että ei sitten jälkikäteen harmittaisi ;) Ymmärrän hyvin, että jos olet vasta aloittamassa työuraasi, niin lapsi ei kuulosta hyvältä asialta. Miehillä on niin paljon helpompaa! Haluat päästä näyttämään, mihin pystyt. Itse olen hieman toisenlaisessa tilanteessa, töitä on tehty jo vuosia ja ura hyvällä mallilla ts. olen sellaisessa asemassa, että tästä olisi hyvä jatkaa äityiysloman jälkeenkin uran rakentamista. Sitä paitsi vuosi poissa töistä kuulostaa välillä oikein hyvältä ajatukselta. Vaikka työstäni pidänkin, niin silloin kun motivaatio on alhaalla "jään kiinni" äitiysloma-ajatuksista, mutta tämä liene oikea syy hankkia lapsia ;)

Jäin miettimään ajatustasi, että lapsen tulo lopettaisi urasi... Onko asia todella näin? Miksi? Oletko ajatellut, että miehesi voisi olla kotona lapsen kanssa ja sinä jatkat töissä mahd. pian?

Mutta nyt kuulostan vahingossa siltä, että yritän käännyttää sinua lapsen suuntaan. Sorry ;) Oikeasti olen sitä mieltä, että koska työsi on sinulle tärkeää, niin sinun pitää päästä siinä sellaiseen pisteeseen, että voit hyvillä mielin pitää "välivuoden" ja jos haluat ensin "nauttia elämästä ilman taloudellisia huolia". Uskon, että jos täytät ensin omat haaveesi sinun on huomattavasti helpompi olla sinut itsesi kanssa jos/kun lapsen aika tulee.
 
Alkuperäinen kirjoittaja rimppakinttu*:
Han ei siis ole taysin vastaan, todellakaan, vaan enemmankin tuntuu olevan kiinni siita, etta minun kuuluisa biologinen kelloni tikittaa, mutta mies ei kuule. Han on ilmoittanut, etta haluaa lapsia, mutta ehka vasta joskus kolmevitosena. Olisin silloin jo itsekin reilusti yli kolmenkymmenen, ja tuntuu silta, etta yritys pitaisi aloittaa aiemmin. Kun eihan se ole aina niin selvaa, etta yrityksesta huolimatta niita vauvoja saataisiin.

Eli tassa on myos hyvin suuresti kysymys siita minun paniikinomaisesta pelostani, etta ehka en voi saada lapsia ollenkaan. Etta enpa tieda mihin tassa viela paadytaan. Nyt on kylla sopimus, etta kesan aikana mietitaan asioita taas vahan uudestaan.

Onpas tuttuja ajatuksia!

Toisaalta tilannehan on aika hyvä, jos miehesi kuitenkin haluaa lapsia vaikkakaan ei vielä. Hmmm (pienellä huumorilla), katsotaanpa auttaisiko tähän "tautiin" miehen vaihtaminen... siinäkin menee aikaa, kun pitäisi ensin päästä vanhasta eroon, deittailla liuta ääliöitä (vapaat ja järkevät tuntuvat olevan katoava luonnonvara), löytää uusi jonka kanssa kiinnostus olisi molemmin puolinen, ihastua, rakastua, ja aloittaa keskustelu lapsista... Olen tämän ajatusketjun pyöräyttänyt päässäni useasti ja nopeasti tulen siihen lopputulokseen, että mieluumin odotan nykyiseni kanssa hetken kun harkitsen eroa ;)

Tuo lapsettomuuden peikko on harmillinen seuralainen. Omassa tuttavapiirissäni isoja ja pieniä ongelmia on ollut enemmän kuin helppoja tapauksia. Osa näistä ovat olleet erittäin traagisia, joten sitä sitten pakosta tulee ajatuksia kumpaan joukkoon itse kuuluu. Tieto lisää tuskaa... Olisi niin paljon helpompaa, jos lasten saamiselle ei olisi "parasta ennen" -päivää. Kai sitä vaan pitäisi uskoa naiivisti, että kaikki on kunnossa. Miehet eivät ehkä tiedä tai tiedosta näitä riskejä yhtä hyvin kuin naiset ja siinä mielessä tuolla alussa ollut ehdotus tilastojen näyttämisestä on mielestäni hyvä.
 
