Mies ei osaa / kykene rakastamaan

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja jahati
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
J

jahati

Vieras
Aloitin talvella tapailemaan mukavaa ja mielenkiintoista miestä. Itselläni oli työelämä täysin ylösalaisin ja halusin että vain tapailemme. Hän sanoi myös että ei voi luvata mitään suhdetta. Meillä oli kuitenkin hyvä olla yhdessä ja asiat eteni. Lopulta tunnistimme olevamme yhdessä. Olimmehan viettäneet mm pääsiäisen hänen vanhempiensa luona ja tunsin melkein olevani osa perhettä. Kevät oli kiireistä aikaa hänelle ja minulla oli paljon ongelmia työelämässä. Lopulta jokin alkoi kalvaa minua ja aloimme keskustella asioista. Kuten olin arvellutkin mies sanoi ettei kykene rakastamaan ketään. Mietimme asioita ja hän oli muutaman viikon poissa reissussa. Takaisin tullessa keskustelimme ja hän totesi, että koska ei ole vielä rakastunut niin ei se myöskään tule tapahtumaan. Hän kyllä välittää kovasti, mutta ei muuhun kykene. Ymmärrän, että eihän kaikki ihmisiä ole luotu toisilleen, mutta tilanne tuntuu silti todella pahalta. Meillä oli kuitenkin todella hyvä olla yhdessä. Onko vastaavia kokemuksia??
 
Välittää kovasti, mutta ei rakasta? Eiköhän tuo raja ole todella häilyvä. Toiset sanovat heti rakastavansa, kun jotain positiivista tunnetta tuntevat toista kohtaan.
 
Onko mies koskaan aiemmin ollut rakatunut tai rakastanut ketään? Tarkoitatteko rakkaudella samoja asioita, oletteko keskustelleet siitä, mitä rakkaus juuri teille mrkitsee ja tarkoittaa? Kirjoitit, että teillä on hyvä olla yhdessä, mikä osa rakkaudesta puuttuu suhteestanne? Millaiseen rakkauteen miehesi ei pysty?
 
Ihmistä ei ole tarkoitettu sinulle. Liian vähän vetovoimaa.
Nuorempana seurustelin mihen kanssa, joka ei puhunut tai pussannut.
Komea kuin mikä ja kultturelista/varakkaasta perheestä (niinkuin minäkin).
Olimme yhdessä ja hyvin meni kaveripiirissä, mutta kukaan ei heistä arvannut, miten tunneköyhä tämä ihminen oli.
Odotin lasta, mutta sain hoitaa abortin yksin alusta loppuun.
Edes sairaalassa ei käynyt katsomassa, saatika että olisi tuonut tai vienyt sinne.
Kaikki yksin. Nuolin haavojani. Olimme sentään seurustelleet jo n. pari vuotta.
Onneksi näin siten loppujen lopuksi kävi; parempi näinkin varhaisessa vaiheessa kuin että olisin sitoutunut kylmäkalleen jopa ikuisesti.
Parempi sullekin, että jättäydyt kelkasta tässä vaiheessa ja säästyt monelta surulta.
Olen sitä mieltä, että kun se tosirakkaus tulee kohdalle, niin se vie jalat alta molemmin puolin.
Kolmas kerta vei, ja olemme olleet avioliitossa jo 15 vuotta (yhdessä 20).
Ja varmaan kiikutaan harmaahapsina samassa kiikkustuolissa.
Odota sitä "oikeaa", älä kiiku hirttonuorassa.
Tämä mies ei ole sinua varten.

 
Välittäminen ei vielä ole rakkautta. Minä välitän vanhemmistani, sisaruksistani, serkuistani ja ystävistäni, jopa naapureista, mutta se ei ole samanlaista rakkautta, jota olen tuntenut, kun olen tavannut Hänet, johon rakastuin niin, että jalat meni alta. Vähitellen se kasvaa rakkaudeksi ja syväksi ystävyydeksi, joka parhaassa tapauksessa kestää loppuelämän. Ihmiset haluavat nykyään kaiken heti paikalla, ei malteta odottaa "sitä oikeaa", se on muka vanhanaikaista.
 
