mies ei halua synnytykseen

Moi!

Mulla mies on kieltäytynyt tulemasta mukaan synnytykseen. Mulle se on karsea paikka, koska en mäkään sinne varsinaisesti riemusta hihkuen mene, mutta eipä ole vaihtoehtoja, kun vauva kuitenkin perheeseen halutaan! Itse asiassa mua pelottaa se synnytys ihan todella kovaa.. Tästäkin syystä haluaisin mieheni sinne mukaan, pitämään kädestä kiinni ym. Miehellä on lapsi edellisestä suhteesta, ja tuolloin hän oli mukana synnytyksessä. Kokemus vaan oli sen verran raju, että nyt hän ei enää missään nimessä mukaan aio tulla!

Mitä mun pitäis tehdä tai ajatella? Tuntuu että mies hylkää mut ja syntyvän lapsen kovan paikan edessä. Ketään muuta en mukaani halua, mutta miestäni kyllä tarvitsisin. Tää asia itkettää ja stressaa mua aivan valtavasti, ja synnytyspelot lisääntyy koko ajan, kun kuuntelee miehen kommentointia. Sektiota en halua, mä en sinänsä sitä kipua pelkää, mutta enemmän just sitä yksin olemista oudossa tilanteessa. Mä koen äärettömän epäreiluna, että mies voi tolla tavalla luistaa pois koko asiasta. Kuitenkin sekin tätä lasta haluaa! Mutta ei ihan tunnu siltä nyt kuitenkaan, kun ei suostu tulemaan mukaan synnytykseen siksi, että se ällöttää! Kyllä muakin ällöttää ja pelottaa, mutta on pakko mennä! Ja mähän siinä eniten kärsin, ei se mies.

Onko jollain jotain vinkkiä tähän, oisin tosi kiitollinen.

 

:hug:

Minulla ei valitettavasti ole mitään varsinaista vinkkiä. Ajatuksesi vaan tuntuivat niin tutuilta ja halusin siksi vastata.

Meillä mies ilmoitti, että haluaa miettiä asiaa. En tiedä kauanko hän mietti (joitakin viikkoja) ja se aika tuntui todella pitkältä. Hylätyksi tulemisen tunne ja epäilykset siitä kiinnostaako miestä oikeasti olivat tuskallisia. Itse en keksinyt tapaa houkutella tai taivutella miestä synnytykseen ja ajattelinkin, että hänen on saatava tehdä päätös itse koska jos hän tulee synnytykseen vastentahtoisesti hänestä tuskin on siellä paljon hyötyä. Päin vastoin...

Mies päätti tulla synnytykseen mutta ilmoitti myös, että jos hänestä alkaa tuntua liian pahalta hän lähtee kesken pois. Yritän hyväksyä tätä päätöstä kaikessa hiljaisuudessa kiitollisena siitä, että mies edes haluaa yrittää voittaa omat pelkonsa perheensä takia. Mutta mieltäni kyllä kaivaa se, että entäs jos mies häipyykin pahan paikan tullen. Sitten jään sinne yksin! Synnytyssairaalani on iso ja ruuhkainen. Kammoan sairaaloita. Millaisia henkisiä vaurioita tuollainen voisaada aikaa niinkin herkässä tilanteessa kuin synnytys..?

Mutta ei heitä voi pakottaakaan. Siitä ei tule kuin ongelmia.

Ollaan me vahvoja ja synnytetään lapsemme reippaina vaikka ilman miestä. Niin naiset ovat tehneet kautta maailman sivun ja monet naiset tekevät niin tänäpäivänäkin. Eiköhän mekin selvitä.

Mulla on lähdönhetki käsillä tässä minä hetkenä tahansa kun viikkoja on jo 38+3... Katsotaan miten käy.

 

Voisittekos miettiä sitä vaihtoehtoa, että mies olisi tukenasi avautumisvaiheen aikana, mutta poistuisi ponnistusvaiheen ajaksi?

