Kokeilen jotain kirjoittaa, vaikkakaan en tiedä, paljonko jaksan.
Kärsin toistuvasta vaikeasta masennuksesta, avohoitoon sitoutuminen mahdotonta, en vain jaksa.
Perheessämme on pieniä lapsia, eikä mieskään nyt mikään pahin mahdollinen ole, kyllä se lapset hoitaa. Joskus vain parisuhde-elämä on täyttä kaaosta.
Olen nyt sairaslomalla. Yritin ensin pyörittää perheemme arkea ja suoriutua kolmivuorotyöstä. Enhän mä jaksanut.
Välillä tulee tunne, että nyt täytyy yrittää, hakea töitä tai opiskella, ehkä minusta voisi tulla vielä jotain. Mutta sitten se toinen ääripää: kolmesti (ainakin) kuukauden sisällä on iskenyt täysi epätoivo. Tunne että on päästävä pois tästä kaikesta. Ahdistus käy silloin mielettömäksi, eikä pientäkään valonpilkahdusta näy.
Suunnittelen välillä katoamista ja itsemurhaa. Pyörittelen vaihtoehtoja aktiivisesti päässäni.
Hoitosuhteeni juuri päätin hyödyttömänä. Noloa olisi mennä heti tk:hon itkemään että tilanne on tälläinen.
Pahaa oloa lääkitsen rauhoittavilla.
Kaikki tuntuu kaaokselta, kunnes yhtäkkiä näen taas jonkun valopilkun ja piristyn. Kunnes taas haluaisin vain kuolla. Näissä tilanteissa lähden aina miettimään osastohoidon mahdollisuutta, todeten sen kuitenkin turhaksi. osastohoitoon kun liittyisi monta muutakin mutkaa vastaan, en niitä nyt jaksa tässä eritellä.
Asiat olisivat ehkä periaatteessa hyvin, jos pääni vain olisi kunnossa ja sen myötä kestäisin elämän vastoinkäymisiäkin.
Haluaisin oikeasti mennä syksyllä taas töihin, jos töitä vaan löytyy. Silloin kuitenkn yksi oireilevista lapsista, koululaisista, jäisi ns. "heitteille" sillä en voisi tukea häntä koulunkäynnissä. Tätä lasta ei enää koulunkäynti kiinnosta, joka asiasta tulee muistuttaa ja patistaa tekemään asioita. Näen oikeastaan tulevan syksyn mahdottomana, vaikka välillä tulee tunne että pakko olisi yrittää vaan eteenpäin. Uusioperheessä kaikki on vaikeaa. Jos saan voimia kerättyä niin että pääsisin syksyllä töihin, kuka huolehtii lapsen koulunkäynnin, herättää amulla kouluun jne. Pelkään että kaikki alkaisi mennä entistä pahempaan suuntaan.
Paljon jäi nyt kertomatta, en jaksa kirjoittaa enempää. Koen vain tilanteeni nyt liian raskaaksi.
Kärsin toistuvasta vaikeasta masennuksesta, avohoitoon sitoutuminen mahdotonta, en vain jaksa.
Perheessämme on pieniä lapsia, eikä mieskään nyt mikään pahin mahdollinen ole, kyllä se lapset hoitaa. Joskus vain parisuhde-elämä on täyttä kaaosta.
Olen nyt sairaslomalla. Yritin ensin pyörittää perheemme arkea ja suoriutua kolmivuorotyöstä. Enhän mä jaksanut.
Välillä tulee tunne, että nyt täytyy yrittää, hakea töitä tai opiskella, ehkä minusta voisi tulla vielä jotain. Mutta sitten se toinen ääripää: kolmesti (ainakin) kuukauden sisällä on iskenyt täysi epätoivo. Tunne että on päästävä pois tästä kaikesta. Ahdistus käy silloin mielettömäksi, eikä pientäkään valonpilkahdusta näy.
Suunnittelen välillä katoamista ja itsemurhaa. Pyörittelen vaihtoehtoja aktiivisesti päässäni.
Hoitosuhteeni juuri päätin hyödyttömänä. Noloa olisi mennä heti tk:hon itkemään että tilanne on tälläinen.
Pahaa oloa lääkitsen rauhoittavilla.
Kaikki tuntuu kaaokselta, kunnes yhtäkkiä näen taas jonkun valopilkun ja piristyn. Kunnes taas haluaisin vain kuolla. Näissä tilanteissa lähden aina miettimään osastohoidon mahdollisuutta, todeten sen kuitenkin turhaksi. osastohoitoon kun liittyisi monta muutakin mutkaa vastaan, en niitä nyt jaksa tässä eritellä.
Asiat olisivat ehkä periaatteessa hyvin, jos pääni vain olisi kunnossa ja sen myötä kestäisin elämän vastoinkäymisiäkin.
Haluaisin oikeasti mennä syksyllä taas töihin, jos töitä vaan löytyy. Silloin kuitenkn yksi oireilevista lapsista, koululaisista, jäisi ns. "heitteille" sillä en voisi tukea häntä koulunkäynnissä. Tätä lasta ei enää koulunkäynti kiinnosta, joka asiasta tulee muistuttaa ja patistaa tekemään asioita. Näen oikeastaan tulevan syksyn mahdottomana, vaikka välillä tulee tunne että pakko olisi yrittää vaan eteenpäin. Uusioperheessä kaikki on vaikeaa. Jos saan voimia kerättyä niin että pääsisin syksyllä töihin, kuka huolehtii lapsen koulunkäynnin, herättää amulla kouluun jne. Pelkään että kaikki alkaisi mennä entistä pahempaan suuntaan.
Paljon jäi nyt kertomatta, en jaksa kirjoittaa enempää. Koen vain tilanteeni nyt liian raskaaksi.