T
todella epätoivoinen
Vieras
Anteeksi jo etukäteen, tästä tulee kauhea vuodatus, mutta en tiedä kenelle muullekaan tästä voisin puhua.
En tiedä mitä tekisin, mieheni ei mielestäni luota minuun, vaan pitää minua jollain tavalla hieman alempiarvoisena. Tai siltä ainakin tuntuu. Välillä tuntuu, ettei mieheni arvosta minua tai rakasta minua oikeasti (?). Tästä esimerkkinä se, että kun yritimme saada lasta, ja emme onnistuneet vähään aikaan, mieheni sanoi että jos syy on minussa, ja hän voisi saada lapsia mutta minä en, niin hän ei tiedä mitä hän tekisi, että hän ehkä sitten etsisi jonkun toisen vaimon itselleen, koska haluaa ehdottomasti biologisen lapsen, ei adoptoitua.
Tästä jäi mulle todella paha mieli, ihan kuin minä en olisikaan miehelle rakas jollen voisi hänelle lasta antaa. Ikään kuin lapsi kenen tahansa kanssa olisi hänelle tärkeämpää kuin elämä juuri minun kanssani... En tiedä vaadinko liikoja kun odotin että hän pysyisi rinnallani vaikka sitten olisimmekin kaksin. No, joka tapauksessa me sitten saimme lapsen, eikä kummassakaan ollut mitään "vikaa" siinä suhteessa.
Lapsen hoidon suhteen mies on ollut alusta alkaen aktiivinen ja jäin itse vähän syrjään alussa kun olin väsynyt synntyksestä. Mies hoiti sairaalassa ekat päivät lasta paljon enemmän kuin minä, joka lähinnä vain imetin. Sama jatkui kotiin tultua, oli joitain hommia jotka mieheni teki aina ja jäin vähän syrjään. Kun puhutaan että jotkut naiset ryhtyvät "kaikkitietäväksi ja osaavaksi äidiksi" ja isä jää syrjään avuttomana, niin meillä kävi juuri toisinpäin. Opettelin kyllä itsekin kaikki vauvan hoidolliset jutut sitten vähitellen isyysloman aikana, eli osasin kyllä sitten vähitellen minäkin tehdä kaiken mitä pitää. Siitä huolimatta kun isyysloma loppui mieheni sanoi että häntä pelottaa jättää minut ja vauva kahden, koska hän ei luota siihen miten osaan vauvaa hoitaa. Hänen mielestään en koskaan tiennyt miksi vauva itkee tai toimin väärällä tavalla. Usein kun vauva itki, mies syytti siitä minua, että kyse on siitä että en ole tajunnut tehdä jotain juttua oikein... huoh... ei tuntunut kauhean kivalta. En tiedä jos tein jotain väärin tai en, mutta eihän sitä ensikertalainen kaikkea heti osaa. Ja kyllä mielestäni hoidin vauvaani ihan hyvin, opettelin häntä tuntemaan ja yritin tehdä kaiken niin kuin neuvolassa/sairaalassa oli neuvottu ja kyselin neuvoja lähipiiristäkin. Miehen mielestä kai ei olisi pitänyt niin paljon kysellä vaan jotenkin tietää se luonnostaan.
No, jäin siis kotiin vauvan kanssa ja totta kai sitten opinkin miestäni paremmin tuntemaan vauvan tarpeet ja rytmit kun kaiken päivää yhdessä olimme. Silti mies usein syytti minua että olin tehnyt jotain päivällä väärin jos vauva itki illalla jne.