Ponnistusvaihe kun taitaa olla se kaikkein "traumaattisin" vaihe näille "miehille".. :/

 

Voisittekos miettiä sitä vaihtoehtoa, että mies olisi tukenasi avautumisvaiheen aikana, mutta poistuisi ponnistusvaiheen ajaksi?

Ponnistusvaihe kun taitaa olla se kaikkein "traumaattisin" vaihe näille "miehille".. :/

 

mun täytyy tunnustaa että mä pistäisin sellasen rähinän päälle ettei miehellä olis muuta vaihtoehtoa!!!!!
nainenhan kantaa ja kärsii koko raskausajan, nainen kokee synnytyskivun, nainen kärsii synnytyksen jälkeen, nainen itkee ja imettää (oli kivuliaampaa kuin olisin osannut kuvitella!)! Ainut mitä mieheltä "vaaditaan" on parin minuutin pano ja sitten saakin vauvan kainaloon! kyllä mun mielestä miehessä pitää olla sen verran miestä että tulee sua tukemaan ja pyörtyy sit vaikka jos ei muuten kestä, mutta yrittää pitää!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
:hug: :hug:
terkkuja miehelles ilkeeltä akalta

 

ikävää .... meillä mies ei ole ollut yhdenkään lapsen synnytyksessä mukana..... ilmoitti jo heti kättelyssä et ei lähde mukaan vaikka neuvolasa juuri ehdotettiin et ois ees avautumis vaiheessa mukana....
enkä häntä sielä ois kaivannutkaan .... :ashamed: ..... siihen kyselyyn /tieto paperiin mikä täytetään neuvolassa/uä-tutkimuksessa.siis se henkilötietokaavake :/ :ashamed: .............. niin siihen toive kohtaan laitoin toiveeksi et kätilö kyselis vointia useammin ja kun synnytykset oli nopean puoleisia niin ei siin kauvaa yksin ollut kertaakaan....

:ashamed: :ashamed: pahoillaan olen ei tainnut pajon auttaa sun asiaa :ashamed: :ashamed: ...... mut älä missään nimessä pakoita miestä mukaan jos ei ite halua.... :/

 

Hei, oli pakko vastata minunkin. Synnytin pikkusen pojan marraskuussa ja minun mieheni oli myös alussa sitä mieltä, ettei tule synnytykseen pyörtyilemään. Olin todella surullinen ja ahdistunut asiasta ja sanoinkin hänelle, etten tiedä ketään isää tuttavapiirissäni joka ei olisi tullut mukaan synnytykseen. Kerroin miehelleni, että synnytyssali ei ole steriili paikka ja siellä on mm. verhot ja tv, joten suht kotoista. Lisäksi sanoin, ettei hänen ole tarkoitus istua siellä alapäässä odottamassa, milloin lapsi syntyy vaan hän voi olla tukemassa minua yläpäässä. Kun h-hetki koitti mieheni tuli mukaan ja hän istui tuolissa ensin vierelläni ja sitten vähän kauempana nurkassa. Jälkeenpäin hän on ollut hyvillään, että tuli mukaan ja uskon, että kokemus oli meitä molempia lähentävä. Lisäksi hän näki miten mahtavaa työtä kätilöt ja muu sairaalaväki tekee, puhumattakaan siitä miten suuren työn tuleva äiti tekee synnytyksessä. Olen samaa mieltä edellisten kanssa, ettei ketään saa pakottaa mukaan, mutta asian eripuolia kannattaa tuoda esiin ja mahdollisia väärinkäsityksiä oikoa.

 

Mä vaan en millään pääse ajatuksesta, että mies ei tosissaan välitä musta tai lapsesta, kun se ei mun pyynnöistä ja rukoiluista huolimatta mukaan tule. Miten mä itse sitten voin suhtautua synnytykseen jotenkin "luonnollisesti" ja positiivisesti, kun se selvästi miehelle ainakin on maailman vastenmielisin tapahtuma? Tulee olo, että mäkin olen sitten hänelle vastenmielinen.

