Mies ja (minun) vauvahaaveet

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Miten?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Miten?

Vieras
Hei. Täällä on varmasti paljon kokemusta siitä(kin), kun vauvahaaveet eivät mene yksiin. Itselleni ajatus lapsesta on mielessä päivä päivältä enemmän ja ikääkin alkaa olla sen verran, että haluaisin ryhtyä "käytännön toimiin". Lapsia meillä ei siis ole. Ajatuksen olen heittänyt ilmaan ensimmäisen kerran joskus muutama vuosi sitten. Aiemmin olen voinut ajatella "sitten joskus", mutta nyt tuntuu, että tuo "sitten joskus" on muuttunut "nyt tässä lähiaikoina".

No, ongelma on kuitenkin se, että en voi (enkä halua) haluta lasta yksi. Miehelle lapsi ei ole omien sanojensa mukaan vielä ajankohtainen asia, mutta ilmeisesti kai kuitenkin niitä joskus haluaa. Mutta mitä tehdä? Ajatukset eivät mene yhteen ja asiasta on vaikea puhua. Mies kyllä ymmärtää minun näkökannan, mutta... Miten te olette menneet eteenpäin? Miten saada mies kanssani samalla aaltopituudelle? :)

Kaipaan kommentteja, ajatuksia ja vastaavassa tilanteessa olleiden kokemuksia.... Jos niistä olisi vaikka apua omiin mietintöihini.
 
Kerro miehellesi mitä mieltä itse olet asiasta ja siitä että haluaisit pian lapsia. Tähdennä ikäasiaa ja sitä ettette tule enää nuoremmaksi vaan lapsien tulo saattaa vaikeutua juuri iän takia. Anna sen jälkeen miehelle riittävästi aikaa käsitellä asiaa omassa päässään, älä painosta missään nimessä! Tällä tavalla ainakin sain oman mieheni kanssa asioista puhuttua ja sovittua yrittämisestä ilman riitoja. Mies sai tarpeeksi aikaa miettiä ja toisaalta en painostanut miettimisen välillä enkä puhunut asiasta tarpeettomasti. Meillä auttoi tällainen, nyt on mieskin innoissaan ja toivoo pian lasta :)
 
Heippa, meitä on tuolla Ajatuksissa-ketjussa hieman samansuuntaisia ajatuksia. Osa vanhoista "Ajattelijoista" on jo yrittämässä vauvaa, kun taas toiset vielä odottavat että mies innostuisi mukaan. Itse odotin noin vuoden kovassa vauvakuumeessa ennen kuin mies lopulta oli valmis.

Mielestäni painostaminen ei auttanut, vaikka tottakai on tärkeetä että asiasta pystyy puhumaan. Tärkeintä on kuitenkin selvittää haluaako mies yleensäkään lapsia. Ja jos haluaa mutta "myöhemmin" niin ei siinä varmaan auta muuta kuin odottaa (I know, odottavan aika on piiiitkä, mutta kyllä se aika tulee!) tai jos mies ei halua lapsia ollenkaan, kannattaa varmaan miettiä mitä haluaa.

Tsemppiä kamalasti!
 
Paljon ap sinulla on ikää? Jos olet vanhempi (30+), kaiva esiin. taulukko jossa näytetään miten esim. Down-syndrooman riski kasvaa äidin iän myötä ja toinen jossa näkyy miten hedelmällisyys laskee äidin iän myötä. Biologinen kello on naisille tosiasia, miehet sen harvemmin niin konkreettisesti ymmärtävät. Jos ole vielä hyvin nuori niin tästä ei tietysti ole apua...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ikäsi?:
Paljon ap sinulla on ikää? Jos olet vanhempi (30+), kaiva esiin. taulukko jossa näytetään miten esim. Down-syndrooman riski kasvaa äidin iän myötä ja toinen jossa näkyy miten hedelmällisyys laskee äidin iän myötä. Biologinen kello on naisille tosiasia, miehet sen harvemmin niin konkreettisesti ymmärtävät. Jos ole vielä hyvin nuori niin tästä ei tietysti ole apua...