Jos mies, jonka kanssa olet parisuhteessa, sanoo "että koska ei ole vielä rakastunut niin ei se myöskään tule tapahtumaan. Hän kyllä välittää kovasti, mutta ei muuhun kykene", niin eikö ole ilmiselvää, ettette todellakaan ole luodut toisillenne?
Kuten Sinkkuelämää-sarjassa osuvasti todettiin: he's just not that into you. (eli hän ei vaan tykkää sinusta)
Mitä vielä odotat? Etkai halua olla miehen kanssa, joka ei halua olla sinun kanssasi?
 
Lisäisin vielä, että huvittaaa kun naiset yrittää "tulkita" ja analysoida miehen käytöstä juuri tyyliin: "mies ei osaa rakastaa, hän pelkää tunteitaan" jne. Kun tilanne on vain selvästi se, että mies ei ole kovin innoissaan sinusta. Ei kyse ole mistään "osaamisesta", herranjestas. Kyse on nyt vaan siitä, että hän ei "osaa" rakastua SINUUN.
 
Minulla on ollut sama tilanne. Seurustelimme puoli vuotta ja vietimme mm. joulunajan molempien vanhemmilla. Todella tunsin olevani osa perhettä ja tunne oli, että suhde etenee kuin juna kohti yhteistä tulevaisuutta. Sitten mies ilmoitti, ettei hän tiedä osaako rakastaa oikein ketään. Tenttasin tottakai mistä oli ollut kyse ja mitä hän oikein tuntee jne, mutta mies ei kertakaikkiaan osannut luvata mitään tulevaisuudesta tai tiennyt mitä tuntee, että juttu päättyi siihen.

Vuoteen en kuullut hänestä, kunnes yhtenä sunnuntaina hän soitti ja halusi tavata. Siitä lähti seurustelu uudestaan. Oli kivaa yhdessä, vietettiin taas mökkiviikonloppuna vanhempien kanssa jne. Puolen vuoden kuluttua hän ilmoitti taas, ettei tiedä pitääkö minusta riittävästi, mutta että voisimme jatkaa tapailua, jos hän vaikka alkaisi pitämään. Todella houkutteleva tarjous. Ilmoitin, että kyllä tässä vaiheessa pitää jo tietää ja että se on heippa. Pyysin olemaan ottamatta enää ikinä yhteyttä, vaikka eipä sillä väliä vaikka ottaisikin. Kolmatta kertaa ei tule. Koin oloni todella typeräksi, että olin lähtenyt siihen toista kertaa, mutta nytpähän tiedän.

Sen oikean kanssa ei tarvitse seistä päällään ja olla yhtään mitään erityistä, että toinen rakastaa. Väärän kanssa voit olla miten ihana ja joustava tahansa, eikä sinua rakasteta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja N34:
Minulla on ollut sama tilanne. Seurustelimme puoli vuotta ja vietimme mm. joulunajan molempien vanhemmilla. Todella tunsin olevani osa perhettä ja tunne oli, että suhde etenee kuin juna kohti yhteistä tulevaisuutta. Sitten mies ilmoitti, ettei hän tiedä osaako rakastaa oikein ketään. Tenttasin tottakai mistä oli ollut kyse ja mitä hän oikein tuntee jne, mutta mies ei kertakaikkiaan osannut luvata mitään tulevaisuudesta tai tiennyt mitä tuntee, että juttu päättyi siihen.

Vuoteen en kuullut hänestä, kunnes yhtenä sunnuntaina hän soitti ja halusi tavata. Siitä lähti seurustelu uudestaan. Oli kivaa yhdessä, vietettiin taas mökkiviikonloppuna vanhempien kanssa jne. Puolen vuoden kuluttua hän ilmoitti taas, ettei tiedä pitääkö minusta riittävästi, mutta että voisimme jatkaa tapailua, jos hän vaikka alkaisi pitämään. Todella houkutteleva tarjous. Ilmoitin, että kyllä tässä vaiheessa pitää jo tietää ja että se on heippa. Pyysin olemaan ottamatta enää ikinä yhteyttä, vaikka eipä sillä väliä vaikka ottaisikin. Kolmatta kertaa ei tule. Koin oloni todella typeräksi, että olin lähtenyt siihen toista kertaa, mutta nytpähän tiedän.

