Mieheni on varattu - omille lapsilleen

[kaiken se kestää]

Miten voi olla mahdollista että kaikkien yh-isien taustalla pyörii "hullu exä"?
Ainahan se on helpompaa syyllistää muita kuin katsoa sinne peiliin. Mistä johtunee että vedät puoleesi vain yh-isiä jotka eivät kunnioita sinua sen vertaa että ottaisi sinut mukaan elämäänsä? Ehkä se kertookin enemmän sinusta kuin "hulluista existä" ja "yh-isisitä"?

Ei suinkaan kaikilla, mutta kyllä niitäkin on. Itse olen aikaisemminkin seurustellut eronneen miehen kanssa, ja hänellä kaikki sujui ok. Myös tuttavapiirissä on hyviä esimerkkiä siitä, miten asiat hoidetaan aikuismaisesti ja lapsia kunnioittaen. Vaan valitettavasti nykyisessä suhteessani kummittelee se "hullu ex" - onneksi ei enää monta vuotta - ja muutamalla työkaverilla on samanlaisia kokemuksia. Kyllä niitä hulluja piisaa, miksi niitä ei olisi jonkun exäkin?

 

[Kleitonia´]

Kaikkia asioita ja tilanteita ei voi etukäteen sopia. Ja jos joka tilanteessa on pakko ajatella, että hän on toisen lapsi, ei omaa perhettä, ei se edistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Esim. poika oli kavereidensa kanssa takapihalla grillaillut ja viettänyt iltaa. Aamulla isä töissä ja sanoin, että voisi siivota jälkensä. Huusi takaisin, että sinulla EI OLE MITÄÄN OIKEUTTA SANOA MINULLE MITÄÄN, turpa kiinni. No, anteeksi vaan, että uskalsin mitään sanoa. Mutta en myöskään minä siivonnut vaan jätin isän tehtäväksi. Jos hän olisi ollut oma lapsi, olisin sanonut, että siivoamaan ja mars heti.

Ruokailu, juu-u. Teen ruokaa riittävästi kaikille. Mutta hän syö vain silloin, jos ruoka miellyttää. Muuten menee lähellä asuvalle mummolle ja antaa ymmärtää, että meillä ei ole ruokaa. No siellä voi tilata mitä haluaa ja saa sympatiat kaupanpäälle. Ja se paha äitipuoli haukutaan taas suvun piirissä. Onhan näitä, mutta sovitaan vaan, että minä olen jutun pahis.

Kaiketi isä olisi voinut ohjeistaa poikaansa ETUKÄTEEN, että pihalla saa grillata, mutta siivoatte sitten jälkenne. Silloin sinun ei olisi tarvinnut puuttua asiaan ollenkaan. Kun eihän tuo puuttumisesi vaikuttanut asiaan mitenkään. Eikä varmasti saanut teistä kumpaakaan tuntemaan valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Sinä kehoitit poikaa siivoamaan, hän käski sinun olla puuttumatta asiaan ja pitämään turpasi kiinni, iskä siivosi töistä tullessaan, Ja kaikki olivat tyytymättömiä. Häh!?!

Isäkö ei voinut käskeä poikaansa siivoamaan ja samalla ilmoittanut, että minun puolisoani et sitten enää käske pitämään turpaansa kiinni?

Kommunikointi kunniaan!

 

[Surra toki saa, mutta..]

Jaa, että eksä on hullu, jos on loukkaantunut, surullinen, ja hänelle ero on vaikea, ja siksi hän on vihainen miehelle ja hänen uudelle naiselleen?

Ei kai se kenestäkään hullua tee. Kyllä hulluuteen tarvitaan jotain muuta kuin edellä mainitut. Ajatelkaa asia omalle kohdallenne:

Olette miehen kanssa, ja teillä on pieni yhteinen lapsi. Mies tahtookin erota, sinä et tahtoisi, sillä rakastat häntä. Mies löytää uuden naisen. Sinusta tuntuu pahalta, ahdistaa, eikö sinulla ole oikeus tuntea niin ja olla vaikka ikuisesti katkera?

Miettikää asioita joskus sen toisenkin kantilta, älkääkä olko aina noin itsekkäitä.

Aika jännä alkaa haukkumaan mielenvikaiseksi=hulluksi sellaista ihmistä, ketä hädintuskin tunnette kunnolla.

On oikeus olla surullinen tai katkerakin.

Mutta ei ole oikeutta hairikoida puhelimitse tai kirjeitse eksaa ja uutta vaimoketta, levitella perattomia juoruja heista, panetella heita kumpaakaan lapselle, vaikeuttaa ja rajoittaa lapsen ja eksan tapaamisia, olla maksamatta elatusmaksuja, tehda jatkuvasti mielivaltaisia ja yksipuolisia ratkaisuja lapsen suhteen toista vanhempaa kuulematta.