Mitkään järkipuheet ja "ennakkoluulojen kumoaminen" ei tunnu auttavan, koska mies siis kertaalleen on synnytyksessä ollut jo, ja sen vuoksi totesikin, että toista kertaa ei enää mukaan tule. Ja ilmeisesti tää eka kerta ei kuitenkaan edes ole ollut mikään pahin mahdollinen kauhunäytelmä, vaan ihan normaali alatiesynnytys.

Enkä myöskään voi olla ajattelematta, että olen nyt jotenkin exää huonompi, kun mun kanssa ei voi synnyttämään tulla. Kieltämättä olo on tän takia TOSI huono, kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mielessä koko ajan.

 

Hei!

Kannanpa korteni kekoon...

Minun mieheni on ollut kaikissa kolmessa synnytyksessä mukana. Joka kerta nihkeämmin lähti ja on nyt ilmoittanut, että jos neljäs lapsi tähän taloon suodaan niin saan etsiä synnytyskaverin jostain muualta.

Ymmärrän miestäni erittäin hyvin vaikkakin olen ehkä hiukan loukkaantunut. Minulla on ollut ns. normaalit synnytykset mutta mieheni on kokenut niin, että minulla on ollut kuolema lähellä vaikka niin ei todellakaan ole ollut. Hänen on ollut vaikea katsoa kärsimystäni sivusta voimatta tehdä mitään.

Kun olen tarkemmin ajatellut asiaa, olen tullut siihen tulokseen, että mieluummin synnytän kuin olen tukihenkilö. Tukihenkilö joutuu sivusta seuraamaan kipua jota me synnyttäjät koemme. Vaikkakin kipu tuntuu meissä niin voin kuvitella, että se näyttää ulkopuoliselle vielä kauheammalta. Ja kun et voi sille tehdä mitään...

Kieltäytyminen synnytykseen lähdöstä voi olla myös rakkautta. Ei halua katsoa rakkaintaan kärsimässä vaikkakin yhteisen lapsen puolesta. En usko, että vaikuttaa isän ja lapsen suhteeseen myöhemmin, onko isä ollut paikalla vai ei.

Tietysti voisi jokaiselle isälle sen yhden synnytyksen määrätä, etteivät vaan päivääkään luulisi niiden vauvojen tulevan sieltä pierasemalla...

 

Ymmärrän sinua. Jos oma mieheni olisi kieltäytynyt synnytykseen tulemasta, olisi varmasti suuttunut ja ajanut sitten pois kodistakin... Juu oli hormoonit aika sekaisin. Kyllä tuo mun mieski jotain sanoi ettei halua synnytykseen, mutta tein selväksi ettei se ole vaihtoehto. Tuli hän mukaan ja esikoisen kohdalla joutui myös hommiinkin, eli painamaan toista reittäni alaspäin etten vedä jalkoja yhteen vahingossa.

Ymmärrän että koet itsesi exää huonommaksi, jollei tule synnytykseen mukaan. Oletko tämän sanonut miehellesi? Oletko kertonut ja saanut miehen ymmärtämään asian samoin kuin tänne kirjoitit? Ja onko hän ymmärtänyt pointtisi?

Miehet eivät aina ihan tajua asioita heti ja samoista sanoista kuin naiset, mitä heille puhutaan ja mikä on "ongelma" Niille joutuu välillä vääntää rautalangasta asiat.

Mutta jos mies ei siltikään tule, niin hänen ongelma se on. Näytä mielellesi ettei hän sitten tarvitakaan. Olet paljon vahvempi nainen kuin ex joka tarvitsi miehen sinne ja sinä selviät yksin. Yksin selviät aivan varmasti myös.