Hyvä vinkki, kiitos! Ikää on tosiaan jo 30+. Onneksi sentään vielä reilusti lähempänä kolmeakymmentä kuin neljääkymmentä ;)
 
No meillä on mennyt näin, että kerroin, että lapsia sais jo omasta puolesta tulla tässä vuoden, parin päästä (ikää silloin 27). Me ollaan jo heti kolmansilla treffeillä tehty tää lapsijuttu selväksi, joten tiedän että mieskin niitä joskus tahtoo.;)
Tän jälkeen en puhunut vauvasta sinänsä juuri mitään, vaan aloin keskustella miehen kanssa siitä, mitä nyt voidaan tehdä, jotta selvitään paremmin sitten, kun olemme oikea perhe. Jotenkin miehelle on ollut paljon helpompi lähteä mukaan näihin konkreettisiin juttuihin; laskea äitiyspäivärahaa ja miettiä mun työtilannetta, miettiä asunnon kokoa ja hänen omaa elämäntilannettaan, miettiä mitä sellaista tehtäis juuri nyt, mitä on aina halunnut tehdä, muttei voi enää, kun on lapsia. Näistä ollaan keskusteltu ihan noin vain asiallisesti, ilman ruusunpunaista haaveilua.

Minulle oli tärkeää myös, että lapset tehdään avioliittoon, ja että meillä, ja siis koko perheellä on yhteinen sukunimi. Parin kuukauden päästä mennään naimisiin, ja jotenkin tämä on ollut sellainen asia, että mies on yhtäkkiä alkanut itse puhua siitä, että olis mahtava juttu tulla isäksi. Tämä on ollut aika iso yllätys; en tiennyt, että sillä, että virallisestikkin sitoudumme toisiimme, on noin iso merkitys miehellekkin, ja nimenomaan hyvässä mielessä.

Meillä on ollut myös viimeajat tosi mukavaa, kun olemme oikeasti miettineet omia haaveitamme ja unelmiamme.:) On ollut kiva huomata, ettei hänelläkään ole enää halua lähteä sen enempää seikkailemaan tai tehdä asioita ihan vain itseään miettien.

Joten, eihän toisen päätä voi kääntää, mutta konkreettinen tekeminen (siis öh, muukin kuin sen lapsenteon harjoittelu ;) jotenkin auttaa miestä orientoitumaan ja asennoitumaan. Kun minä puhun vauvasta, ajattelen, että sieltä on tulossa ihan oma pieni persoona- miehelle taas vauvat on kaikki samannäköisiä ja samanlaisia universaaleja vauvaolentoja. Joten ei ihme, ettei oikein kiinnosta miettiä, mitä tämä vauvaolento tekisi tai miettisi. Vähän kuin että kaikki volvot on volvoja, eikä yhden volvon ominaisuudet eroa olennaisesti toisista volvoista -samalla tavalla kaikki vauvat on samanlaisia, kun oppii huoltamaan yhden, oppii huoltamaan ne kaikki.;)

Nyt onkin sitten se hetki, että pitäisi ryhtyä tuumasta toimeen- ja minä olen se joka meinaan jänistää ja alan kauhulla miettiä kaikkea mikä voi mennä pieleen. Äidiksi tuleminen on niin iso asia, ettei sitä, onneksi, taida tässä vaiheessa vielä oikein tajutakkaan.:)
 
Moi, olen seurannut keskustelua ja haluaisin kertoa oman näkökulmani vauvakuumeen vaikutuksista parisuhteeseen. Tunnustaudun nimittäin aikamoiseksi painostajaksi tässä asiassa, vaikka en haluaisikaan olla sitä. Itse asiassa viime kuukausien aikana oon koko ajan harmitellut, että kunpa mulle ei olis tullut ikinä vauvakuumetta, siitä on ollut niin paljon ongelmia...Se on kamalaa ja ihanaa samaan aikaan, kun koko kroppa huutaa, että olen valmis hankkimaan lapsen, ja tää on niin fyysinen tunne etten olisi ikinä voinut kuvitella käyvän näin. Ympäristössä tuntuu vaan pyörivän raskaana olevia naisia ja pieniä lapsia, eikä mua haittaa lainkaan se rääkyminen ja hössääminen, joita heidän ympärillään on, vaan toivon koko ajan että kunpa itsekin... ja puhun siitä koko ajan! Mies (jota rakastan ja kunnioitan ja jonka kanssa on hyvä suhde) on asiasta keskustellessa kuitenkin sanonut useaan kertaan, ettei tunne vielä olevansa valmis, ja mun sydän melkein särkyy sen vuoksi (vaikka tiedän että mun pitää vaan odottaa). Asiaa ei yhtään helpota mun PCOS ja erittäin epäsään. menkat (tiedän, mun pitää mennä lääkärille...) ja se, että nyt olisi täydellinen ajankohta hankkia jälkikasvua -mahdollisesti parempaa ei enää tule useaan vuoteen meidän työkuvioistamme johtuen. Olen kyllä myös tiedostanut kaikenlaiset vauvaan liittymättömät seikat, joiden vuoksi myöskin haluan lasta ja sen, että elämää on ilman äitiyttäkin, mutta ei nää faktat loppujen lopuksi auta omaa fiilistä juuri ollenkaan. Tunnen olevani samalla sekaisin ja iloinen ja surullinen ja toisaalta voisin vielä hyvin olla ilman lasta ja matkustaa ja tehdä itsenäisiä nuorehkon aikuisen asioita, mutta toisaalta haluaisin kuitenkin nyt juuri kokea äitiyden ja lapsesta huolehtimisen ja hänen kasvattamisensa...sitä paitsi pelkään aika paljon, ja voi olla että se on perusteltuakin, etten ikinä edes tule raskaaksi... : ( Tiedän, pitää ottaa järki käteen tässäkin asiassa ja lakata murehtimasta ja antaa miehelle oma aikansa, mutta ehkä bottom line on se, että halusin vaan jakaa sen, miten kummallista on, kun on vauvakuume. Miten se voikin olla niin kokonaisvaltainen tunne!!!
 