Sen oikean kanssa ei tarvitse seistä päällään ja olla yhtään mitään erityistä, että toinen rakastaa. Väärän kanssa voit olla miten ihana ja joustava tahansa, eikä sinua rakasteta.


huhhuh ootpas sä ollut kynnysmattona.


 
En ole ihan tyhmä enkä aio kyseisen miehen perään jäädä ruikuttamaan. Olen vaan niin yllättynyt tilanteesta. Minustakin tuntui, että suhde eteni tosiaan kuin juna kohti yhteistä tulevaisuutta. Olin esimerkiksi hyvin arka tutustumaan hänen perheeseensä, mutta mies vakuutti että se on hyvä juttu. Olin niitä harvoja joita hän on koskaan esitellyt. Tottakai siinä tuli sellainen tunne, että tämä suhdehan etenee vakavaan suuntaan. Miten nämä miehet ei muka aiemmin tiedä ettei tämä olekaan se juttu?
 
On myös pari suhdetta päättynyt noin. Mies on joko sanonut, että ei tunnu siltä kuin pitäisi tuntua, tai että ei kykene suhteeseen. Ne on niitä koottuja selityksiä. Faktahan on, että kyseiset heput haluavat vain huidella sinkkuna pitkin poikin pitäjiä, eivätkä ole edes henkisesti kypsiä mihinkään vakavampaan.
Nyksäni taas on melkein seurustelumme alusta asti sanonut että rakastaa minua, ja se sai minut hämilleni, sillä kukaan muu ei ole koskaan sanonut minulle rakastavansa.

En osaa sanoa, että mikä siinä sitten on kun miehet käyttäytyvät noin. Kai se on jotain mukavuuden halua, kun on joku nainen, ja sitten jostain syystä se kiinnostus loppuu kuin seinään. Luoja sentään, miehet varmaan luulee, että me naiset olemme heitä heti raahaamassa alttarille, jos osoittavat että välittävät meistä ja sanovat että rakastavat.

Oman kokemukseni mukaan tällaiset miehet ovat juuri sellaisia ikuisia huithapeleita ja häntäheikkejä, jotka eivät tajua että loukkaavat naisia antamalla ymmärtää suhteen tolasta jotain mitä eivät loppujen lopuksi haluakaan.
Miesten aivoituksia ei voi ymmärtää.Koskaan ei voi tietää kuka on luottamuksesi arvoinen.
Kumma kyllä, ettei mies kertonut sinulle aikaisemmin ettei tahdokaan olla kanssasi. Se on juuri se miesten raivostuttavin piirre ja suurin vika: Annetaan naisen luulla, että suhteesta tulee jotain ja siinä ollaan tosissaan, ja sitten menee jossain vaiheessa paskat housuihin, ja pakitetaan juuri kun toinen on ehtinyt kiintyä.
 
Lyhyesti sanottuna: olemme seurustelleet 2 vuotta. Mies on suhteemme aikana sanonut pari kertaa (todella humalassa) että ei tiedä rakastaako minua. Että ei tiedä osaako hän rakastaa ikinä ketään. Hän kyllä huolehtii ja välittää, mutta.. ehkä minä vain tuhlaan aikaani. Ehkä hän ei vain rakasta minua! Ehkä minä en ole se ihminen, kuka hälle on tarkoitettu.. Ehkä kaikki merkit on näkyvillä: ei katso hellästi, ei tykkää halailla, ei halua puhua tunteista, haluaa lähteä opiskelupaikalleen yksin ilman minua.. Minusta ei vain tunnu siltä, että minua rakastettaisiin.. :/ Tai välillä tuntuu, sitten taas ei. En vain voi luottaa hänen rakkauteensa.. niin kamalaa kuin se onkin.. :(
 
Voisiko olla niin, että tuollaisilla miehillä on jo takanaan niin pitkä aika yksinasumista, että he eivät sitten loppujen lopuksi ole kuitenkaan valmiita menettämään sinkkuuden hyviä puolia sitoutumiseen? Olen ollut huomaavinani, että sinkkumies saattaa nauttia hyvinkin paljon itsekseen asumisesta. Vielä jos mies on yhtään minkään näköinen, niin sängynlämmittäjääkin löytyy baareista. Vapaa-ajan ja rahansa mies voi silloin käyttää itsekkäästi ihan miten haluaa.

