Mielialavaihtelut - masennusko?

[taustalla]

Olen kahden pienen lapsen äiti, joista toinen alle kahden vuoden ja toinen reilun kuukauden. Elämä näin päällisin puolin on kunnossa. Suhde toimii hyvin ja kaikki muutkin asiat on kunnossa.
Olemme muuttaneet reilu vuosi sitten uudelle paikkakunnalle ja itse en tunne kyseisellä paikkakunnalla vieläkään ketään ns ystävää. Olen tämän koko ajan ollut kotiäitinä ja nyt homma jatkuu vielä jonkin aikaa.

Minulla oli ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen voimakkaita mielialavaihteluita, joita en kertonut muille kuin aviomiehelleni. Toisen lapsen odotus oli sitten ihan kauhea. Erittäin voimmakkaita mielialan vaihteluja ja jne. Ajattelin lapsen syntymän jälkeen että kaikki alkaa sujumaan hyvin, koska minulla ei ollut niin voimakkaita itkukohtauksia heti synnytyksen jälkeen kun ensimmäisen lapsen aikaan.

Nyt reilu kuukausi lapsen syntymän jälkeen olen vieläkin erittäin herkkä kaikelle arvostelulle, loukkaannun herkästi, mikään ei tunnu hyvältä vaikka kaikki on hyvin. Tunnen itseni todella surkeaksi äidiksi jota lapseni ei edes ansaitsisi. Tulevaisuus on mielikuvissa todella synkkä ja elämä tuntuu jotenkin väliaikaiselta. Välillä tuntuu että pitäisi vetää nappeja naamaan, että pääsisi tästä kurjimuksesta ulos. Sitä tuskin koskaan teen, koska järkeni on kuitenkin tallella ja pystyn ajattelemaan lapsieni ja mieheni kohtaloa mikäli sorrun moiseen. Mitään univaikeuksia minulla ei ole. En rohkene puhua ongelmista kenellekkään ulkopuoliselle. Neuvolassakin yritän oikein skarpata ettei minusta vain näkyisi mitään, ettei kaikki ole ihan kohdalla. Pelkään leimautumista ja tunnen itseni todella epäonnistuneeksi jos kerron asiasta ulkopuoliselle.

Nyt haluaisin vain paeta tilannetta ja muuttaa toiselle paikkakunnalle, jospa sieltä saisi elämästä paremmin kiinni. No se on toistaiseksi pois suljettu vaihtoehto, koska miehelläni on täällä töitä.

Kertokaa minulle miten tästä pääsee eroon? Olenkohan masentunut vai onko tämä edelleen pitkittynyt baby blues? En millään haluaisi kertoa asiasta neuvolassa tai terveyskeskuksessa. En haluaisi mihinkään terapiaan enkä kaipaa lääkkeitä. Haluan kuitenkin nauttia elämästä kahden ihanan lapsen kanssa, mutta miksi tämä on näin vaikeaa...

 

[Tilleri]

Ensikisikin..on hienoa, että pystyit kirjoittamaan tänne palstalle pahasta olostasi.

Kirjoituksesi viimeisessä kappaleessa kerroit, ettet halua puhua olostasi neuvolassa tms.Et halua terapiaan, etkä kaipaa lääkkeitä.
Et halua puhua edes miehellesi pahasta olostasi.

Olen itse käynyt jos jonkunlaista vuoristorataa elämässäni läpi, ja ainoa tie parempaan ja tasapainoiseen oloon, on se, että oppii puhumaan myös pahasta olosta. Ethän muuten saa apua, ellet jollekkin uskalla avautua?! Eikö?!
Miksi sinun pitäisi olla niin täydellinen?! Eihän kukaan jaksa aina olla hyvin voiva, onnellinen äiti. Tasapainoiseen parisuhteeseen kuuluu myös se, että uskaltaa kertoa kumppanilleen myös, ettei voi hyvin. Vain siten puoliso voi tukea. Itse olen tehnyt tuon kaiken...Pysyin viimeiseen asti kovana, ja pidin kullissia yllä.Myös puolisolleni. Jossakin vaiheessa vain tulee seinä vastaan, ja kulissit romahtaa... ei ehkä ihan heti, mutta kuukausien, tai vuosien saatossa.
En tiedä mikä on kohdallasi oikea "diagnoosi"...onko mukana masennusta vai mitä, mutta paraneminen voi alkaa, vasta kun olet valmis myöntämään ääneen, ettet voi hyvin.Ei sitä tarvitse kylillä kailottaa, mutta aloita vaikka kertomalla miehellesi että sinulla on aika ajoin paha olla, ja ei se neuvolakaan ole huono juttu. Jos et halua että neuvola saa tietää asiasta, varaa sitten vaikka jonnekkin yksityiselle psykologille aika. Juttelu on yleensä PARASTA lääkettä.