Kannan minäkin korteni kekoon :)

Meillä on niin päin, että miehellä on jo vuosia ollut kova vauvakuume, minulla ei koskaan. Päinvastoin, vuosikausia olin täysin varma etten ikinä halua lapsia. Nyt en enää ole ihan niin varma: siksipä täälläkin palloilen lueskelemassa ketjuja ja hakemassa perspektiiviä omalle ajattelulle.

Mieheni ei ole minua varsinaisesti painostanut, mutta olen silti, varsinkin muutaman viime vuoden aikana, kokenut tilanteen erittäin painostavana. Jo pelkkä tieto siitä, että hän haluaa jotakin perusteellisesti koko yhteiselämämme muuttavaa asiaa, jota minä en halua, on todella ahdistava. Jopa niin ahdistava, että nykyään meidän on vaikeata keskustella koko asiasta.

Miksi sitten koen asian ahdistavana ja miehen toiveen painostuksena? Tässä muutama syy, jotka voivat ehkä olla osin samoja kuin miehelleäsi, tai muuten auttaa sinua näkemään asian eri näkökulmista:

- Olemme olleet yhdessä 7 pitkää vuotta, nautin yhteiselämästämme enkä halua äkkinäistä, valtaisaa ja isolta osalta kontrolloimatonta muutosta asioihin.
-En suostu ymmärtämään miksi emme riitä toisillemme, miksi mieheni väkisin haluaa tunkea ylimääräisiä ihmisiä toimivaan liittoomme.
-En usko jaksavani raadollista arkea; suurimpia nautintojani on loikoa myöhään vuoteessa rakkaani kanssa, matkustella, rentoutua, tehdä mitä huvittaa. En tahdo luopua vapaudestani.
-En halua vastuullinen ihmiselämää. Mitä jos teen jotain väärin? En jaksa, en ole tarpeeksi kärsivällinen. Mitä jos suhteeni lapseen ei toimi? Jokainen meistä tietää perheitä, joissa perheenjäsenet ovat enää hädin tuskin edes puheväleissä keskenään.

Jokaiseen yllä olevaan on varmasti mahdollista löytää kompromissi, keino hälventää toisen pelkoja ja epävarmuutta, ratkaisu. Olemme sillä hitaalla ja vaivalloisella tiellä juuri nyt, saa nähdä miten meidän käy.
 
Aivan kuin minun kirjoittamani reilut 3 vuotta sitten!!! Miehellä oli pitkään ollut vauvakuume, itseäni ahdisti koko aihe, meilläkin yhteistä taivalta oli ollut meilkein 10 vuotta ja olin tuolloin 26v. Oikeastaan työpaikan olosuhteet (menivät todella huonoiksi) antoi minulle pienen sysäyksen haluta lasta, muuten tuskin olisin vielä alkanut käytännön hommiin :D. Eli meillä on nyt kaksi lasta ja olen ollut koko tämän ajan (3v) kotona lasten kanssa, (olen juuri täyttänyt 30v). Kaikkein raskainta tässä arjessa on ollut juuri tuo oman ajan lähes täydellinen puute mistä sinäkin kirjoitit eli ei voi esim löhöillä aamulla pitkään ja tehdä mitä huvittaa. Kaikki on myös suunniteltava tarkoin etukäteen, ei voi oikein minnekään lähteä ex tempore, varsinkaan nyt kun lapsia on kaksi ja nuorempi on alle 6kk. Mutta ehkä tässä muutaman vuoden päästä on taas sitä omaakin aikaa edes jonkin verran ja saisi joskus nukkua kokonaisen yön putkeen (tällaista yötä ei ole ollut kolmeen vuoteen...). En kuitenkaan ole kertaakaan katunut lasten "hankintaa", rakastan heitä mielettömästi ja pelkkä ajatuskin että heille jotain sattuisi on aivan sydäntä raastava. Onnea päätöksen tekoon, jos olet kovin nuori niin kiire ei onneksi ole ;)
 
Kiitos kokemuksiesi jakamisesta! Kovin nuoria ei olla enää kumpikaan, siinä kai yksi syy miksi varovasti olen ryhtynyt miettimään josko sittenkin... Mutta saa nähdä. Oli kuitenkin rohkaisevaa lukea viestisi.
 
