Olen 30-vuotias nainen. Lukion jälkeen jäin välivuodelle ja masennuin. Tai niin ainakin lääkärit sanoivat minulle. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut masennusta, vaan turhautumista, pettymystä, saamattomuutta, laiskuutta, itsesääliä... Lääkäri kuitenkin määräsi minulle mielialalääkkeet oloa tasapainottamaan, diagnoosilla paniikkihäiriö ja keskivaikea masennus. Lisäksi sain tarvittaessa otettavia rauhoittavia lääkkeitä ahdistuneisuuteen. Ahdistuneisuutta minulla varmasti olikin välillä. Jossain vaiheessa sain myös lähetteen terapiaan.
Olen syönyt kohta 13-vuotta muutaminen viikkojen taukoja lukuun ottamatta lukuisia eri mielialalääkkeitä. En muista enää kaikkien nimiä, mutta joukossa oli ainakin Seroxat, Opamox ja Venlafaxin, nykyisen Paroxetinin lisäksi.
Lyhyehkön seurustelusuhteen päätyttyä olin surullinen ja vähän ahdistunutkin. Kävin yksityisellä lääkärillä juttelemassa siitä, onko lääkitykseni kunnossa, olisin halunnut vaihtaa lääkettä, koska olin lääkityksestä huolimatta välillä tosi ahdistunut. Tuolloin söin Venlafaxin 75mg (muistaakseni tuo vahvuus). Lääkäri totesi, ettei lääkettä vaihdeta, ennen kuin kokeillaan nykyisen lääkkeen koko teho ja määräsi suoraan lisäämään lääkettä yhdestä tabletista/pvä neljään tablettiin/pvä. Minä tottelin, olihan hän psyykkiseen puoleen erikoistunut lääkäri. Olo kävi kamalaksi. Päässä heitti, en pystynyt keskittämään katsettani ja tuntui välillä, että olin muissa maailmoissa. Autolla piti kuitenkin ajaa melkein päivittäin, välillä useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Kun lopulta halusin lääkkeestä eroon, se piti tehdä hyvin, hyvin hitaasti siirtymällä toiseen mielialalääkkeeseen. Minulle ei oltu kerrottu, että Venlafaxinista eroon pääseminen olikin toinen juttu. Lisäksi ei oltu kuulemma tutkittu kunnolla, voiko siitä edes päästä kokonaan eroon ilman pysyviä fyysisiä vaivoja. Pääsin, onneksi.
Tämän jälkeen meni jonkun aikaa, kun yritin päästä Venlafaxinin jälkeen määrätystä Paroxetinista eroon. Vähensin lääkitystä hitaasti, mutta minulle ilmaantui sietämättömiä hermosärkyjä. Ne olivat melko vaimeita, mutta tuntuivat melkein koko kehossa ja jokainen joka on joskus kokenut hermosärkyä tietää, että vaikka se olisi vaimeaakin, niin sen kanssa ei nukuta ja oleminen on kamalaa. Mikään särkylääke ei auttanut kipuihin. Lääkäri totesi, että ei näistä lääkkeistä olekaan niin helppo päästä eoon, mutta onko se nyt iso vaiva ottaa puolikasta Paroxetinia loppu elämä? Minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin jatkaa lääkkeen syömistä. Kaksi kuukautta sitten aloin taas vähentää Paroxetinia niin, että kun ennen otin joka päivä puolikkaan, otan nyt joka toinen päivä puolikkaan, joka toinen päivä 1/4. Ja hermosäryt ovat palanneet. Kysyin kyllä ennen vähentämistä lääkärin neuvoa vähentämiseen. Hän sanoi vaan, että potilaana ja lääkkeiden syöjänä tiedän kyllä itse parhaiten miten alan vähentämään lääkkeen ottoa, eikä hän ota kantaa siihen kannattaako minun vähentää lääkettä. Kaikki nämä mainitsemani lääkärit ovat olleet eri henkilöitä. Aloin myös miettimään, että kun minulle joskus aiemmin tuli sellaisia "kohtauksia", kuin sähköisku olisi mennyt käden läpi ja kädessä ollut tavara tippui maahan, ne saattoivat myös johtua lääkityksestäni. Samoin kasvojen pienten plänttien puutumiset. Mielialalääkkeet kun vaikuttavat hermostoon ja nämä kuulostavat hermostollisilta oireilta.
Kirjoitin tämän viestin lähinnä siksi, että miettisitte kaksi kertaa, jos teille määrätään mielialalääkkeitä. En ole normaalisti lääkevastainen, mutta olen oppinut kantapään kautta, että tässä kohtaa kannattaa ottaa asioista selvää ihan kunnolla ja varmistaa, että lääkettä on tutkittu tarpeeksi ja tiedetään miten ihmiset ovat päässeet siitä eroon halutessaan. Itse kamppailen vielä Paroxetinista eroon pääsemisen kanssa ja toivon, että jos siinä joskus onnistun, minulle ei ole jäänyt näiden lääkkeiden käytöstä tai lopettamisesta mitään pysyviä psyykkisiä tai fyysisiä muutoksia/vammoja.
