Ihanaa, että löysin tämän ketjun!
Minäkin olen nimittäin yksi niistä, joiden miehellä on vauvakuume ja joita on "painostettu" vuosien varrella. Miehen sisarella on kaksi lasta, joiden kummi mies on ja joista hän tykkää kovasti. Itselläni on myös sisaruksia, joilla on yhteensä 9 lasta, ja koko pienen ikäni olen kuullut, että "kyllä sinäkin joskus". Olen täyttänyt jo 30 vuotta (mieheni on n. 10 vuotta vanhempi) ja olen huolestuneena seurannut olotilojani, kun minulla ei ole minkäänlaista biologista kelloa ollut raksuttamassa, vaikka ystäville on syntynyt viime vuosien aikana lapsia tosi paljon.
En vihaa lapsia ja pidän esim ystävien lapsia mielelläni sylissä ja olen kiinnostunut heidän edistysaskeleistaan jne. Itselläni ei olisi sinänsä lapsia vastaan mitään, mutta jotenkin minulla on ongelma -raskausajan- suhteen. Lapsuuteni oli tosi rankka, enkä oikein tiedä mistä se johtuu, mutta minä voin miltei fyysisesti pahoin kun ajattelen sitä, että jotain kasvaa sisälläni. Siis vähän samaan tapaan kuin Alien-elokuvissa se alien räjähti vatsasta, samanlainen "ällötys" minulla on koko raskaus-juttua kohtaan.
Tulin noin vuosi sitten yllättäen raskaaksi (ehkäisystä huolimatta) ja menin täysin paniikkiin. Aika on edelleen hämärän peitossa, koska olin niin kauhuissani. Mies lohdutti ja suhtautui erittäin kannustavasti ja oli iloinenkin (koska hän on lapsia toivonut), mutta itse olin lähinnä vaan sillä mielellä, että "elämäni on ohi" ja suunnittelin jopa junan alle hyppäämistä, kunhan vain pääsisin alkiosta/sikiöstä eroon. Se oli tosi pelottavaa, en ole nimittäin aiemmin ollut lainkaan itsetuhoinen.
No, raskaus keskeytyi ennen kuin siitä ehdin kenellekään edes kertoa, mutta sen jälkeen olen ollut todella vainoharhainen ja halunnut elää miltei selibaatissa koska olen pelännyt uudestaan raskaaksi tuloa. Ja olemme naimisissa eli miehelle tilanne ei ole kovin kiva, tiedän sen.
En epäile sitä, ettenkö osaisi lasta hoitaa tai että minulla ei olisi hoivaviettiä, mutta jotenkin se raskaana oleminen tuntuu minusta ahdistavalta.
Minä myös rakastan näitä hetkiä, kun voin istua rauhassa tietokoneella ja samalla katsomme televisiota miehen kanssa, kun voin nukkua pitkään aamuisin ja harrastaa niitä juttuja, joita haluan. Ja toisaalta lapset ovat niin "normaali" osa elämää ja ystävien lapsiperhearki vaikuttaa niin tavanomaiselta, sitähän ihmiset ovat eläneet läpi vuosisatojen ja -tuhansien, että olen vahvasti epäillyt, että päässäni on jotain vikaa.
Myös minä olen ajatellut yksinäisyyttä, kuolemista ja sitä, että elämäni ei jatku kenessäkään, jos ei meille tule lapsia, ja mies todellakin haluaa perheen ja koen siitäkin syyllisyyttä, että olen "huijannut" hänet naimisiin, jos ei minulle koskaan tule sellaista oloa, että NYT haluan lapsia.
Ahdistaa myös jatkuvat kyselyt "onko teillä lapsia", "teillä on varmaan jo lapsia", "miten kauan olette olleet naimisissa, onko teillä lapsia", kun pitää aina vastata mutisten ja naama peruslukemilla, että "ei vielä". Tiedän, että en tule yhtään tämän nuoremmaksi ja meilläkin on ns perusasiat kunnossa, mutta itselläni ei ole lainkaan mitään "no nyt sitten on seuraava askel elämässä perheen perustaminen"-oloa.
Ihanaa, että täällä on käyty kerrankin järkevää ja asiallista keskustelua, suuntaan jos toiseenkin, kiitos! Ja kiitos myös siitä, että saan tyhjentää ajatuksiani, helpottaa kovasti!
. Rupesin itseki miettimään lapsiasiaa uudelleen koska miehenikin lapsia kovasti toivoi ja työpaikan tilanne antoi sitten lopullisen sysäyksen. Omalla kohdallani lasten saaminen oli kuitenkin erittäin positiivinen asia, toisille sopii paremmin eläminen velana ja he ovat varmasti yhtä tyytyväisiä elämäänsä lapsettomina kuin minä lapsellisena 