Minusta sinun kannattaisi miettiä, että voitko tyytyä tähän vallitsevaan tilanteeseen. Riittääkö sinulle se, että teillä on mukavaa yhdessä vai haluatko, että suhteenne pitää perustua voimakkaaseen rakkauteen? Suhde voi varmaankin olla onnellinen, vaikka se perustuisikin vain kumppanuuteen ja ystävyyteen. Toisaalta rakastumisen tunne on pitkälti alkuvaiheessa himoa sitä toista kohtaan. Kun se intohimo alkaa hävitä ja miehelläkin aivot siirtyvät takaisin jalkovälistä päähän, niin silloinhan vasta punnitaan se, miten suhde kestää. Pelkän seksin ja hekuman varaan suhdetta ei kannata perustaa, mutta ilman niitä suhde voi olla aikalailla tylsää.
 
Te kirjoitatte miehistä, minä haluan kertoa teille naisesta.

Jota pelotti olla yksin, joka ei kokenut olevansa mitään, ellei lähellä ollut miestä, jonka voisi kokea jollain lailla "omaksi miehekseen" ja, jonka voisi esitellä perheelleen. Se nainen sai miehestä tuntumaan, että mies on ainutlaatuinen, että tulevaisuus on vain meidän, että häät ja lapset on ajtuksissaan ja unelmissaan. Juna viiletti eteenpäin liiankin nopeasti. Kunnes nainen kertoi miehelle, että ei tule mitään, vika ei ole miehessä (ei tietenkään, koska nainen tiesi alun alkaenkin, että tämä ei ole SE juttu, mutta feikata piti, jotta olisi jotain), vika on siinä, että nainen ei osaa sitoutua eikä oikeasti rakastaa. "Olen niin pahoillani, en halua loukata, vika ei missään tapauksessa ole sinussa, vaan minussa, sillä kaikkien paskojen kokemusteni myötä en ole oppinut rakastamaan ketään, minä en ansaitse sinua". Se samainen nainen sitten taas puolen vuoden - vuoden kuluttua otti yhteyttä näihin miehiin ja tilanne jatkui. Miehet olivat edelleen rakastuneita, sitoutumiskykyisiä ja valmiita aloittamaan mitä tahansa uudelleen tämän naisen kanssa. Nainen ei tuntenut - yllätys, yllätys mitään! - ja joutui taas toteamaan joillain kieroilla sanakäänteillä, että vika on jälleen minussa. Niin, minussa. Kuinka paljon pahaa olen aiheuttanutkaan. Sellaisen uhriksi en toivo kenenkään joutuvan.

Älkää suostuko tuollaisen ihmisen manipuloitavaksi!
 
Vuosia sitten olin jonkun aikaa yhdessä miehen kanssa joka sanoi, että luulee, ettei osaa rakastaa ketään. Pistin suhteen välittömästi poikki kun sain tuon tietää. Mies jäi ihmettelemään nopeaa päästöstäni. Sanoin, että en ala kerjäämään jotain, mitä en luultavasti koskaan saa. Rupesi silloin katumaan sanojaan ja lupaili että ehkä se rakkaus jostain ilmestyisi, jos odotan ja yritän enemmän. Ja paskat! En halunnut alkaa rakkauden kerjäläiseksi ja ruvata toisen pompottelemaksi tunnetasolla. Hän olisi vain pitänyt rakkauden lupailua kuin aasin porkkanaa nenäni edessä. Miksi kiintyisin vielä enemmän henkilöön, joka ei kuitenkaan pysty antamaan sitä, rakkautta, mitä haluan?
 
itselläni on vähän vastaava tilanne... eli siis, tunnustin rakkauteni miehelleni tässä vähän aikaa sitten, mieheni on tullut nuorempana petetyksi monesti suhteessa, jossa hän on rakastunut... kysyin häneltä, että etkö voi koskaan rakastaa mua? Vastaukseksi tuli, että en tiedä, haluaisin, mutta en uskalla koska mun sydän on särkynyt monesti..
Sanoi myös tykkäävänsä tosi paljon.. Että, minulla vähän turhauttava tunne, jos en tule saamaan rakkautta koskaan takaisin.. mutta toisaalta ymmärrän häntä..
 