 

Älä pakota miestäsi mukaan. Pakotettuna hänelle saattaa jäädä synnytyksestä kurja muisto. Anna hänen sulatella asiaa, ja jos ei mieli muutu niin sitten ei voi mitään. Hän on varmasti kuitenkin hyvä isä vaikkei näekään lapsensa syntymää.

Jos et halua mukaan ketään muuta tukihenkilöä(sisko, äiti, kaveri) niin hyvin sä selviät siitä yksinkin. Voithan sairalaan saapuessasi esittää toiveen, että saisit synnytykseen mukaan kätilöopiskelijan. Heillä on yleensä aikaa ja intoa olla synnyttäjän tukena. Ja jos ei ole opiskelijaa tarjolla niin kyllä kätilöäkin voi pyytää olemaan enemmän huoneessa sun seurana. Riippuu tietysti siitä miten kemiat kätilön kanssa kolahtaa.

Tsemppiä synytykseen!!

 

Miten täällä kaikki naiset on niin hempeällä linjalla; "älä pakota miestäsi mukaan", "älä painosta", "keskustele"...

Kyllä mun mielestä oman vaimon tukeminen ja yhdessä oleminen niin ylä -kuin alamäessä pitäis toimia myös synnytyksessä!!
Voihan sen sopia että mies ei kurki alapäähän, eikä osallistu, mutta olisi kuitenkin läsnä. Kyllä minä ainakin painostaisin ja kiristäisin (ja teinkin sen!) miestäni. mies on tulossa tän toisen synnytykseen mukaan ihan eri mielellä!
Ja jos mieheni olisi menossa vastaavaan koettelemukseen, niin ei tulis mieleenkään sanoa; "en pysty tulemaan mukaan tms."

 

\

Miten täällä kaikki naiset on niin hempeällä linjalla; "älä pakota miestäsi mukaan", "älä painosta", "keskustele"...

Kyllä mun mielestä oman vaimon tukeminen ja yhdessä oleminen niin ylä -kuin alamäessä pitäis toimia myös synnytyksessä!!
Voihan sen sopia että mies ei kurki alapäähän, eikä osallistu, mutta olisi kuitenkin läsnä. Kyllä minä ainakin painostaisin ja kiristäisin (ja teinkin sen!) miestäni. mies on tulossa tän toisen synnytykseen mukaan ihan eri mielellä!
Ja jos mieheni olisi menossa vastaavaan koettelemukseen, niin ei tulis mieleenkään sanoa; "en pysty tulemaan mukaan tms."

Yhdyn ja tosi lujaa tähän kirjoittajaan :attn: :attn: :kieh: \|O :attn:
Yhdessä se lapsi tehdään ja nainen sen joutuu kantaan ja synnyttään. Ei ole paljoa vaadittu että osallistuu OMAN lapsensa syntymään ja tukee OMAA rakasta vaimoaan/naisystäväänsä siinä pelottavassakin tilanteessa.
Mua pistää vihaksi sellaset mamoilijat jotka vaan haluaa luistaa tuollaisesta suuresta ja merkittävästä kokemuksesta vain kun " ei huvita, se on ällöö jne". Miehes sattaa jäädä paisti myös jotakin ihanaa. Mitä jos TEIDÄN synnytys meniskin tosi hyvin ja se olis sellainen ns onnistunut onnellinen itkutapahtuma. Ja äijä on jossain telkun ääressä kattomassa jalista vai? Anteeks, en halua ap sua kohtaan hyökätä :hug: en tod, vaan sun miestäs :kieh:
Kun mies näkee naisen synnyttävän, tajuaa mieskin alkaa arvostamaan naistaan entistä enempi kun näkee mitä nainen kestää ja kokee heidän lapsensa tähden.
Nää on mulle taas niitä asioita että saa sapen kiehumaan.
Kun tunnut todella vieläpä tarvitsevan häntä niin mitä hän tekee, jättää sut yksin. Prkl kun saisin pitää sille puhuttelun.
Laita se lukeen nää kommentit :attn:
Toivon todella että "miehes" tulee järkiinsä ja osallistuu TEIDÄN synnytykseenne. :hug: :hug: :hug:

 

Jos miehesi ei halua osallistua synnytykseen, niin olisiko sulla jotain muuta läheistä ihmistä joka haluaisi tulla sun tueksi synnärille?
Eiks noita tukihenkilöitä sanota douliksi?! Mitä ajattelet tästä ehdotuksesta?

