K
kaunis vaimo
Vieras
Pitäisiköhän minun elää yksin? Olen toista kertaa avioliitossa (edellinen liitto kesti kymmenen vuotta ja minä halusin eron) ja nyt uudessa liitossa, kuuden avioliittovuoden jälkeen tuntuu ettei ole enää mitään mielenkiintoa mieheeni. Olen paljon onnellisempi kun hän on esim. työmatkoilla ja saan viettää aikaani lapsen kanssa kahdestaan. Olen energinen ja ulospäinsuuntautunut, pidän matkustelusta, kulttuurista ja kaikesta kauniista ja urheilen aktiivisesti sekä opiskelen työni ohella. Mies on hyvässä työssä ja omaa korkean koulutuksen mutta ei halua edetä urallaan ja valittaa aina kuinka tylsää työssä on. Minusta mies on saamaton koska ei hae uutta duunia vaan käyttää aikansa valittamiseen ja en jaksaisi aina kuunnella hänen valitusvirttä. Minusta se on kuluttavaa. Mies on tyytyväinen olut kädessä, TV:tä tuijottaessa. Satunnaisesti hän käy tapaamassa kavereitaan baarissa, mutta valittaa siitäkin "kun on pakko lähteä"..
Mies ei halua kokea mitään uutta. Pitää sohvalla makoilusta ja käy kuntosalilla. Se on siinä. Kun ehdotan matkustelua, sanoo syyksi aina "ei ole rahaa" mikä on tekosyy kaikkeen. Meillä ei törsäillä muutenkaan joten mielestäni rahaa voisi käyttää juuri matkoihih. Kerran vuodessa käymme jossain mutta aina matkojen jälkeen mies purnaa että olisimme voineet käyttää rahat hyödyllisemmin. Matkoilla miehen ainoa mielenkiinto on ruoka, uudet paikat ei kovin innosta, ainoastaan se onko hyvää ruokaa saatavilla. Minäkin pidän hyvästä ruasta mutta se ei ole pääpointti matkoilla.
Minusta tuntuu että ahdistun hänen tavastaan ajatella! Seurusteluaikoina tämä piirre ei esiintynyt tai sitten olin vaan niin rakastunut etten huomannut kuinka erilainen hän on ja kuinka eri asioita hän elämässä arvostaa. En halua olla neljän seinän sisällä ikuisesti ja minulle ei riitä että käyn työn/koulun ja kodin välillä vaan haluan nähdä maailmaa ja käydä teatterissa, taidenäyttelyissä, kahviloissa ja ystävien luona kylässä ja haluan lapsenikin näkevän muita ympyröitä kuin koti ja koulu. Kotiin ei saisi ostaa mitään uutta tai kaunista, jos haluan jotain uutta huonekalua, joudun ostamaan sen itse, mies ei osallistu koska "roinaahan meillä on jo ihan tarpeeksi".
Mietin tosissani eron mahdollisuutta. En halua jämähtää tylsään keski-ikäisyyteen jossa elämän pääpaino on kotona sohvalla löhöäminen. Toki harrastan sitäkin mutta se ei ole elämäni pääasia.
Tuntuu että haluamme eri asioita ja ymmärrän ettei miehen tarvitse innostua kaikesta mistä itse innostun, käyn kavereiden kanssa kultuuria harrastamamassa mutta kun miestä ei kiinnosta juuri mikään mikä itseäni kiinnostaa. Miksi siis tuhlata aikaa sellaiseen joka tuntuu päivä päivältä vieraammalta. Miksi ylipäätään menin uusiin naimisiin vaikka pärjäsin ihan hyvin yksin?
Ehkä olen niitä naisia jotka kyllä herättävät miehen mielenkiinnon mutta jotka eivät halua miestä kumppanikseen? Minusta ei taida olla kenekään vaimoksi eikä muusaksi. onko kohtalontoverita?
Mies ei halua kokea mitään uutta. Pitää sohvalla makoilusta ja käy kuntosalilla. Se on siinä. Kun ehdotan matkustelua, sanoo syyksi aina "ei ole rahaa" mikä on tekosyy kaikkeen. Meillä ei törsäillä muutenkaan joten mielestäni rahaa voisi käyttää juuri matkoihih. Kerran vuodessa käymme jossain mutta aina matkojen jälkeen mies purnaa että olisimme voineet käyttää rahat hyödyllisemmin. Matkoilla miehen ainoa mielenkiinto on ruoka, uudet paikat ei kovin innosta, ainoastaan se onko hyvää ruokaa saatavilla. Minäkin pidän hyvästä ruasta mutta se ei ole pääpointti matkoilla.
Minusta tuntuu että ahdistun hänen tavastaan ajatella! Seurusteluaikoina tämä piirre ei esiintynyt tai sitten olin vaan niin rakastunut etten huomannut kuinka erilainen hän on ja kuinka eri asioita hän elämässä arvostaa. En halua olla neljän seinän sisällä ikuisesti ja minulle ei riitä että käyn työn/koulun ja kodin välillä vaan haluan nähdä maailmaa ja käydä teatterissa, taidenäyttelyissä, kahviloissa ja ystävien luona kylässä ja haluan lapsenikin näkevän muita ympyröitä kuin koti ja koulu. Kotiin ei saisi ostaa mitään uutta tai kaunista, jos haluan jotain uutta huonekalua, joudun ostamaan sen itse, mies ei osallistu koska "roinaahan meillä on jo ihan tarpeeksi".
Mietin tosissani eron mahdollisuutta. En halua jämähtää tylsään keski-ikäisyyteen jossa elämän pääpaino on kotona sohvalla löhöäminen. Toki harrastan sitäkin mutta se ei ole elämäni pääasia.
Tuntuu että haluamme eri asioita ja ymmärrän ettei miehen tarvitse innostua kaikesta mistä itse innostun, käyn kavereiden kanssa kultuuria harrastamamassa mutta kun miestä ei kiinnosta juuri mikään mikä itseäni kiinnostaa. Miksi siis tuhlata aikaa sellaiseen joka tuntuu päivä päivältä vieraammalta. Miksi ylipäätään menin uusiin naimisiin vaikka pärjäsin ihan hyvin yksin?
Ehkä olen niitä naisia jotka kyllä herättävät miehen mielenkiinnon mutta jotka eivät halua miestä kumppanikseen? Minusta ei taida olla kenekään vaimoksi eikä muusaksi. onko kohtalontoverita?