Itse lukeudun noihin "en osaa rakastaa"-tyyppeihin ja se on minun kannaltani surullista. Haluaisin rakastaa, mutta tunteet eivät ole tarpeeksi syviä. Ihastun mielikuviin, mutta rakkaudesta niissä ei ole tietoakaan. Seurustelen miehen kanssa, joka väittää rakastavansa minua. Rakastan häntä kuin hyvää ystävää, en niinkään kuin nainen rakastaa miestä siinä määrin, jossa uskon sen olevan mahdollista. Mutten myöskään usko hänen rakastavan minua niin.

Totta puhuakseni, meitä "ei osaa rakastaa"-tyyppejä kannattaa juosta pakoon. Mitä ideaa on rakastaa sellaista ihmistä, joka ei anna rakkautta takaisin niin paljon, kun kumpikin rakkaussuhteessa ansaitsisi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja lovena:
Itse lukeudun noihin "en osaa rakastaa"-tyyppeihin ja se on minun kannaltani surullista. Haluaisin rakastaa, mutta tunteet eivät ole tarpeeksi syviä. Ihastun mielikuviin, mutta rakkaudesta niissä ei ole tietoakaan. Seurustelen miehen kanssa, joka väittää rakastavansa minua. Rakastan häntä kuin hyvää ystävää, en niinkään kuin nainen rakastaa miestä siinä määrin, jossa uskon sen olevan mahdollista. Mutten myöskään usko hänen rakastavan minua niin.

Totta puhuakseni, meitä "ei osaa rakastaa"-tyyppejä kannattaa juosta pakoon. Mitä ideaa on rakastaa sellaista ihmistä, joka ei anna rakkautta takaisin niin paljon, kun kumpikin rakkaussuhteessa ansaitsisi.



Luulenpa, että näissäkin suhteissa vakka löytää kantensa. Jotkut rakastuvat toistuvasti sellaisiin, jotka eivät osaa rakastaa. He valitsevat rakkaudettoman suhteen, koska eivät osaa itsekkään rakastaa sellaista, joka voisi rakastaa takaisin. Suhde pysyy rakkaudettomana, mutta se, joka myöntää ettei osaa rakastaa, kantaa vastuun molempien puolesta siihen, että eletään ilman rakkautta.

Se toinen osapuoli on yhtä kykenemätön suhteeseen, jossa on molemminpuoleista rakkautta, mutta hän ei myönnä sitä itselleenkään. Se joka myöntää että ei osaa rakastaa, ei tunnista rakkauden puutetta toisessa, joten toinen voi vapaasti väittää rakastavansa. Jos tämä "rakastava" tapaisi jonkun joka rakastaa oikeasti, hän juoksisi karkuun hänelle outoa, aitoa rakkautta. Syyllistämällä toisen, sen itsellen ja toiselle rehellisemmän, hänen ei tarvitse tiedostaa omaa kyvyttömyyttään molemminpuoleiseen rakkaussuhteeseen.
 