Kaikki nama ovat tuttuja aseita monen katkeran ja surullisen eksan arsenaalissa. Tallaista terroria harjoittaessaan voi hyvinkin saada "hullun eksan" maineen vaikka olisi aikoinaan ollut hyvinkin tasapainoinen ihminen. Niin se ero voi sekoittaa joiltakin harkintakyvyn kokonaan.

 

[Paha äitipuoli]

Kaikkia asioita ja tilanteita ei voi etukäteen sopia. Ja jos joka tilanteessa on pakko ajatella, että hän on toisen lapsi, ei omaa perhettä, ei se edistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Esim. poika oli kavereidensa kanssa takapihalla grillaillut ja viettänyt iltaa. Aamulla isä töissä ja sanoin, että voisi siivota jälkensä. Huusi takaisin, että sinulla EI OLE MITÄÄN OIKEUTTA SANOA MINULLE MITÄÄN, turpa kiinni. No, anteeksi vaan, että uskalsin mitään sanoa. Mutta en myöskään minä siivonnut vaan jätin isän tehtäväksi. Jos hän olisi ollut oma lapsi, olisin sanonut, että siivoamaan ja mars heti.

Ruokailu, juu-u. Teen ruokaa riittävästi kaikille. Mutta hän syö vain silloin, jos ruoka miellyttää. Muuten menee lähellä asuvalle mummolle ja antaa ymmärtää, että meillä ei ole ruokaa. No siellä voi tilata mitä haluaa ja saa sympatiat kaupanpäälle. Ja se paha äitipuoli haukutaan taas suvun piirissä. Onhan näitä, mutta sovitaan vaan, että minä olen jutun pahis.

Kaiketi isä olisi voinut ohjeistaa poikaansa ETUKÄTEEN, että pihalla saa grillata, mutta siivoatte sitten jälkenne. Silloin sinun ei olisi tarvinnut puuttua asiaan ollenkaan. Kun eihän tuo puuttumisesi vaikuttanut asiaan mitenkään. Eikä varmasti saanut teistä kumpaakaan tuntemaan valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Sinä kehoitit poikaa siivoamaan, hän käski sinun olla puuttumatta asiaan ja pitämään turpasi kiinni, iskä siivosi töistä tullessaan, Ja kaikki olivat tyytymättömiä. Häh!?!

Isäkö ei voinut käskeä poikaansa siivoamaan ja samalla ilmoittanut, että minun puolisoani et sitten enää käske pitämään turpaansa kiinni?

Kommunikointi kunniaan!

Asia mennyt jakeluun, pidän turpani kiinni niin kauan kunnes repeän lopullisesti.
Mutta oma kotini se ei ole, työpaikallakin on enemmän vapauksia ja määräämisoikeutta.

 

[Mikä on koti?]

Eikö siellä ole perinteiseen tapaan asioista huolehtivia aikuisia, jotka tekevät päätökset ja tuovat rahan ja lapsia, joista ne aikuiset huolehtivat, mutta jotka ovat ns. alisteisessa suhteessa aikuisiin?
Miksi ihmeessä ei se uusi äitipuoli saisi osallistua täysivaltaisena jäsenenä niiden lasten kasvatukseen, koska hän sitä arkea elää? Eikö ole aika naurettavaa, että äitipuolen työpanos ja rahat kelpaavat, mutta muuten ei olisi mitään oikeuksia.

Älkää äidit ihmetelkö jos ne äitipuolet inhoavat lapsianne, niin ahtaalle heidät yritätte laittaa vaatimuksinenne.

 

[miksi alistua]

Murrosikäiset osaavat olla julmia, jos heille ei näytetä sitä, kuka perheessä määrää. Naisenkaan (sen äitipuolenkaan) ei tarvitse alistua mihin tahansa. Otitko edes miehesi kanssa asiaa puheeksi ja kerroit sanatarkasti, miten poika sinulle vastasi? Minä en ainakaan sietäisi sellaista puhuttelua sen paremmin mieheltä kuin pojaltakaan (tai ylipäätään keneltäkään), vaan miehen pitäisi saada poikansa kuriin. Ei työpaikallakaan tuollaisesta käytöksestä selviä vaikenemalla, vaan asia selvitetään, pyydetään anteeksi jne. Oikea kohtelu pojalle olisi se, että hän vastineeksi huonosta käytöksestään esim. tiskaa loppuviikon astiat ja pyytää sinulta anteeksi.