Sitten kun vauva oli vähän isompi olin suunitellut että käymme usein eläkkeellä olevan äitini luona sekä hyvän ystäväni luona, joka hoitaa lapsiaan kotona. Molempiin paikkoihin pitää mennä bussilla. Mies sanoikin minulle että hän ei suosittele bussilla kulkemista, koska se on vaarallista. Kuskit ajavat miten sattuu ja vauva ei ole bussissa niin hyvin suojassa kuin turvakaukalossa autossa, että hän ei luota siihen että saisin vauvan turvallisesti bussilla... Meillä ei ole toista autoa joten bussi oli ainoa vaihtoehtoni. No, sain sitten äitini tulemaan meille kylään mutta kaverin luona halusin käydä, matkaa n. 9 km, menin välillä sinne kävellen että olisin ollut "kunnon äiti" tms.... Sitten aloin vähitellen saada rohkeutta ja tajusin ettei bussilla menossa ole mtiään pelättävää, kunhan asettaa vaunut tukevasti ja pitää niistä koko ajan kiinni. Ensimmäiset puoli vuotta menivät kuitenkin kotioloissa sen takia että pelkäsin bussilla menoa.
Sitten aloinkin nauttia päivistä enemmän kun pääsin bussilla äitini ja ystäväni luokse, ne olivat todellisia henkireikiä kotiäidin elämässä, sillä työssäkäyviä ystäviäni näen todella harvoin, joitakin muutaman kuukauden välein joitakin vielä harvemmin. Tämä johtuu osin siitä ettei mies pidä ystävistäni eikä halua heitä melle ja saan aina kerjätä että hän tulisi mukaan jos mentäisi koko perheellä ja vähintäänkin pientä murjotusta tulee siitä jos käyn yksin iltaisin jonkun ystäväni luona. En vain jaksa sitä. Ystävätkin ovat hyvin erilaisessa elämäntilanteessa ja välillä muutenkin tuntuu ettei ole paljon yhteistä juteltavaa niin en jaksa sitten panostaa siihen senkään vertaa kun tiedän mitä ongelmia mulle siitä miehen taholta tulee Tiedän että on ikävästi tehty ystäviä kohtaan mutta en nyt vain jaksa.
Sen takia päivällä ystävän näkeminen on ollut ihanaa. Ne ovat olleet aina viikon kohokohtia jos muutamaksi tunniksi olen mennyt ystäväni tai äitini luokse tai he ovat tulleet meille. Sillä jaksaa taas tätä arkea hyvin eteenpäin, ja aina odotan seuraavaa tapaamista. Ne ovat todlelakin olleet onnellisia päiviä ja hetkiä muuten aika rankassa ja eristäytyneessäkin elämänvaiheessa.
Itse kaipaisin työelämään paluuta osin juuri ihmiskontaktien vuoksi, mutta toisaalta en halua laittaa lasta kovin pienenä päiväkotiin, ja kun meille on mahdollista taloudellisesti että olen vielä jonkun aikaa kotona, ajattelin niin tehdä. Mieheni ei kannata jäädä kotiin sillä minun palkkani on paljon pienempi kuin hänen, emmekä tulsii sillä toimeen. Mieheni kuitenkin jotenkin kai tuntuu ajattelevan että tämä on minulle "lomaa" kun olen kotona. Hän puhuu siitä siihen sävyyn että olisi itse paljon mieluummin kotona kun töissä. Hän ei kuitenkaan ole ikinä ollut lapsen kanssa kotona paria tuntia pitempää aikaa kaksin. Onhan se kivaa ehkä kuukauden tai pari, mutta kun sitä jatkuu useita kuukausia, ehkä vuosia, niin kyllä kotiäitikin alkaa kaivata juttuseuraa ja kavereita, sekä itselle että lapselle.