Minulle taas on sanottu, että tykkää ihan kamalasti ja suhde oikeasti menikin aika nopeasti vakavaan suuntaan, vaikka minä sain vähän väliä kokea miehen välinpitämättömän käytöksen, mutta tyhmä vain roikuin mukana ja "ymmärsin", vaikka mies ei edes pyydellyt anteeksi käytöstään. Mies kertoi, että hänellä oli ollut itsetuhoisia ajatuksia ja oli masentunut. Minä kuuntelin, mutta olin jo niin ihastunut, että en ihan tiedostanut mistä mies puhui kun en itse tuollaista käytöstä hänestä havainnut. Kuvittelin, että se oli ollutta ja mennyttä. Hän kyllä loukkasi minua monesti ja käyttäytyi kummallisesti. Alkoi yhtäkkiä huutaa ihan tyhjästä, lähti varoittamatta yksin pois tilaisuudesta, jonne menimme yhdessä ja olimme sopineet, että menemme sen jälkeen hänen luokseen. Kun soitin ja ihmettelin mies sanoi että halusi olla rauhassa ja laittoi puhelimensa kiinni. Tuossa vaiheessa olin todella loukkaantunut, mutta eihän mies siitä välittänyt. Minä typerä vain olin jo niin ihastunut etten osannut jättää juttua siihen. No kun mies huomasi, että minä aina ymmärrän ja sopeudun niin muutimme sitten yhteen ja siitäkös se vasta riemu repesi. Kohta miehellä oli huomauttamista kaikesta mitä tein tai en tehnyt ja hän eristi minut ystävistäni ja tuttavistani. Minun piti olla koko ajan hänen tukenaan. Lopulta en enää kestänyt vaan sanoin, että haluan erota. Siitä alkoi miehen uhkailu itsemurhalla. Minä vain olin niin kurkkuani myöten täynnä koko ihmistä, että lähdin siitä huolimatta. Ja eihän hän mitään tehnyt. Voitte uskoa, että olin kuitenkin ihan hirveän peloissani ja vaikka mitä, mutta minulla oli niin kamala olo, että oli pakko lähteä. Myöhemmin exäni on avautunut heikkona hetkenä, että ei tiedä pystyykö välittämään kenestäkään oikeasti jne. Tämä vain vahvisti käsitystäni koko ihmisestä ja vaikka heikkoina hetkinä edelleen kaipasin häntä, nyt kesällä huomasin, että olen siinä pisteessä, että en halua enää ikinä kuulla koko ihmisestä yhtään mitään.

Törmäsin tässä jokin aika sitten erääseen mieheen, johon ihastuinkin todella nopeasti. No hän kertoi, että on taipumusta masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Minä olin jo ihastunut tähän mieheen, mutta tuo mitä hän kertoi järkytti minua niin paljon, että ajattelin, että tällä kerralla juoksen karkuun kun vielä pystyin.

Pointti siis se, että kannattaa kuunnella mitä mies (tai nainen) sanoo ja uskoa se ja ottaa ihan tosissaan. Minä opin kyllä rankimman kautta tuon läksyn. Olin aivan käsittämättömän naiivi ja sinisilmäinen. Nyt jos joku sanoo minulle, että hänellä on taipumusta itsetuhoisuuteen tai että ei tiedä osaako rakastaa niin minä todella kuuntelen ja otan nämä tosissaan ja teen omat johtopäätelmäni siitä haluanko olla ko. ihmisen kanssa tekemisissä romanttisessa mielessä. Päätökseni on, että en vaan juoksen karkuun niin nopeasti kuin pääsen. Tuollaiset ihmiset ovat energiavampyyreitä, jotka vievät voimat kaikilta läheisiltään. Heistä ihan oikeasti kannattaa pysyä kaukana.
 
Alkuperäinen kirjoittaja %%:
Alkuperäinen kirjoittaja lovena:
Itse lukeudun noihin "en osaa rakastaa"-tyyppeihin ja se on minun kannaltani surullista. Haluaisin rakastaa, mutta tunteet eivät ole tarpeeksi syviä. Ihastun mielikuviin, mutta rakkaudesta niissä ei ole tietoakaan. Seurustelen miehen kanssa, joka väittää rakastavansa minua. Rakastan häntä kuin hyvää ystävää, en niinkään kuin nainen rakastaa miestä siinä määrin, jossa uskon sen olevan mahdollista. Mutten myöskään usko hänen rakastavan minua niin.

Totta puhuakseni, meitä "ei osaa rakastaa"-tyyppejä kannattaa juosta pakoon. Mitä ideaa on rakastaa sellaista ihmistä, joka ei anna rakkautta takaisin niin paljon, kun kumpikin rakkaussuhteessa ansaitsisi.