Mun mielestä kaikista tärkeintä oli että lähellä oli yksi tuttu ihminen kaiken uuden keskellä. Pelkkä läsnäolo riitti. Tuo tuttu ihminen oli kyllä tässä tapauksessa minun avomieheni.

Oma mielipiteeni on se että kun on lapsi yhdessä tehty, niin yhdessä se on maailmaankin saatettava...mutta pakottaa ei tietty miestä voi. Auttaisiko puhuminen?! Kerro avoimesti miltä asia sinusta tuntuu... :hug:

 

mä myös ehdottaisin miehelle sitä että olisi tukenasi avautumisvaiheessa ja lähtisi pois ponnistusvaiheessa tai jo avautumisvaiheessa silloin jos tehdään jotain toimenpiteitä.

mulla on mies joka hikoili jo ultrassa ja epäröi kuinka voi tulla tositoimiin mukaan.en ikinä valittanut hänelle siitä pelosta vaan keskutelin asiallisesti ja raskauden aikan hän päätti tulla synnytykseen mukaan mutta sanoi että taitaa poistua kun ponnistaminen alkaa.mut tosisin kävi.mies oli mukana alusta loppuun ja jälkeenpäin on sanonut ettei olisi missään hinnasta halunnut olla poissa kun tyttö tulee maailmaan.lopulta hän oli se joka tytön ekana näki koska tyttö meni valvontaan kun mua ommeltiin.

olisiko miehelläsi pelkoa synnytkseen liittyen ja "naamioi" sen haluksi olla pois koko touhusta?

kyllä siitä miehestä apua on vaikka sanovatkin että mitä siinä nyt voi mies tehdä...mun mielstä oli ihanaa kun mies piti mua kädestä kun ponnistin ja tsemppas samalla.yksin se olis ollut aika kamalaa mutta kai se niinkin menee.

 

Mieheni inhoaa sairaaloita, verta, neuloja ja lääkäreitä. En aijo pakottaa häntä mukaan synnytykseen, jos hän ei sinne halua. Mielestäni se olisi epäreilua, eikä miehestäni varmaankaan olisi suuresti apua, jos hän kamppailisi pyörtymistä vastaan.... Avautumisvaiheessa seura olisi varmaan tarpeen ja jos mieheni suinkin pystyy, toivon että hän tulee sinne. Totta kai se olisi mahtavaa, että jokainen mies olisi mukana kumppaninsa synnytyksessä, mutta kaikki miehet eivät pysty mukaan tulemaan. Minusta isää on turha pakottaa mukaan sillä syyllä, että nainen kärsii synnytyksessä ja miehen on jaettava se kipu ja oltava paikalla katsomassa... ja jos ei tule mukaan synnytykseen, on huono mies ja isä, joka ei arvosta naistaan.

 

niin ja huom, vaikka mieheni ei tulisikaan mukaan synnytykseen, niin tuskin hän katsoo telkusta futista sillä aikaa... luultavasti hän hermoilee jossakin sairaalan käytävillä. Ei se ole aina niin mustavalkoista, että jos mies ei tule sinne saliin, niin hän on välinpitämätön urpo.

 

ei ketään voi pakottaa sinne. On vaan olemassa mm herkempiä miehiä jotka ei kestä verta nähdä tai toisen tuskaa. Eräs miespuolinen tuttavani on sellainen mutta silti erittäin hyvä isä! Ei se synnytkseen osallistuminen ole mikään hyvän isyyden tai aviopuolison mitta.
Ota ap joku naispuolinen läheinen ystävä mukaan, esim siskosi tai äitisi tai hyvä kaveri mutta mielellään synnyttänyt jotta paremmin tietää missä mennään ja osaa oikealla tapaa suhtautua asiaan.