Sitten kun miehellä on ollut paska päivä töissä, ihan kauheata ja inhottavia juttuja ja mä olen iloisena kertonut kuinka mukava päivä meillä on ollut kun kävin ystäväni luona, niin hän ilmeisesti on jotenkin tullut tästä kateelliseksi tai jotain... Ei olisi pitänyt hehkuttaa. Nyt hän nimittäin on keksinyt että äitini seura ei tee lapsellemme hyvää. Hän ei erityisemmin pidä äidistäni eikä arvosta häntä, ja äitini on kuulemma minutkin kasvattanut päin mäntyä, joten hän ei saa olla liikaa tekemisissä lapsemme kanssa. Minulla ei itselläni ole mitään pahaa sanottavaa äitini kasvatusmenetelmistä, ihan tavallinen äiti hän on ollut. Ei tietenkään täydellinen ja on meilläkin erimielisyytemme, mutta olemme hyvissä väleissä ja läheisiä. Olin aivan järkyttynyt kuin olin niin iloinnut siitä että lapsi saa nähdä mummiaan ja äitini on todella lapsirakas ja nauttii todella paljon siitä kun saa nähdä lastamme. Vaikka hänellä omat huonot puolensa onkin, niin en oikein jaksa uskoa että ne tarttuisivat lapseemme ja jotenkin vaikuttaisivat häneen negatiivisesti. Ihan hyvähän se on lapsenkin nähdä erilaisia ihmisiä. Eihän kukaan meistä ole täydellinen, ja äitini on siis ihan tavallinen ihminen, nyt jo eläkkeellä, että aika iäkäs hän on, mutta ei sen kummallisempi kuin muidenkaan lasten mummot... ihan siis perusmummo.
Tästä pahoitin todella mieleni, ja aluksi sovimme että äitini saa käydä jos hän lähtee aina ennen kuin mies tulee. Äiti huomasi että hätistin häntä pois mutten hennonut kertoa että mies ei häntä halua nähdä kai äiti sen kuitenkin arvasi. Äiti ei sanonut mitään, ja tätä jatkui aika monta kuukautta, kunnes isäni otti kanssani puheeksi että äiti on surullinen siitä miten hänestä tuntuu että mieheni ei halua häntä nähdä, ja onko hän tehnyt jotain ja haluaisi pyyttää anteeksi jos on jotain sellaista. Arvatkaa miltä minusta tuntui tuossa tilanteessa! En todlelakaan tiennyt mitä sanoa. Sanoin vain että miehellä on nyt rankkaa töissä ja hän on stressaantunut, otan asian puheeksi hänen kanssaan.
Puhuin sitten miehelleni ja hän sanoi että äitini saa käydä jos lupaa sen ja sen ja sen asian. Siis piti luvata asioita tyyliin, ei saa puhua politiikasta lapsen kuullen, ei saa puuttua meidän elämään, ei saa mulle puhua mun ja miehen suhteesta... vaikka mitä ihme juttuja. Tuntui TODELLA vaikealta asettaa äidille nämä ehdot, hän ei siis mitenkään erityisesti ole poliittisesti aktiivinen eikä mitään... en tiedä mitä ihme poliittisia puheita mieheni oikein pelkäsi. No, puhuin äidilleni ja se oli tosi vaikeaa minulle mutta toivoin että sitten hän saa käydä. Mutta kuinka ollakaan, siltikään mieheni ei halua äitini käyvän. Hän ei kuulemma luota siihen mitä teemme, ja emme kuulemma osaa hoitaa lasta, enkä minäkään hoida lasta kuulemma hyvin jos äitini on mukana... Hän ei vain jostain syystä halua että näemme äitiäni lapsemme kanssa.
Äitini ei luonnollistestikaan ole KOSKAAN saanut hoitaa lastamme, eikä sen puoleen kukaan muukaan. Ei kukaan minun eikä mieheni kaverikaan. Kukaan ei kuulemma ole tarpeeksi luotettava lapsenhoitaja lapsellemme. Lapsi on nyt jo vuoden vanha.
Nyt sitten mieheni on sitä mieltä että minun ei pitäisi enää käydä ystävänikään luona päiväsaikaan koska se sotkee lapsen rytmin. Eli siis mieheni on näin saanut kaikki henkireikäni poistettua arjestamme. En tiedä hakeeko hän jotain tasavertaisuutta siihen että kun hänellä on kurjaa töissä niin minullakin pitää olla kurjaa, en tiedä.
Pahinta on että hän saa minutkin pelkäämään ja ajattelemaan että hän on oikeassa, että äitini ei ole hyvä käydä täällä tai että bussissa ei ole hyvä matkustaa tai että ystäväni eivät ole mukavia tai että kukaan ei osaa hoitaa lastamme.