Aika ironista, että juuri kun keskiviikkona kirjoitin tuon arvojtutun, niin heti torstaina olinkin toista mieltä - minulle tarjottiin silloin töitä, jotka on omaan työkokemukseeni nähden erittäin haasteellisia, mutta myös palkka nousee 500€ heti kättelyssä. Minulle se on iso asia, sillä se tarkoittaa että kerrankin jää vuokran jälkeen käteen edes muutama ege jolla tehdä jotain mukavaa. En mitenkään selviä syksystä ja talvesta, en henkisesti enkä fyysisesti, jos tähän tulisi lapsen yrittämisen stressi tai että tulisin raskaaksi - tuleva työ vie kuitenkin todennäköisesti myös illat ja olen osan viikosta toisella paikkkunnalla. viimeisiä pillereitä jo viedään, mutta ehdin vielä uusia reseptin... Toisaalta tässä on häästressit ja nyt tuon uuden työn kanssa sen verran säpinää, että mun oikutteleva vaivakuume on hävinnyt sen sileän tien.;) Mies on sitä mieltä, että odotetaan vain jos siltä tuntuu. Ja siltä tosiaan tuntuu. Tsemppä teille kaikille, mihin päätökseen tulettekin!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Taimi2:
Aika ironista, että juuri kun keskiviikkona kirjoitin tuon arvojtutun, niin heti torstaina olinkin toista mieltä - minulle tarjottiin silloin töitä, jotka on omaan työkokemukseeni nähden erittäin haasteellisia, mutta myös palkka nousee

:) Niinhän se elämä joskus heittelee. Onnea uusille haasteille.

 
Hei! Onkohan ketään samassa elämäntilanteessa kuten minä. Olen jo 43-v ja minua vaivaa kovasti asia, kannattaako ees yrittää lasta tässä iässä, miesystävän suku painostaa, joka kerta käydessä on sama laulu perillisten puutteesta. En meinaa jaksaa tätä stressiä, jo omat vanhemmat olivat katkeria kun en silloin lasta tehnyt, ja nyt uus kierros näköjään, olen seurustellut tän kaverin kans lähes kaks vuotta. En tiennyt että siinä suvussa on vielä perilliset tekemättä.
Itse olen ollut sitä mieltä lähes aina etten tee yhtään, mutta nyt tuntus että kaduttaa kuitenkin, ei jää ketään meikäläisen jälkeen, joka jakais minun muistot ja perinteet. Ei me asuta yhdessä, ja ollaan senverran erilaisia ettei se välttämättä edes onnistuisi. Kyllähän lapsella pitäs olla molemmat vanhemmat. Ei tästä nyt oikein mitään taida tulla. Hitto että tuntuu turhalta, olen ajatellut että jospa jätän tän kaverin, sen täytys etsiä nuorempi tekemään lapsia. Tosin, ei hänkään ole ilmaissut niitä haluavansa. Asiasta on ollut vaikea keskustella. Viimeksi joskus talvella kerroin että mieleni on muuttunut, voisin lasta halutakkin. Niin hän suuttui vaan, ja sanoi että olis pitäny kertoa aikasemmin. Keskustelu jäi siihen. Taidan olla ihan hukassa. Kohta elämä on eletty, eikä oo mitään todellista tullut tehtyä. Nuoremmille voisin sanoa, että kadutte kyllä myöhemmin jos ette tee aikanaan lapsia. Ikä muuttaa kummasti asioita ja ajatuksia.
 

Yhteistyössä