Y
yksikkö
Vieras
Esikoisemme on 2,5-vuotias. Silloin kun poika oli pieni, olimme sitä mieltä että haluamme toisen lapsen. Nyt kun poika on päässyt vaikeimpien aikojen yli, on mies aivan ehdottomasti sitä mieltä ettei enää. Olisi halunnut korkeintaan sen toisen tähän samaan putkeen ja se on jo menetetty. Yritimmekin muutamia kuukausia pojan ollessa, mutta en raskautunut ja koko ajan tunsin sen, ettei mies ole kovinkaan innoissaan (oikeastaan oli kauhuissaan) yrityksestä, joten lopetimme sen.
Itselleni olisi ok myös odotellakin, mutta tässä on elämän suuria valintoja edessä ja en aio laskea sen varaan että se toinen lapsi joskus tulisi. Siksi olen hakemassa nyt unelmakouluuni opiskelemaan ammattia, johon ei mielestäni lapset sovi. Lisäksi mahdollisuus "tehdä" toinen lapsi mahdollisen sisäänpääsyn jälkeen on poissaolokäytäntöjen takia mahdotonta (tämänhetkinen tutkinto kesken, ja joudun käyttämään poissaolovuodet sen loppuun saattamiseen jos sisään pääsen). Tai tietenkin lapsen voi tehdä johonkin väliin vaan, mutta haluamme antaa rauhallisen lapsuuden kaikille lapsille kotona, joten se vaihtoehto on arvosyistä pois suljettu. Pitkä juttu.
Välillä surettaa oikein urakalla, vaikka yleensä asiaa en pahemmin pohdi. Nyt vaan näkee kun kaikki tuttavapiirissä saa sen toisen, kun lapsemme on juuri siinä iässä että kaikkiin muihin perheisiin tulee se toinen tai on jo tullut. Ei ole vauvakuumetta, mutta sellainen luopumisen tuska kylläkin. Mies ei kestä, jos välillä suren asiaa hänen nähden, koska kokee olonsa syylliseksi. Olen kuitenkin yrittänyt sanoa, että antaa minun surra vain se pahaolo pois niin joskus se väistyy. Eikö väistykin?
Itselleni olisi ok myös odotellakin, mutta tässä on elämän suuria valintoja edessä ja en aio laskea sen varaan että se toinen lapsi joskus tulisi. Siksi olen hakemassa nyt unelmakouluuni opiskelemaan ammattia, johon ei mielestäni lapset sovi. Lisäksi mahdollisuus "tehdä" toinen lapsi mahdollisen sisäänpääsyn jälkeen on poissaolokäytäntöjen takia mahdotonta (tämänhetkinen tutkinto kesken, ja joudun käyttämään poissaolovuodet sen loppuun saattamiseen jos sisään pääsen). Tai tietenkin lapsen voi tehdä johonkin väliin vaan, mutta haluamme antaa rauhallisen lapsuuden kaikille lapsille kotona, joten se vaihtoehto on arvosyistä pois suljettu. Pitkä juttu.
Välillä surettaa oikein urakalla, vaikka yleensä asiaa en pahemmin pohdi. Nyt vaan näkee kun kaikki tuttavapiirissä saa sen toisen, kun lapsemme on juuri siinä iässä että kaikkiin muihin perheisiin tulee se toinen tai on jo tullut. Ei ole vauvakuumetta, mutta sellainen luopumisen tuska kylläkin. Mies ei kestä, jos välillä suren asiaa hänen nähden, koska kokee olonsa syylliseksi. Olen kuitenkin yrittänyt sanoa, että antaa minun surra vain se pahaolo pois niin joskus se väistyy. Eikö väistykin?