Luulenpa, että näissäkin suhteissa vakka löytää kantensa. Jotkut rakastuvat toistuvasti sellaisiin, jotka eivät osaa rakastaa. He valitsevat rakkaudettoman suhteen, koska eivät osaa itsekkään rakastaa sellaista, joka voisi rakastaa takaisin. Suhde pysyy rakkaudettomana, mutta se, joka myöntää ettei osaa rakastaa, kantaa vastuun molempien puolesta siihen, että eletään ilman rakkautta.

Se toinen osapuoli on yhtä kykenemätön suhteeseen, jossa on molemminpuoleista rakkautta, mutta hän ei myönnä sitä itselleenkään. Se joka myöntää että ei osaa rakastaa, ei tunnista rakkauden puutetta toisessa, joten toinen voi vapaasti väittää rakastavansa. Jos tämä "rakastava" tapaisi jonkun joka rakastaa oikeasti, hän juoksisi karkuun hänelle outoa, aitoa rakkautta. Syyllistämällä toisen, sen itsellen ja toiselle rehellisemmän, hänen ei tarvitse tiedostaa omaa kyvyttömyyttään molemminpuoleiseen rakkaussuhteeseen.

Totta. Mutta mitä sitten. Olen tunnevammainen, mitä sitten? Olen hyvä, mukava ihminen. Olen lähimmäisilleni kiva, jopa miehelle, jota en rakasta. Tai siis rakastan. Omalla tavallani.

Älä arvostele toisten tapaa elää. Olen mitä olen.

 
Anteeksi lovena, en tarkoittanut arvostella. Ei minusta ole mitään pahaa siinä, että on tunnevammainen ja että vielä tunnistaa sen itsessään. Ei se tee sinusta huonoa ihmistä, enkä ole sellaista väittänytkään. Minusta sinä vaikutat rohkealta. Ja tottakai sinun tulee olla oma itsesi. Totesin asioita, en vaatinut muutumaan. Kaksi tunnevammaista sopii yhteen, varsinkin jos vammaisuutensa myöntävät ja hyväksyvät ja elävät sen mukaan. Ei kaikkien suhteiden tarvitsekkaan olla samanlaisia.
 
Kuules lovena, eihän %% sinua arvostellutkaan vaan herätti ajattelemaan niitä, jotka aina ihastuvat kaltaisiisi ihmisiin. Luepa uudestaan ja tajua, ettei kirjoitus ollut sinulle suunnattu. Aina ei ole TEISTÄ kysymys. Jo tuosta kommentistasi huomaa, että olet aika itsekeskeinen.

Mielestäni %% kirjoitit asiaa. Minä olen tuota paljon miettinyt viime aikoina, että varmaan jos olisin kohdannut luotettavan ja rakastavan miehen niin olisin juossut karkuun, koska se ei sopinut silloin minun käsitykseeni rakkaudesta. Nyt käsitykseni on muuttunut ja toivon, että olen itse valmis vastaamaan tuollaiseen aitoon ja syvään rakkauteen, jos sellainen kohdalleni suodaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja %%:
Anteeksi lovena, en tarkoittanut arvostella. Ei minusta ole mitään pahaa siinä, että on tunnevammainen ja että vielä tunnistaa sen itsessään. Ei se tee sinusta huonoa ihmistä, enkä ole sellaista väittänytkään. Minusta sinä vaikutat rohkealta. Ja tottakai sinun tulee olla oma itsesi. Totesin asioita, en vaatinut muutumaan. Kaksi tunnevammaista sopii yhteen, varsinkin jos vammaisuutensa myöntävät ja hyväksyvät ja elävät sen mukaan. Ei kaikkien suhteiden tarvitsekkaan olla samanlaisia.

