Minulla aika vastaava tilanne. Miehelläni oli seurustelusuhde (onneksi eivät sentään ehtineet sänkyyn asti) parin kuukauden ajan ennen toisen lapsemme syntymää työkaverinsa, eronneen naisen, kanssa. Tämä toinen nainen oli yh ja oman miehensä jättämä (omalla miehellä oli muita naisia). Tämä nainen käytti sitten miestäni "olkapäänä" ja siinä sivussa vokotteli häntä kaikenlaiseen mm. keromalla, kuinka joutuu hakemaan korviketta seksin puutteelle salilta... Tyhmä mies tietysti kun ryhtyy moiseen ja lankeaa noin helppoon, mutta mietin myös, onko toinen nainen todella toiselle susi, kun saattaa tehdä noin, vaikka tiesi, että minä olen viimeisilläni raskaana.
Toinen lapsemme syntyi äkkiä etuajassa ja edeltä suunnitellut hoitokuviot esikoiselle pettivät... ja tämä nainen tarjoutui hoitamaan esikoistamme. En tiennyt suhteesta, vain että hän on työkaveri, joten synnytystuskissani suostuin. Ja sinä iltana, lapsemme synnyttyä, kun mieheni haki esikoista hoidosta, nämä kaksi olivat sitten tunnustaneet rakkauttaan toisilleen, mutta olleet "niin hyviä ja uhrautuvaisia ja selkärankaisia", kun minä ja lapset tässä tilanteessa vielä tarvitsemme isiä, niin on tehtävä, mikä on oikein. Minulle asiasta sitten kerrottiin sinä päivänä kun tulin sairaalasta kotiin uuden vauvan kanssa. Olipa kiva kotiinpaluu.
Mutta pahinta on se, että suhde ei katkennut siihen, vaan he ylläpitivät tuota "viatonta ja tärkeää ystävyyttä" vielä yli puoli vuotta ("viattomaan" ystävyyteen kuului siis mm. keskustelut siitä, onko mieheni varma, ettei kadu myöhemmin jos valitsee minut eikä tuota toista naista).
Tämä aika on ollut hemmetin rankkaa, mutta olen halunnut säilyttää avioliittoni ja ollut valmis tekemään mitä tahansa sen eteen... ja nyt luulen, että vihdoin risukasaan paistaa aurinko, sillä mieheni puheista päätellen hän alkaa vihdoin tajuta, kuinka suuresti hän on minua loukannut, ja riistänyt onnen ajasta, jonka olisi pitänyt olla ihana muisto tulevina vuosina. Ja vihdoin hän alkaa tajuta myös sen, kuinka väärin oli jatkaa tuota "ystävyydeksi" naamioitua seurustelua ja pitää yllä petosta. Ja onneksi näin, sillä minä olen saavuttanut jaksamiseni pään ja totesin miehelleni, että en jaksa enää yksin pelastaa tätä avioliittoa, että jos hän haluaa lähteä, niin lähtekööt (vaikka rakastan häntä yhä).
Niin että nyt meillä sitten jatketaan eteenpäin näistä lähtökohdista. Suota olisi ollut tarvottavana niin hurjasti paljon vähemmän, jos homma olisi saatu poikki heti. Nyt loukkausta ja minun ihmisarvoni polkemista lisää huomattavasti se, että "tunnustamisen" jälkeenkään minun tuskani ja tunteeni eivät merkinneet mitään tuon toisen naisen "selviämisen" ja hänen "ystävyytensä" säilyttämisen rinnalla.
Mutta mitään neuvoja en osaa antaa... itsekin pelkäsin, kun mies oli ihan tunteidensa huumassa, että hän tekisi järkensä ja omantuntonsa vastaisesti ja jättäisi meidät, jos kovistelisin häntä liiaksi. Toisaalta se olisi saattanut täräyttää hänet järkiinsä jo aiemmin... tai sitten ei. En tiedä. Nyt koetan iloita siitä, että mitään ei ole lopullisesti menetetty (paitsi tuo kallisarvoinen aika heti toisen lapsemme syntymän jälkeen) ja meillä on vielä mahdollisuus yrittää yhdessä korjata tehtyä vahinkoa.