Minusta on ainakin todella helpottavaa, kun on huono päivä, niin voi rehellisesti sanoa miehelle että tänään mulla on vähän huono päivä, ettei sitten ihmettele jos olen vaisu ja ajatuksissani. Tai ärtyisä.
Itse käyn myös kerta viikkoon juttelemassa psykologille, ja voi miten se on helpottanut oloani!!!

Voimia sinulle ja mukavaa kesän odotusta =)

 

[Tilleri]

Niin, kirjoitin edelliseen viestiiin: että et halua puhua edes miehellesi" . Tuon lauseen perään piti laittaa pari kysymysmerkkiä... siis tarkoitin sen kysyvänä lauseena.Enhän voi tietää puhutko miehellesi vai et...

 

[Mima75]

Kirjoituksesi tuntui tutulta... Eka lapsen jälkeen olin allapäin, mutta toisen lapsen syntymän jälkeen romahdin. Itse en sitä edes pystynyt hyväksymään tai huomannut, ennenkuin mies vaati minua hakemaan apua. Ehkäpä teilläkin mies on jo huomannut tilanteen, muttei tiedä miten puhua siitä?
Ihan samaa tein minäkin, että skarppasin vieraille hirveästi, että kyllä pärjään ja jaksan ja kaikki menee hienosti. Pelkäsin mitä minusta ajateltaisiin, jos en jaksakaan tai osaa! Mutta sitten kun heräsin hakemaan apua neuvolasta ja aloin puhumaan mieheni kanssa, pystyin alkaa parantumaan.
En tiedä oletko sinä masentunut vai onko tuo ihan normaalia elämää, pystytkö vaikuttamaan itse omiin mielialoihin ja tunteisiin?
En voi muuta sanoa, ku että kannattaa puhua, se helpottaa jo suuresti. Ja se, ettet ole yksin noiden tunteiden kanssa!! :hug:
En nyt osaa mitään fiksua sanoa... Kauheesti voimia ja tsemppiä!

 

[Mima75]

Se piti sanomani, että terapiaa ei kannata väheksyä. Oikean terapeutin kanssa pystyy löytämään itsestään ihan huikeita juttuja ja avaamaan lukkoja! Minä käyn aina välillä juttelemassa aivan ihanan terapeutin kanssa. Masennuksen aikaan kävin neuvolan järjestämässä depressiokoulussa ja se oli ihan huippujuttu! Sieltä sai sitä ryhmätukea ja työkaluja parantaa itseään.
Niin ja meillä on 3v ja kohta 2v poika, mekin muutettiin uudelle paikkakunnalle nuorimman ollessa vauva. Joten tilanne oli aika lailla sama ku teillä.

 

[taustalla]

Kiitoksia vastauksista ja hyvistä neuvoista. Kyllä oma mieheni on hyvin tietoinen minun tuntemuksistani, mutta emme ole varsinaisesti keskustelleet asiasta. Hän haluaisi minun hakevan ulkopuolista apua, mutta tähän asti en ole ollut asian suhteen myöntyväinen. Kun emme pysty keskustelemaan asiasta rakentavasti emme siitä keskustele laisinkaan.

Kyllä Tilleri osuit oikeaan että vain puhumalla näistä asioita pääsee eteenpäin, mutta se ensimmäinen kynnys puhua ulkopuoliselle on korkea ja tunuu vain kasvavan.

En sanoisi omalla kohdalla että vähättelisin terapioita yms. Itelle vain on niin vaikea myöntää että on ulkopuolisen avun tarpeessa. Tuntuu että ei tässä vielä mitään hätää kun pystyy hoitamaan nuo päivittäiset rutiinitkin.

En ole tässä pahemmin itselleni diaknoosia tehnyt mistä tämä huono olo johtuu, mutta kaikista pahintahan tässä on kun ei itse nimenomaan pysty hallitsemaan mielialoja