 

Antakaa anteeksi tämä pienoinen tunkeutuminen naisten keskinäiseen keskusteluun, mutta haluaisin lausua pari sanaa aiheesta isänä, jonka toinen lapsi syntyi aivan vähän aikaa sitten. Kun vaimo oli ensimmäistä kertaa raskaana, puhe minun osallistumisestani synnytykseen tukihenkilönä tuli itselleni hieman yllätyksenä ja välitön reaktioni olikin lievä torjunta. Vaimo kuitenkin piti läsnäoloani itsestään selvänä ja antoi ymmärtää tarvitsevansa tilanteessa tukeani. Hyvin pian ymmärsinkin, että tukeni synnytystilanteessa on vähin, mitä voin antaa. Hyvänen aika - vaimo kantaa lasta 9 kuukautta, kokee synnytyskivut ja toipumisen synnytyksestä. Itse pääsen hävettävän helpolla. Meninkin sitten ihan hyvillä mielin synnytysvalmennukseen ja perehdyin itselleni näihin aiemmin varsin tuntemattomaksi jääneisiin asioihin.

Ensimmäisen lapsen synnytyksen aika lopulta koitti. Huomasin heti, että jo pelkästä läsnäolostani oli vaimolleni suurta iloa ja helpotusta. Tämän lisäksi saatoin olla monella muullakin tavalla tukena mm. jyväpussien kanniskelijana, ilokaasunaamarin ojentelijana, kannustajana ja tsemppaajana. Kun kivut ovat kovat, ei vaimo välttämättä jaksa keskittyä niin hyvin kuin normaalioloissa. Tällöin muistutin häntä aina aika ajoin oikeasta henkitystekniikasta ja vastaavasta. Lisäksi pahojen kipujen keskellä muistutin häntä siitä, että tämä kaikki tulee väistämättä olemaan ohi - ennemmin tai myöhemmin - nyt on vain kestettävä vielä vähän. Synnytyksen jälkeen sain vaimoltani tästä kaikesta myönteistä palautetta.

On raastavaa nähdä oma rakas tuskien keskellä. Tällaisessa tilanteessa edellytetään sitä, ettei ole omien tunteidensa vietävänä. Ehkä merkittävin motivaation lähde itselleni oli sen tiedostaminen, että oma hillitty käytös ja tyyneys auttavat vaimoani paljon enemmän kuin panikoimiseni. Tämä antoi voimia itseni tsemppaamiseen ja varsinkin toisessa synnytyksessä osasin omaksua jopa hieman hämmentävän ulkopuolisen ja "ammattimaisen" asenteen siinä mielessä, että pysyin varsin tyynenä ja jotenkin tietoisesti ohitin tunteiden tasolla vaimon kivut. (Tästä tuli toisaalta hieman syyllinen olo: pysyttelen viileän rauhallisena vaikka vaimo voihkii tuskissaan. Ajattelen kuitenkin niin, että tässä tilanteessa toimintani oli järkevintä. Asenne, joka viestittää siitä, että tilanne on hallinnassa, on omiaan rauhoittamaan synnyttävää vaimoa kipujen keskellä.)

Olen myös kokenut, että meidän synnytyksissämme on ollut hyötyä ottamastani valmentajan asenteesta. Yhtäältä pyrin viestittämään vaimolleni monin eri tavoin, että hän pystyy siihen, mitä on tekemässä. Toisaalta taas myös hienovaraisesti vaadin häntä pysymään reippaana ja urheana, ettei hän vajoa itsesääliin tai turhautumisen syövereihin esim. silloin, kun avautuminen on hyvin hidasta.