Justjoo... Vammaisuutensa myöntävät ja hyväksyvät. Luuletko tosiaan, että kumppanini "myöntää" ja uskoo olevansa tunnevammainen? Hän on mitä on, mies. Ja hyvä sellainen.
Minä sen sijaan olen nainen, jonka pitäisi kai tuntea jotain edes jotain kohtaan. En ole täysin tunteeton, sikäli tunteissani ei ole vammaa, en vaan tunne RAKKAUTTA ketään tiettyä kohtaan. Sitä pyytteetöntä, loputonta intohimoa. Voin tuntea intohimoa yhtä kohtaan, välittämistä toista kohtaan, mutten ole tuntenut rakkautta, sellaiseksi kun sen itse kuvittelen ja luulen.

On olemassa yhteiskunta, joka luonut uskomukset ja normit, millainen pitäisi olla miten tulisi elää. Tekeekö se minusta huoran, jos haluaisin harrastaa useamman miehen kanssa pelkkää seksiä, enkä tahtoisi näiltä mitään muuta? Tekee. Siksi en tee sitä. Totean, että olen yksilö, joka ei sovi yhteiskunnan normeihin. En toteuta itseäni, koska olen yhteiskunnan kasvatti, fiksu yksilö. Jos mies ajattelee samoin kuin minä, se hyväksytään. Sen sijaan, omat ajatukseni halutaan laittaa vähennyskoppaan, jossa pikkuhuorilla ei ole varaa sanoa ajatuksiaan julki. Ja tämä siksi, että olen nainen. Vain nainen. Enkä jatka tästä sen enempää.

Tunnenko tunteita? Tunnen. Ja paljon. Empatiaa, surua, iloa, onnistumisen tunteita, vihaa... En vain ole rakastunut koskaan. Vähentääkö se seksuaalisuuttani, joka on mielestäni muutakin kuin rakastelua? Ei. Vähentääkö se minua kokonaisvaltaisesti ihmisenä, koska en ole se tyypillinen nainen, joka rakastuu kerran (tai pari) elämässään "siihen oikeaan" ja haluaa naimisiin häiden takia ja sen, että saa toisen ihmisen nilkkaan sitoutumispallon (=et enää ikinä halua seksiä muiden, kuin minun kanssani), eikä oikeastaan edes perusta seksistä? Pah.
Olen mieluusti tunnevammainen, jos se tarkoittaa kaikkea edellämainittua.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ex-doormat:
Kuules lovena, eihän %% sinua arvostellutkaan vaan herätti ajattelemaan niitä, jotka aina ihastuvat kaltaisiisi ihmisiin. Luepa uudestaan ja tajua, ettei kirjoitus ollut sinulle suunnattu. Aina ei ole TEISTÄ kysymys. Jo tuosta kommentistasi huomaa, että olet aika itsekeskeinen.

Mielestäni %% kirjoitit asiaa. Minä olen tuota paljon miettinyt viime aikoina, että varmaan jos olisin kohdannut luotettavan ja rakastavan miehen niin olisin juossut karkuun, koska se ei sopinut silloin minun käsitykseeni rakkaudesta. Nyt käsitykseni on muuttunut ja toivon, että olen itse valmis vastaamaan tuollaiseen aitoon ja syvään rakkauteen, jos sellainen kohdalleni suodaan.

En jaksa lukea uudestaan, olen lomalla ja humalassa. Käsitin mitä käsitin, voipi olla että väärin. Tunteita herätti. Ja mitä itsekeskeisyyteen tulee, olet oikeassa. Rakastan kyllä itseäni, siitä voit olla varma. Vihaa jos haluat :)

Ja "ajattelemaan niitä, jotka ihastuvat kaltaisiisi". Jep. Pitää ottaa vastuu siitä, että tuo tyyppi (jota en edes tunne), ihastuu minuun. Mitä puhut? Jokainen, toistan JOKAINEN ottaa vastuun omasta itsestään, niin tunteistaankin. Ja niitä pitää kuunnella. Ne kertovat meistä paljon. Mutta ei, ei toki. Sysätään kaikki vika ja syy toisten niskaan, sen sijaan, että pysähdyttäisiin kysymään itseltä, "miksi ihastuin tuohon itsekeskeiseen paskiaiseen?"
 

Similar threads

Uusimmat

Kuumimmat

Yhteistyössä