En tiedä mitä tekisin, mieheni ei mielestäni luota minuun, vaan pitää minua jollain tavalla hieman alempiarvoisena. Tai siltä ainakin tuntuu. Välillä tuntuu, ettei mieheni arvosta minua tai rakasta minua oikeasti (?). Tästä esimerkkinä se, että kun yritimme saada lasta, ja emme onnistuneet vähään aikaan, mieheni sanoi että jos syy on minussa, ja hän voisi saada lapsia mutta minä en, niin hän ei tiedä mitä hän tekisi, että hän ehkä sitten etsisi jonkun toisen vaimon itselleen, koska haluaa ehdottomasti biologisen lapsen, ei adoptoitua.
Tästä jäi mulle todella paha mieli, ihan kuin minä en olisikaan miehelle rakas jollen voisi hänelle lasta antaa. Ikään kuin lapsi kenen tahansa kanssa olisi hänelle tärkeämpää kuin elämä juuri minun kanssani... En tiedä vaadinko liikoja kun odotin että hän pysyisi rinnallani vaikka sitten olisimmekin kaksin. No, joka tapauksessa me sitten saimme lapsen, eikä kummassakaan ollut mitään "vikaa" siinä suhteessa. Lapsen hoidon suhteen mies on ollut alusta alkaen aktiivinen ja jäin itse vähän syrjään alussa kun olin väsynyt synntyksestä. Mies hoiti sairaalassa ekat päivät lasta paljon enemmän kuin minä, joka lähinnä vain imetin. Sama jatkui kotiin tultua, oli joitain hommia jotka mieheni teki aina ja jäin vähän syrjään. Kun puhutaan että jotkut naiset ryhtyvät "kaikkitietäväksi ja osaavaksi äidiksi" ja isä jää syrjään avuttomana, niin meillä kävi juuri toisinpäin. Opettelin kyllä itsekin kaikki vauvan hoidolliset jutut sitten vähitellen isyysloman aikana, eli osasin kyllä sitten vähitellen minäkin tehdä kaiken mitä pitää. Siitä huolimatta kun isyysloma loppui mieheni sanoi että häntä pelottaa jättää minut ja vauva kahden, koska hän ei luota siihen miten osaan vauvaa hoitaa. Hänen mielestään en koskaan tiennyt miksi vauva itkee tai toimin väärällä tavalla. Usein kun vauva itki, mies syytti siitä minua, että kyse on siitä että en ole tajunnut tehdä jotain juttua oikein... huoh... ei tuntunut kauhean kivalta. En tiedä jos tein jotain väärin tai en, mutta eihän sitä ensikertalainen kaikkea heti osaa. Ja kyllä mielestäni hoidin vauvaani ihan hyvin, opettelin häntä tuntemaan ja yritin tehdä kaiken niin kuin neuvolassa/sairaalassa oli neuvottu ja kyselin neuvoja lähipiiristäkin. Miehen mielestä kai ei olisi pitänyt niin paljon kysellä vaan jotenkin tietää se luonnostaan.
No, jäin siis kotiin vauvan kanssa ja totta kai sitten opinkin miestäni paremmin tuntemaan vauvan tarpeet ja rytmit kun kaiken päivää yhdessä olimme. Silti mies usein syytti minua että olin tehnyt jotain päivällä väärin jos vauva itki illalla jne.
Sitten kun vauva oli vähän isompi olin suunitellut että käymme usein eläkkeellä olevan äitini luona sekä hyvän ystäväni luona, joka hoitaa lapsiaan kotona. Molempiin paikkoihin pitää mennä bussilla. Mies sanoikin minulle että hän ei suosittele bussilla kulkemista, koska se on vaarallista. Kuskit ajavat miten sattuu ja vauva ei ole bussissa niin hyvin suojassa kuin turvakaukalossa autossa, että hän ei luota siihen että saisin vauvan turvallisesti bussilla...