Kiitos kummallekin tarinoidenne jakamisesta!! Olen nyt itse 26, enkä vielä tiedä, kummin päin käy -jäämmekö odottavalle kannalle vai rupeammeko todella hankkimaan lapsia. Tarinoistanne päätellen näemmä molemmilla tavoilla voi olla tyytyväinen elämäänsä, mikä on minulle tällä hetkellä erittäin hyvä opetus. Painostetun ajatuksista sain tosiaan vielä lisänäkökulmaa myös siihen, mitä mieheni varmaan miettii, vaikka pystymme asioista yhdessä puhumaankin. Olen myös tarkemmin ajateltuani tullut siihen tulokseen, että muun muassa työelämän paineet ovat osasyynä sille, että haluaisin juuri nyt lapsia -olisi kiva olla kotona heidän kanssaan ja huolehtia ns. maallisista asioista työn sijaan. Se ei varmaankaan silti ole ns. oikea syy hankkia vauvoja...ja itse asiassa aika huolestuttavaa, jos ajattelen, että työtehon säätelyn opettelemisen sijaan hankkiutuisin ko. murheista eroon uppoutumalla aivan toiseen, intensiiviseen asiaan. Hmm, mahdanko olla kypsä ylipäänsä äidiksi ja jos en, niin tulenko sellaiseksi ikinä...

Kuten huomaatte, mun tuntemukset tästä asiasta vaihtelee laidasta toiseen, päivästä päivään...
 
Varmasti ne tunteet vaihtelee jokaisella.:) Mulla "vauvakuume" korreloi suoraan sen kanssa, kuinka mielenkiintoista tai kurjaa töissä on - järkevää tai ei, niin niin se vain menee. Mun vauvakuumeeni ei varmaan muutenkan ole ihan sitä "oikeaa" lajia, silä se ei ole fyysinen tunne; mun elimistöni ei todellakaan kaipaa, että joku pistäisi minut oksentamaan, ramppaamaan pissillä joka viiden minuutti ja näin päin pois...;)
Olen luonteeltani aika huolehtija, ja tiedän, että jos jään lapsettomaksi, tulee minusta ajan myötä varmaan vähän kajahtanut nainen, joka keräilee kissoja ja koiria, lässyttää niille ja suukottelee ja kutsuu itseään niiden "mamiksi". ( Tän tiedän, kun tällä tiellä jo huolestuttavasti oon..:D) Minusta koko ajatus lapsesta on tosi pelottava. Pelottaa, että miten pärjää jos niitä saa, ja mitä jos niitä ei saakkaan- toipuisko siitä sitten ikinä. En ollenkaan tahtois tehdä itse tällaista päätöstä, mutta pakkohan se on. Jos työelämä tois elämään tyydystystä, ei mun kaltaiselle ihmistyypille varmaan tulis vielä vuosiin mieleen haluta lapsia, mutta, kun työelämä mun kohdalla on pelkkää pätkää pätkän perään, on tullut tunne, että täytyyhän elämässä olla jotain muutakin.
 
Tosi lohdullista lukea, että on niitä muitakin joilla ei ole, ainakaan "perinteisessä" mielessä vauvakuumetta. Ja että siitä huolimatta joku on päätynyt onnelliseksi äidiksi :)

En tiedä onko tämä taas näitä nykymaailman iloja: kun on enemmän valinnan vapautta, on myös enemmän vastuuta - ja vaikeampaa tehdä päätöksiä! Ennen kuin lapsia vaan tuli, halusi tai ei, eipä tarvinnut miettiä omaa jaksamistaan tai haluamistaan jaksaa.
 
Eikö miehen tahtoa ja tunteita pitäisi myöskin kunnioittaa. Mitä sillä voittaa, että painostaa miehen vasten omia halujaan lapsiin. Luultavasti vain suuria riitoja lapsen synnyttyä ja tulevan eron.