Olen syönyt kohta 13-vuotta muutaminen viikkojen taukoja lukuun ottamatta lukuisia eri mielialalääkkeitä. En muista enää kaikkien nimiä, mutta joukossa oli ainakin Seroxat, Opamox ja Venlafaxin, nykyisen Paroxetinin lisäksi.
Lyhyehkön seurustelusuhteen päätyttyä olin surullinen ja vähän ahdistunutkin. Kävin yksityisellä lääkärillä juttelemassa siitä, onko lääkitykseni kunnossa, olisin halunnut vaihtaa lääkettä, koska olin lääkityksestä huolimatta välillä tosi ahdistunut. Tuolloin söin Venlafaxin 75mg (muistaakseni tuo vahvuus). Lääkäri totesi, ettei lääkettä vaihdeta, ennen kuin kokeillaan nykyisen lääkkeen koko teho ja määräsi suoraan lisäämään lääkettä yhdestä tabletista/pvä neljään tablettiin/pvä. Minä tottelin, olihan hän psyykkiseen puoleen erikoistunut lääkäri. Olo kävi kamalaksi. Päässä heitti, en pystynyt keskittämään katsettani ja tuntui välillä, että olin muissa maailmoissa. Autolla piti kuitenkin ajaa melkein päivittäin, välillä useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Kun lopulta halusin lääkkeestä eroon, se piti tehdä hyvin, hyvin hitaasti siirtymällä toiseen mielialalääkkeeseen. Minulle ei oltu kerrottu, että Venlafaxinista eroon pääseminen olikin toinen juttu. Lisäksi ei oltu kuulemma tutkittu kunnolla, voiko siitä edes päästä kokonaan eroon ilman pysyviä fyysisiä vaivoja. Pääsin, onneksi.
Tämän jälkeen meni jonkun aikaa, kun yritin päästä Venlafaxinin jälkeen määrätystä Paroxetinista eroon. Vähensin lääkitystä hitaasti, mutta minulle ilmaantui sietämättömiä hermosärkyjä. Ne olivat melko vaimeita, mutta tuntuivat melkein koko kehossa ja jokainen joka on joskus kokenut hermosärkyä tietää, että vaikka se olisi vaimeaakin, niin sen kanssa ei nukuta ja oleminen on kamalaa. Mikään särkylääke ei auttanut kipuihin. Lääkäri totesi, että ei näistä lääkkeistä olekaan niin helppo päästä eoon, mutta onko se nyt iso vaiva ottaa puolikasta Paroxetinia loppu elämä? Minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin jatkaa lääkkeen syömistä. Kaksi kuukautta sitten aloin taas vähentää Paroxetinia niin, että kun ennen otin joka päivä puolikkaan, otan nyt joka toinen päivä puolikkaan, joka toinen päivä 1/4. Ja hermosäryt ovat palanneet. Kysyin kyllä ennen vähentämistä lääkärin neuvoa vähentämiseen. Hän sanoi vaan, että potilaana ja lääkkeiden syöjänä tiedän kyllä itse parhaiten miten alan vähentämään lääkkeen ottoa, eikä hän ota kantaa siihen kannattaako minun vähentää lääkettä. Kaikki nämä mainitsemani lääkärit ovat olleet eri henkilöitä. Aloin myös miettimään, että kun minulle joskus aiemmin tuli sellaisia "kohtauksia", kuin sähköisku olisi mennyt käden läpi ja kädessä ollut tavara tippui maahan, ne saattoivat myös johtua lääkityksestäni. Samoin kasvojen pienten plänttien puutumiset. Mielialalääkkeet kun vaikuttavat hermostoon ja nämä kuulostavat hermostollisilta oireilta.
Kirjoitin tämän viestin lähinnä siksi, että miettisitte kaksi kertaa, jos teille määrätään mielialalääkkeitä. En ole normaalisti lääkevastainen, mutta olen oppinut kantapään kautta, että tässä kohtaa kannattaa ottaa asioista selvää ihan kunnolla ja varmistaa, että lääkettä on tutkittu tarpeeksi ja tiedetään miten ihmiset ovat päässeet siitä eroon halutessaan. Itse kamppailen vielä Paroxetinista eroon pääsemisen kanssa ja toivon, että jos siinä joskus onnistun, minulle ei ole jäänyt näiden lääkkeiden käytöstä tai lopettamisesta mitään pysyviä psyykkisiä tai fyysisiä muutoksia/vammoja.