Meillä ei ole toista autoa joten bussi oli ainoa vaihtoehtoni. No, sain sitten äitini tulemaan meille kylään mutta kaverin luona halusin käydä, matkaa n. 9 km, menin välillä sinne kävellen että olisin ollut "kunnon äiti" tms.... Sitten aloin vähitellen saada rohkeutta ja tajusin ettei bussilla menossa ole mtiään pelättävää, kunhan asettaa vaunut tukevasti ja pitää niistä koko ajan kiinni. Ensimmäiset puoli vuotta menivät kuitenkin kotioloissa sen takia että pelkäsin bussilla menoa.Sitten aloinkin nauttia päivistä enemmän kun pääsin bussilla äitini ja ystäväni luokse, ne olivat todellisia henkireikiä kotiäidin elämässä, sillä työssäkäyviä ystäviäni näen todella harvoin, joitakin muutaman kuukauden välein joitakin vielä harvemmin. Tämä johtuu osin siitä ettei mies pidä ystävistäni eikä halua heitä melle ja saan aina kerjätä että hän tulisi mukaan jos mentäisi koko perheellä ja vähintäänkin pientä murjotusta tulee siitä jos käyn yksin iltaisin jonkun ystäväni luona. En vain jaksa sitä. Ystävätkin ovat hyvin erilaisessa elämäntilanteessa ja välillä muutenkin tuntuu ettei ole paljon yhteistä juteltavaa niin en jaksa sitten panostaa siihen senkään vertaa kun tiedän mitä ongelmia mulle siitä miehen taholta tulee
Tiedän että on ikävästi tehty ystäviä kohtaan mutta en nyt vain jaksa.Sen takia päivällä ystävän näkeminen on ollut ihanaa. Ne ovat olleet aina viikon kohokohtia jos muutamaksi tunniksi olen mennyt ystäväni tai äitini luokse tai he ovat tulleet meille. Sillä jaksaa taas tätä arkea hyvin eteenpäin, ja aina odotan seuraavaa tapaamista. Ne ovat todlelakin olleet onnellisia päiviä ja hetkiä muuten aika rankassa ja eristäytyneessäkin elämänvaiheessa.
Itse kaipaisin työelämään paluuta osin juuri ihmiskontaktien vuoksi, mutta toisaalta en halua laittaa lasta kovin pienenä päiväkotiin, ja kun meille on mahdollista taloudellisesti että olen vielä jonkun aikaa kotona, ajattelin niin tehdä. Mieheni ei kannata jäädä kotiin sillä minun palkkani on paljon pienempi kuin hänen, emmekä tulsii sillä toimeen. Mieheni kuitenkin jotenkin kai tuntuu ajattelevan että tämä on minulle "lomaa" kun olen kotona. Hän puhuu siitä siihen sävyyn että olisi itse paljon mieluummin kotona kun töissä. Hän ei kuitenkaan ole ikinä ollut lapsen kanssa kotona paria tuntia pitempää aikaa kaksin. Onhan se kivaa ehkä kuukauden tai pari, mutta kun sitä jatkuu useita kuukausia, ehkä vuosia, niin kyllä kotiäitikin alkaa kaivata juttuseuraa ja kavereita, sekä itselle että lapselle.