Lapsi on myös miehen, joten hänellä täytyy olla oikeus omiin tunteisiin ja ajatuksiin tässäkin asiassal
 
Mä olen Painostetun kanssa täysin samaa mieltä siitä, että mahdollisuus harkita lasten hankkimista on luksusta, johon monellakaan tässä maailmassa ei ole ollut/ ei edelleenkään ole varaa, joten olemme suomalaisina nykynaisina melko hyvässä asemassa siinä mielessä. Jännää sekin, että nykyäänkään, kaiken ehkäisyn ollessa saatavilla, naiset eivät ole suinkaan aina tyytyväisiä niihin elämäntilanteisiin, joissa rupeavat vauvoja hankkimaan. Lapset kun tuppaavat tulevan kesken kaiken (kesken uran, kesken parisuhteen hoitamisen ja niin edelleen...). ja eka lapsi hankitaan sen vuoksi melko vanhana, jolloin asiasta saattaa tulla entistäkin ongelmallisempi, kun lapsia ei niin vaan välttämättä synnykään. Kaikki naiset joutuvat siis käsittelemään tätä asiaa tavalla tai toisella.

Mua huolestuttaa itseäni myös tällä hetkellä kovasti se, että mitä jos niitä lapsia ei sitten aikanaan siunaannukaan, kun toivon mukaan joskus tulevaisuudessa päädymme yhteistuumin niitä hankkimaan. Jaksanko ryhtyä kaikkiin hoitoihin ja kestänkö mahdolliset pettymykset, kun testi näyttää aina vaan miinusta? Pystynkö arvostamaan itseäni, jos lasten hankinta ei onnistukaan? Vaikka kysymys tuntuu nyt itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole sitä eikä ainakaan sitten, kun mun maailma kääntyy vauva-asian ympärille, jos ja kun joskus alamme yrittää raskautta. Miten siitä surusta selviäisi?

Olen muuten viime aikoina yrittänyt välttää koko vauva-aiheen mainitsemista miehelle. Ei ole aivan täysin onnistunut, vaikka oikeasti yritän parhaani. Ja niinpä tunnen itseni alkkikseksi, joka elää koko ajan retkahtamisen pelossa, ja yritän olla ajattelematta koko asiaa ja onnistun ehkä puoli päivää kerrallaan. Jos hän vain tietäisi, miten paljon yritän unohtaa koko jutun.

 
Täytyy nostaa hattua, että onpa järkevää keskustelua lapsellisten ja lapsettomien välillä. Tällaisia ketjuja lisää, joissa osataan miettiä kumpiakin osapuolia ilman typeriä tappeluita.
 
Mulle kävi niin kuin monelle käy sitten nelikymppisenä, että vauvakuume iskee kun on lähes myöhäistä. Tosin ei sitä ennen oikein ollut luotettavaa isäehdokastakaan näköpiirissä, mutten kärsinyt mitenkään lapsettomuudesta ja kuvittelin, että se on osani. Työni on aina ollut minulle erittäin tärkeää, olen ollut lähes työholisti.

7 kk meni ekaan plussaan, mutta raskaus päätyi keskenmenoon. Seuraava plussa tuli 5 kk:n päästä ja nyt poikamme on reilut puolivuotta. Mutta pointti on se, etten ikinä maailmassa olisi kuvitellut, että se pieni ihminen voi muuttaa koko ajatusmaailmani täysin. Nyt olen hoitovapaalla siihen saakka kun vauva on 3 v ja toinenkin saa tulla, jos on tullakseen. Minulle kävi siis niin kuin "pelkäsin" eli havahduin lähes liian myöhään. Kannattaa miettiä asioita moneen kertaan, sillä valitettavasti näillä ikälukemilla ei raskautuminen ole aina helppoa. Tämän ei ollut tarkoitus olla mikään äitiyden ihannointi viesti, vaan kertomus omasta elämästäni. Neljäänkymppiin saakka olin oikein tyytyväinen elämääni.
 
Ihanaa, että joku onnistuu vielä, vaikka itsestä tuntuu, että on jo liian myöhä. Tekstistäsi huokuu lisäksi se rauha, joka sisälläsi on, ole onnellinen lapsestasi, on ehkä jo "liikaa" toivottu, jos mielit toista lasta, ole tyytyväinen siitä mitä olet jo saanut. Et ehkä enää koskaan voi saada toista niin ihanaa lahjaa, kuin olet jo saanut. Jaksamista!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Chameu:
Mua huolestuttaa itseäni myös tällä hetkellä kovasti se, että mitä jos niitä lapsia ei sitten aikanaan siunaannukaan, kun toivon mukaan joskus tulevaisuudessa päädymme yhteistuumin niitä hankkimaan. Jaksanko ryhtyä kaikkiin hoitoihin ja kestänkö mahdolliset pettymykset, kun testi näyttää aina vaan miinusta? Pystynkö arvostamaan itseäni, jos lasten hankinta ei onnistukaan? Vaikka kysymys tuntuu nyt itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole sitä eikä ainakaan sitten, kun mun maailma kääntyy vauva-asian ympärille, jos ja kun joskus alamme yrittää raskautta. Miten siitä surusta selviäisi?