Olen kokenut molemmat synnytykset itseäni rohkaiseviksi. Olen kokenut, että minusta on ollut todellista apua ja tukea vaimolleni. Tämä on tuonut lisää itseluottamusta - toiseen synnytykseen oli jo helpompi lähteä. On myös ollut merkittävä tunne, että on itse jollain edes hyvin vähäisellä panoksella ollut osallisena synnyttämässä omia lapsiaan maailmaan - vaikka tosiasiassa myönnänkin, että vaimo sen todellisen rankan työn teki. Yhteisten synnytyskokemusten myötä kunnioitus vaimoani kohtaan on kasvanut.

 

:'( *liikutuksen kyynel*

Siinä taas nähdään... maailmassa on upeita miehiä!

Hienoa miten voitit oman pelkosi/ennakkoluulosi. Eikä siinä vielä kaikki! Olet osoittanut mitä suurinta rakkautta ja yhteen hiileen puhaltamista olemalla suureksi avuksi vaikeassa tilanteessa.

Se on varmasti lähentänyt teitä entisestään ja siten ollut avuksi tulevaisuudessa, vaikeina aikoina pienen lapsen kanssa. Vai?

Ajatelisin ainakin, että kun molemmat ovat olleet aktiivisesti tekemässä (laittamssa alulle, odottamassa ja synnyttämässä) lasta (mieskin niin aktiiviseti kuin nyt vaan voi) niin ainakin alkumetreillä lapsen elämässä isän rooli ei ole niin hakusassa kuin niillä, jotka astuvat rooliin kun vaimo palaa synnäriltä nyytin kanssa.

Kuvittelisin, että useiden miesten kokema ulkopuolisuuden tunne kun lapsi on syntynyt voisi juontaa juurensa juurikin siitä, etteivät ole halunneet/osanneet ottaa paikkaansa isänä jo "ajoissa". Tottakai on myös niitä naisia, jotka suorastaan omivat lapsen itselleen mutta useimmat kai kärsivät siitä, ettei isä osallistu ja äitiä uuvuttaa.

Tämä nyt meni ihan aiheen vierestä ja saatan olla ihan hakoteilläkin kun minulla ei lapsia ennestään ole. Mutta tällaisia ajatuksia minulla heräsi.

 

kahden lapsen isä : siis ihana kirjoitus!!! :hug: Upeeta kuulla miehenkin kokemusta juuri tästä, ettei ensin halua mennä ja kun menee tajuaa mitä ois menettänyt jos ei ois mennyt.

Odotan toista ja mies oli ekan synnytyksessä. Synnytys oli vaikea ja pitkä ja mies oli mun ja lapsen pelastaja. Kätilö vain moitti ja lääkäri nauroi kun huusin kivusta jne. Mies tsemppas, jieroi, toi mehua, talutti vessaan, kuunteli valitusta, piti reisestä kii ponnistaessa kun en ite jaksanut kuin juuri ja juuri pitää toisesta reidestä kii jne..

Olin jo monta kertaa luovottamassa ja sanoinkin miehelle että kohta pyydän hätäsektion mutta mies ja vain ja ainoastaan MUN MIES kannusti mut kestään hevetilliset kivut ja ponnistaan 1h45min jotta saatiin iso poika viimein mahtumaan ulos. Muuten oisin luovuttanut.

Kun poika syntyi, mies niiskutti ja pyyhki kyyneleitä, hoki että miten joku voi olla noin kaunis, mä rakastan sitä jo nyt ihan hirveesti. :snotty: :heart:
Ja voin sanoa että mun mies on sellanen kotona jurottava erakkomies joka ei raskausaikana ollut erityisen kiinnostunut mistään(ultrat, liikkeet ym) mutta aivan upea ja uusi puoli tuli esiin kun poika saapui maailmaan.
Mies ja minä oltais menetettu paljon jo se ei ois tullut mukaan. :wave:

 