Sitten kun miehellä on ollut paska päivä töissä, ihan kauheata ja inhottavia juttuja ja mä olen iloisena kertonut kuinka mukava päivä meillä on ollut kun kävin ystäväni luona, niin hän ilmeisesti on jotenkin tullut tästä kateelliseksi tai jotain... Ei olisi pitänyt hehkuttaa. Nyt hän nimittäin on keksinyt että äitini seura ei tee lapsellemme hyvää. Hän ei erityisemmin pidä äidistäni eikä arvosta häntä, ja äitini on kuulemma minutkin kasvattanut päin mäntyä, joten hän ei saa olla liikaa tekemisissä lapsemme kanssa. Minulla ei itselläni ole mitään pahaa sanottavaa äitini kasvatusmenetelmistä, ihan tavallinen äiti hän on ollut. Ei tietenkään täydellinen ja on meilläkin erimielisyytemme, mutta olemme hyvissä väleissä ja läheisiä. Olin aivan järkyttynyt kuin olin niin iloinnut siitä että lapsi saa nähdä mummiaan ja äitini on todella lapsirakas ja nauttii todella paljon siitä kun saa nähdä lastamme. Vaikka hänellä omat huonot puolensa onkin, niin en oikein jaksa uskoa että ne tarttuisivat lapseemme ja jotenkin vaikuttaisivat häneen negatiivisesti. Ihan hyvähän se on lapsenkin nähdä erilaisia ihmisiä. Eihän kukaan meistä ole täydellinen, ja äitini on siis ihan tavallinen ihminen, nyt jo eläkkeellä, että aika iäkäs hän on, mutta ei sen kummallisempi kuin muidenkaan lasten mummot... ihan siis perusmummo.
Tästä pahoitin todella mieleni, ja aluksi sovimme että äitini saa käydä jos hän lähtee aina ennen kuin mies tulee. Äiti huomasi että hätistin häntä pois mutten hennonut kertoa että mies ei häntä halua nähdä
kai äiti sen kuitenkin arvasi. Äiti ei sanonut mitään, ja tätä jatkui aika monta kuukautta, kunnes isäni otti kanssani puheeksi että äiti on surullinen siitä miten hänestä tuntuu että mieheni ei halua häntä nähdä, ja onko hän tehnyt jotain ja haluaisi pyyttää anteeksi jos on jotain sellaista. Arvatkaa miltä minusta tuntui tuossa tilanteessa! En todlelakaan tiennyt mitä sanoa. Sanoin vain että miehellä on nyt rankkaa töissä ja hän on stressaantunut, otan asian puheeksi hänen kanssaan. Puhuin sitten miehelleni ja hän sanoi että äitini saa käydä jos lupaa sen ja sen ja sen asian. Siis piti luvata asioita tyyliin, ei saa puhua politiikasta lapsen kuullen, ei saa puuttua meidän elämään, ei saa mulle puhua mun ja miehen suhteesta... vaikka mitä ihme juttuja. Tuntui TODELLA vaikealta asettaa äidille nämä ehdot, hän ei siis mitenkään erityisesti ole poliittisesti aktiivinen eikä mitään... en tiedä mitä ihme poliittisia puheita mieheni oikein pelkäsi. No, puhuin äidilleni ja se oli tosi vaikeaa minulle mutta toivoin että sitten hän saa käydä. Mutta kuinka ollakaan, siltikään mieheni ei halua äitini käyvän. Hän ei kuulemma luota siihen mitä teemme, ja emme kuulemma osaa hoitaa lasta, enkä minäkään hoida lasta kuulemma hyvin jos äitini on mukana... Hän ei vain jostain syystä halua että näemme äitiäni lapsemme kanssa.
Äitini ei luonnollistestikaan ole KOSKAAN saanut hoitaa lastamme, eikä sen puoleen kukaan muukaan. Ei kukaan minun eikä mieheni kaverikaan. Kukaan ei kuulemma ole tarpeeksi luotettava lapsenhoitaja lapsellemme. Lapsi on nyt jo vuoden vanha.
Nyt sitten mieheni on sitä mieltä että minun ei pitäisi enää käydä ystävänikään luona päiväsaikaan koska se sotkee lapsen rytmin.
Eli siis mieheni on näin saanut kaikki henkireikäni poistettua arjestamme. En tiedä hakeeko hän jotain tasavertaisuutta siihen että kun hänellä on kurjaa töissä niin minullakin pitää olla kurjaa, en tiedä.Pahinta on että hän saa minutkin pelkäämään ja ajattelemaan että hän on oikeassa, että äitini ei ole hyvä käydä täällä tai että bussissa ei ole hyvä matkustaa tai että ystäväni eivät ole mukavia tai että kukaan ei osaa hoitaa lastamme.
--< )