Ihan kuin, taas, mun kirjoittamaani. Olen tätä samaa miettinyt, liekö taas yksi "syy" lisää miksi ajatus lapsesta on niin mahdoton. Jos ja kun lopulta päätyisimme siihen ratkaisuun, että hankimme yhdessä lapsen, on sitä varten pitänyt käydä pitkät, ja ainakin omalta kohdaltani raskaat ja vaikeat keskustelut ja pohdinnat. Ja jos sitten osoittautuukin, ettei lasta voi saada... Millä sen silloin voisi kestää?

Tässä ketjussa aiemmin pohdittiin myös sitä, miten epätyydyttävä ja pätkittäinen työelämä saa kaipaamaan sisältöä elämään, esimerkiksi lapsen hankkimista. Tunnen hyvin tämän ajattelun: edellinen työpaikkani oli ankea, tunsin urani katkenneen kuin seinään ikävän pomon takia - ja silloin ensimmäistä kertaa varovasti ajattelin, olisiko sitten mahdollista hakea elämäänsä mielekästä työtä kotona perheen kautta - tai ainakin kipeästi kaivattu tauko; nuorelle työelämänsä alussa olevalle kun äityisloma taitaa olla ainoita (taloudellisesti) mahdollisia tauon paikkoja. Nyt olen kuitenkin vaihtanut työpaikkaa, eikä ajatus tauosta tunnu enää ollenkaan houkuttelevalta, päinvastoin. Mutta ymnmärrän hyvin Taimi2:sen ajatuksia.



 
Alkuperäinen kirjoittaja Painostettu:
Alkuperäinen kirjoittaja Chameu:
Mua huolestuttaa itseäni myös tällä hetkellä kovasti se, että mitä jos niitä lapsia ei sitten aikanaan siunaannukaan, kun toivon mukaan joskus tulevaisuudessa päädymme yhteistuumin niitä hankkimaan. Jaksanko ryhtyä kaikkiin hoitoihin ja kestänkö mahdolliset pettymykset, kun testi näyttää aina vaan miinusta? Pystynkö arvostamaan itseäni, jos lasten hankinta ei onnistukaan? Vaikka kysymys tuntuu nyt itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole sitä eikä ainakaan sitten, kun mun maailma kääntyy vauva-asian ympärille, jos ja kun joskus alamme yrittää raskautta. Miten siitä surusta selviäisi?

Ihan kuin, taas, mun kirjoittamaani. Olen tätä samaa miettinyt, liekö taas yksi "syy" lisää miksi ajatus lapsesta on niin mahdoton. Jos ja kun lopulta päätyisimme siihen ratkaisuun, että hankimme yhdessä lapsen, on sitä varten pitänyt käydä pitkät, ja ainakin omalta kohdaltani raskaat ja vaikeat keskustelut ja pohdinnat. Ja jos sitten osoittautuukin, ettei lasta voi saada... Millä sen silloin voisi kestää?

Tässä ketjussa aiemmin pohdittiin myös sitä, miten epätyydyttävä ja pätkittäinen työelämä saa kaipaamaan sisältöä elämään, esimerkiksi lapsen hankkimista. Tunnen hyvin tämän ajattelun: edellinen työpaikkani oli ankea, tunsin urani katkenneen kuin seinään ikävän pomon takia - ja silloin ensimmäistä kertaa varovasti ajattelin, olisiko sitten mahdollista hakea elämäänsä mielekästä työtä kotona perheen kautta - tai ainakin kipeästi kaivattu tauko; nuorelle työelämänsä alussa olevalle kun äityisloma taitaa olla ainoita (taloudellisesti) mahdollisia tauon paikkoja. Nyt olen kuitenkin vaihtanut työpaikkaa, eikä ajatus tauosta tunnu enää ollenkaan houkuttelevalta, päinvastoin. Mutta ymnmärrän hyvin Taimi2:sen ajatuksia.