Itselläni on sama tilanne, mies sanoi ettei halua tulla synnytykseen mukaan. En edes ajatellut asiaa sen kummemmin vaan totesin, että pyydän sitten parhaan ystäväni mukaan (jolla kokemusta muutenkin synnytyksestä ja opiskee kätilöksi). En ole osannut loukkaantua asiasta. Synnytys on kuitenkin aika raadollista touhua, ei mielestäni ketään saa pakottaa sitä katsomaan, jos ei tosiaankaan halua. Voi kai mies sitten pysytellä jossain lähettyvillä vaikkei tapahtumien keskipisteeseen halua tulla. Yksin en kuitenkaan halua salissa olla, onneksi tuo ystäväni lupautui mukaan. Vaikkei siinä kipujen ollessa pahimmillaan kuulemma paljoa ehi tajuamaan kuka siinä vierellä on niin helpottaa että tietää ettei ainakaan ole yksin.

 

Ihana tuo isän kirjoitus!! :flower: Kukkia sinne! Oma mies tulee mukaan, vaikka mm. piikkejä kammoaakin yli kaiken, tuo päätös oli hänelle itsestäänselvyys. Meillä onkin nyt molemmilla näytön paikka, koska hän pelkää piikkejä ja minä oksentamista. Vauvan takia tämä tehdään- yhdessä!

 

Kyllä mun mielestä on ehdottoman tärkeää että mies osallistuu synnytykseen!!!!!!
Ainut asia missä koko raskausaikana ja synnytyksen jälkeen voi olla oikeasti avuksi!!!!!!
Pääseehän sieltä salista pois jos TOSIAANKAAN ei kestä. Mutta kyllä mun mielestä yks hyvän miehen kriteeri on, että on edes valmis yrittämään kaikkensa vaimonsa ja lapsensa puolesta.
Eikä se välttämättä huonoa isää tee, ettei osallistu synnytykseen, mutta mielestäni kyllä antaa huonon kuvan miehestä miehenä, että on valmis yrittämättä luovuttamaan. Pitää taistella saavuttaakseen jotain...

 

\

Mieheni inhoaa sairaaloita, verta, neuloja ja lääkäreitä. En aijo pakottaa häntä mukaan synnytykseen, jos hän ei sinne halua. Mielestäni se olisi epäreilua, eikä miehestäni varmaankaan olisi suuresti apua, jos hän kamppailisi pyörtymistä vastaan.... Avautumisvaiheessa seura olisi varmaan tarpeen ja jos mieheni suinkin pystyy, toivon että hän tulee sinne. Totta kai se olisi mahtavaa, että jokainen mies olisi mukana kumppaninsa synnytyksessä, mutta kaikki miehet eivät pysty mukaan tulemaan. Minusta isää on turha pakottaa mukaan sillä syyllä, että nainen kärsii synnytyksessä ja miehen on jaettava se kipu ja oltava paikalla katsomassa... ja jos ei tule mukaan synnytykseen, on huono mies ja isä, joka ei arvosta naistaan.

Mites sitten kun yhteinen lapsenne sairastuu, ja häntä täytyy viedä lääkäriin? Lapselle täytyy antaa rokotuksia, korvia voi joutua puhkomaan, hammaslääkärissä täytyy käydä ja pahimmassa tapauksessa ties mitä lääketieteellisiä toimenpiteitä joudutaan tekemään. Oletko se sitten aina yksin sinä, joka hoitaa lapsennekin lääkärikäynnit, koska mies on niin herkkä kaikelle sairaalaan ja lääkäreihin liittyvään?

Olen kyllä sitä mieltä, että vähintä mitä mies voi tehdä, on tulla synnytykseen vaimonsa tueksi. Ei sinne alapäähän tarvitse tuijottaa tai kurkkia ja voihan sitä katsoa muualle, kun synnyttävää äitiä pistetään neulalla. Miehen on pystyttävä käsittelemään ja kohtaamaan pelkonsa niin, että hän voittaa pelon ja näkee pelosta huolimatta tärkeimmäksi asiaksi vaimonsa tukemisen.