Murrosikäiset ovat siitä metkoja, että yleensä he käyttäytyvät siten kuin heidät on opetettu ja mitä heiltä on vaadittu. Jos lapselta ja myöhemmin nuorelta ei vaadita yhtään mitään, eipä voi odottaa, että hän mitään osaisikaan. Vika ei silloin välttämättä ole nuoressa, vaan hänen vanhemmissaan, jotka ovat kasvatuksesta vastuussa.

 

[Kleitonia´]

Kaikkia asioita ja tilanteita ei voi etukäteen sopia. Ja jos joka tilanteessa on pakko ajatella, että hän on toisen lapsi, ei omaa perhettä, ei se edistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Esim. poika oli kavereidensa kanssa takapihalla grillaillut ja viettänyt iltaa. Aamulla isä töissä ja sanoin, että voisi siivota jälkensä. Huusi takaisin, että sinulla EI OLE MITÄÄN OIKEUTTA SANOA MINULLE MITÄÄN, turpa kiinni. No, anteeksi vaan, että uskalsin mitään sanoa. Mutta en myöskään minä siivonnut vaan jätin isän tehtäväksi. Jos hän olisi ollut oma lapsi, olisin sanonut, että siivoamaan ja mars heti.

Ruokailu, juu-u. Teen ruokaa riittävästi kaikille. Mutta hän syö vain silloin, jos ruoka miellyttää. Muuten menee lähellä asuvalle mummolle ja antaa ymmärtää, että meillä ei ole ruokaa. No siellä voi tilata mitä haluaa ja saa sympatiat kaupanpäälle. Ja se paha äitipuoli haukutaan taas suvun piirissä. Onhan näitä, mutta sovitaan vaan, että minä olen jutun pahis.

Kaiketi isä olisi voinut ohjeistaa poikaansa ETUKÄTEEN, että pihalla saa grillata, mutta siivoatte sitten jälkenne. Silloin sinun ei olisi tarvinnut puuttua asiaan ollenkaan. Kun eihän tuo puuttumisesi vaikuttanut asiaan mitenkään. Eikä varmasti saanut teistä kumpaakaan tuntemaan valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Sinä kehoitit poikaa siivoamaan, hän käski sinun olla puuttumatta asiaan ja pitämään turpasi kiinni, iskä siivosi töistä tullessaan, Ja kaikki olivat tyytymättömiä. Häh!?!

Isäkö ei voinut käskeä poikaansa siivoamaan ja samalla ilmoittanut, että minun puolisoani et sitten enää käske pitämään turpaansa kiinni?

Kommunikointi kunniaan!

Asia mennyt jakeluun, pidän turpani kiinni niin kauan kunnes repeän lopullisesti.
Mutta oma kotini se ei ole, työpaikallakin on enemmän vapauksia ja määräämisoikeutta.

Tämä on asia mitä en ymmärrä, eli miten voidaan olla parisuhteessa missä jo tuo puolison käytös on minusta aliarvoista.

Täällä kirjoitellaan miten se ex-vaimo (näissä kirjoituksissa vaimo) on kamala, lapset kamalia, mutta kukaan ei parjaa sitä omaa puolisoa. Siis noiden kamalien exiän ex-miestä ja lasten isää.

Onhan outoa, ettei mies halua arvostaa sitä nykyistä puolisoaan tuon enempää, jos ei puutu tuollaiseen lapsensa käytökseen. Ja lapsihan, teini varsinkin, käyttäytyy noin jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus.

Ja kuten taisin jossain aikaisemminkin kirjoittaa, niin onpa se mies aikanaan tehnyt todellisen virhearvioinnin kun on alkanut lapsia tekemään "sekopäisen" ihmisen kanssa. Eikä se miehen arviointikyky näytä aikaa myötenkään paranevan.

Miksi halutaan pariutua ihmisen kanssa, joka ei arvosta lähellä oleviaan tuon enempää?

On tietysti psykologisesti helpompaa syyttää sitä kamalaa exää (niitäkin varmasti on, mutta kai heilläkin on syynsä ollut olla/muuttua noin kamaliksi) ja niitä kamalia kakaroita. Vaikeampi olisi kai ajatella, että on itse tehnyt virhearvioinnin valitessaan tuollaisen itsekkään, aikaansaamattoman, itseään arvostamattoman puolison.

Se, että täytyy elää elämänsä "pitämällä turpansa" kiinni on surullista. Ja kun tilanne on mennyt tuohon, niin vain ja ainoastaan se mies pystyy tuon ratkaisemaan niin että pysytte "perheenä". Jos halua löytyy.

Murrosikäistä on vaikea mennä "ulkopuolisena" neuvomaan ja opastamaan, jos hänellä on jo tuollainen ylivalta. Se, että olet ulkopuolinen on minusta lähinnä miehesi vika.