_Siis uskomatonta miten voitte ajatella juuri kuin itse ajattelin, käsittämätöntä :O. Kirjoitin sulle jo aiemmin ketjussa (mulla ne 2 lasta). Itsekin pelkäsin tuota ettemme sitten saakaan lasta jos ryhdymme yritykseen, siis todella pelkäsin vaikka samalla ajatus lapsesta taas ahdisti, miten ristiriitaista :D. Mun kohdalla pelko osoittautui turhaksi, molemmat lapset tärppäsivät heti ekasta kierrosta ilman ehkäisyä, näinkin voi käydä :D

 
Olen teidän kanssanne aivan samoilla linjoilla!

Henkilökohtaisesta tilanteestani vielä sen verran, että mun taustalla on koko ajan kello joka tikittää, koska tiedän jo varmasti että omalla kohdallani raskaaksi tuleminen luonnostaan on ylipäänsä enemmän tai vähemmän epätodennäköistä mutta jonkin verran jotain tsäänssejä raskaaksituloon on jos aloitamme yrityksen riittävän nuorena. Toisaalta en tiedä haluanko hoitoihin jos yritys ei onnistukaan (koska niiden tulos on epävarma ja koska ne ovat raskaita henkisesti ja fyysisesti). Näin ollen tilanne ahdistaa koko ajan. Puhun siitä myös edelleen jonkin verran miehelleni ihan senkin vuoksi, että hän on minulle läheinen ystävä, jonka kanssa haluaisin pohdiskella kaiken maailman asioita, ja harmittelen samalla ajatuksissani sitä, että mun pitäis vaan pitää suuni kiinni, jotta hän sais olla rauhassa ( mut se on mulle hieman vaikeaa...). Meidän kohdallamme, tässä tilanteessa ehkä siis jopa onni on se, että tulemme olemaan kesällä pari kuukautta työjuttujen vuoksi erossa, joten kummallakin on aikaa miettiä asioita ja "viilentää" tilanne omalta osaltaan eikä tule koko ajan otettua lapsi-aihetta esille.

Oon miettinyt ihan sitäkin että ehkä pääsisin vauvakuumeesta eroon jos mulla olis joku muu intensiivinen projekti. Saattaa kuulostaa hassulta mut oon miettinyt että voisin alkaa laihduttaa (ko. projekti ainakin vie huomion muualle ja lisäksi mulla olis pari kiloa "hoidettavana" ihan oikeastikin). Tai pitäiskö aloittaa joku uusi harrastus, vaikka joogaa? Olisi aivoillakin ainakin jotain muuta mietittävää kuin ko. tilanne.

 
Alkuperäinen kirjoittaja Hei painostettu!:
_Siis uskomatonta miten voitte ajatella juuri kuin itse ajattelin, käsittämätöntä :O. Kirjoitin sulle jo aiemmin ketjussa (mulla ne 2 lasta). Itsekin pelkäsin tuota ettemme sitten saakaan lasta jos ryhdymme yritykseen, siis todella pelkäsin vaikka samalla ajatus lapsesta taas ahdisti, miten ristiriitaista :D. Mun kohdalla pelko osoittautui turhaksi, molemmat lapset tärppäsivät heti ekasta kierrosta ilman ehkäisyä, näinkin voi käydä :D

:-D On kyllä aika mahtavaa lukea että omat pelot, tuntemukset ja ajatukset ei oo ihan sentään toiselta planeetalta, vaikka joskus siltä tuntuukin. Tästä ketjusta on kyllä ollut melko lailla lohtua, ja toisaalta on löytynyt ihan uusia näkökulmia omiin ahdistuksen aiheisiin. Todella hyvää keskustelua!

Alkuperäinen kirjoittaja Hei painostettu!:
Itsekin pelkäsin tuota ettemme sitten saakaan lasta jos ryhdymme yritykseen, siis todella pelkäsin vaikka samalla ajatus lapsesta taas ahdisti, miten ristiriitaista :D.

:-D Tää on niin totta! Ja jokainen kuluva kuukausi, oli se sitten sellainen kuukausi jolloin olen ollut suurimman osan ajasta vuorenvarma etten ikinä halua lasta, tai sellainen, että olen ollut enemmän myönteinen ajatukselle, on ollut kuukausi lähemmäs sitä hetkeä tulevaisuudessa jolloin on liian myöhäistä... Ennen en todellakaan ajatellut näin ajan kulumisesta, kun olin niin varma etten halua omia lapsia. Ja välillä iskee "paniikki" mitä jos ei olekaan sitten enää mahdollista tulla raskaaksi jos haluaisikin... Ja silloin iskee myös hirveä tarve puhua asia selväksi miehen kanssa heti paikalla. Ei varmaan tarvitse kertoa, ettei se asia yhdellä istumisella ikinä ole sitten selvinnyt, päinvastoin! Asiasta puhuminen ahdistaa silloinkin jos otan asian itse esille, eikä mies.

Voi tätä elämää... :-D





 
Alkuperäinen kirjoittaja Painostettu:
Kannan minäkin korteni kekoon :)

Meillä on niin päin, että miehellä on jo vuosia ollut kova vauvakuume, minulla ei koskaan. Päinvastoin, vuosikausia olin täysin varma etten ikinä halua lapsia.

Minä jotenkin kuvittelin, että olen suurinpiirtein ainoa nainen maailmassa, joka ei erityisesti halua lapsia ja jonka mies hoitaa vauvakuumeilupuolen. Mukavaa huomata, ettei niin olekaan. Minun ei siis tarvitse välttämättä saada aikaa vauvakuumetta tyhjästä :)

Minä tosin olen antanut periksi mieheni vauvakuumeelle ja vauva on tilauksessa. Tai siis yritystä on, saa nähdä koska tärppää, JOS tärppää. Minä en vain kerta kaikkiaan onnistu intoilemaan asiasta, vaikka olenkin päässyt siihen lopputulokseen itseni kanssa, että lapsi olisi tervetullut. Sanon itselleni, että kyllä varmasti sitten rakastan lasta, kun se on olemassa tai edes tulossa ja toivon totisesti, että se pitää paikkansa.

Älkääkä nyt hyvät ellit liikaa moralisoiko valintaani hankkia lapsi, jos se on tullakseen, vaikka en erityisesti lapsia haluakaan. Eiköhän aika moni mieskin ole isä, vaikkei välttämättä sellaiseksi halunnutkaan :)

 
Eiköhän tuo vauvakuumeilu ole jonkinlainen myytti, jota sitkeästi ylläpidetään. Mun "vauvakuumeeni" alkoi tasan siitä päivästä, kun katselin kummitätini hautajaisissa niin rakasta poismennyttä ihmistä, ja tajusin, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Ainoa ikuisuus, jota on, on uusissa, tulevissa sukupolvissa. Ei lapsen tuomaa elämänmuutosta ja halua saada lapsi pidäkkään verrata siihen omaan, nuoren ja terveen ihmisen helpohkoon elämään, vaan siihen sairauteen, vanhuuteen ja kuolemaan, joka jonain päivänä kohtaa kaikkia. Ja minun mielestäni tämä on ihan yhtä hyvä syy haluta lapsia kuin mikä tahansa muukin syy. Pimeää kuolemaa ajatellessa pieni lapsi on kuin valon ja toivon säde, jotakin uutta on syntynyt, vaikka jotakin rakasta on menetetty. Minä luulen, että tämä on myös ollut yksi syy sodan jälkeisiin isoihin perheisiin (ehkäisyn puuttumisen ohella) kun on nähty niin paljon kuolemaa ja menetyksiä, halutaa saattaa maailmaan myös uutta elämää, toivoa paremmasta.

Tältä pohjalta meillä suunnitellaan lasta; en minä odota, että lapsen tehtävä olisi tuoda elämääni iloa, olla kiltti ja ihana tai ylipäänsä olla mitään muuta kuin uusi ihminen, joka kasvaa ja kehittyy ja oppii ajan myötä ehkäpä enemmän kuin minä. Huutakoot ja kiukutelkoot vaikka koko lapsuutensa, olkoot vaikka kuinka vaikea, niin elämä on saanut jatkua hänessä, ja se riittää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kjfakfji:
Alkuperäinen kirjoittaja Painostettu:
Kannan minäkin korteni kekoon :)

Meillä on niin päin, että miehellä on jo vuosia ollut kova vauvakuume, minulla ei koskaan. Päinvastoin, vuosikausia olin täysin varma etten ikinä halua lapsia.

Minä jotenkin kuvittelin, että olen suurinpiirtein ainoa nainen maailmassa, joka ei erityisesti halua lapsia ja jonka mies hoitaa vauvakuumeilupuolen. Mukavaa huomata, ettei niin olekaan. Minun ei siis tarvitse välttämättä saada aikaa vauvakuumetta tyhjästä :)

No et todellakaan ole ainoa :D, ole Taimin kanssa samaa mieltä siitä että tuo perinteinen vauvakuume on myytti, läheskään kaikki naiset eivät sitä pode vaikka lapsia "hankittaisiinkin". Kyllä niihin OMIIN lapsiin yleensä rakastuu viimeistään kun ovat maailmassa. Aah, nämä hetket ovat kyllä ihan luksusta kun molemmat tuhisevat sängyissään ja nautin aamukahvini ihan rauhassa ;).

 

Yhteistyössä