Miehen ymmärrys sos.tilanteiden pelon suhteen? Itkettää ja harmittaa...

Vietiin just lapsi kaverinsa luokse. Isäntä kutsui meidät illalla kahville. Mies toki myöntyi, mutta minua alkoi heti ahdistamaan vieraan ihmisen kanssa kahvittelu. Olen sairastanut sos.tilanteiden pelkoa vuodesta 2001 ja olen lääkityksellä. En ole oikein miehelle viitsinyt suoraan aina sanoa peloistani (tietää toki), sillä välttelen tuollaisia kahvitilanteita. Nyt sitten minun oli pakko sanoa etten pysty sinne menemään. Mies alkoi heti vähättelemään ja vitsailemaan, että hän kaataa kahvia kurkkuun jne. ja pyydetään mulle muki.... Sanoin vain, että en todellakaan mielelläni tätä rajoittavaa sairautta pode. Hän oikein mietti, että mitä hän ilkeää siellä sanoa jne. Olen niin surullinen tästä ja pahalla mielin. Itkettää vain. Tuo kutsu tuli niin nopeasti etten voinut ottaa lääkitystä, että se kerkeäisi vaikuttaa.

 

Millä tavoin jännitys ilmenee esim. kyläpaikassa.

 

Voi hitto, tiedän tunteen!! Aivan kamalaa joutua noihin tilanteisiin! Ei noita voi kukaan ymmärtää, ellei kärsi samoista vaivoista. Jouduitko siis meneen sinne??

 

[QUOTE="vieras";22846023]Millä tavoin jännitys ilmenee esim. kyläpaikassa.[/QUOTE]

Kahvikuppineuroosi siis minulla. Sosiaalinen, supliikki ja sanavalmis olen muutoin. Kukaan ei usko tuota mun sairautta, jos ei tiedä. Enkä sitä toki toitotakkaan.

 

[QUOTE="vieras";22846031]Voi hitto, tiedän tunteen!! Aivan kamalaa joutua noihin tilanteisiin! Ei noita voi kukaan ymmärtää, ellei kärsi samoista vaivoista. Jouduitko siis meneen sinne??[/QUOTE]

En mä voi mennä!

 

Ikävää ettei miehesi ymmärrä

Ei kai sitä nyt mitenkään sen ihmeemmin tarvitse selitellä. Eikä minusta muutenkaan voi tuollalailla sopia aikuisen ihmisen ohi, että joo me tullaan molemmat. Jos olisit itse sanonut että tullaan, niin ehkä sitten. Mutta ethän sinä ole sinne luvannut mennä.

Jotkut ovat suositelleet siedätyshoitoa, mutta mulla ainakin se epäonnistumisen ja ahdistavien kokemusten kautta vaan lisäsi pelkoja ja sai pitämään sosiaalisia tilanteita entistä epämiellyttävämpinä. Se haaste ei saa olla liian iso, tai se on musertava. Itsensä pakottamisen sijaan pitäisi yrittää keksiä semmoisia sosiaalisia tilanteita, joissa voi saada niitä myönteisiä kokemuksia (vaikka sitten lääkityksen avulla, jos se ei muuten onnistu). Tätä vaan eivät terveet tajua, jotka sekoittavat sosiaalisten tilanteiden pelon johonkin normaaliin ujouteen luonteenpiirteenä.

 

Tämä voi kuulostaa sinusta tyhmältä, mutta kokeile rukousta. Jumala on niin paljon suurempi kuin meidän pelot ja ahdistus. Ja Hän näkee sinut ja tietää tilanteesi ja olen varma, että haluaa auttaa sinua. Sillä vapauteen Kristus vapautti meidät! Rohkealla mielellä mene käymään

 

[QUOTE="vieras";22846048]Tämä voi kuulostaa sinusta tyhmältä, mutta kokeile rukousta. Jumala on niin paljon suurempi kuin meidän pelot ja ahdistus. Ja Hän näkee sinut ja tietää tilanteesi ja olen varma, että haluaa auttaa sinua. Sillä vapauteen Kristus vapautti meidät! Rohkealla mielellä mene käymään [/QUOTE]

Arvaappa kahdesti olenko näiden vuosien aikana tuotakin kokeillut. Kyllä se kristus on vain koetellut ei vapauttanut. Voi kuule kun tuolla paranisin, niin luojalle kiitos.

 

Jos sun on pakko mennä, niin mitäs jos vaan jätät kokonaan kahvipöydän antimet väliin?

 

Et sä pääse peloistas, jos et kohtaa niitä!

 

Kahvikuppineuroosi siis minulla. Sosiaalinen, supliikki ja sanavalmis olen muutoin. Kukaan ei usko tuota mun sairautta, jos ei tiedä. Enkä sitä toki toitotakkaan.

Oletko saanut tilanteeseen muuta apua kuin lääkityksen?

http://www.laakarilehti.fi/files/potilaansivu/SLL442006-4663.pdf

 

[QUOTE="vieras";22846080]Et sä pääse peloistas, jos et kohtaa niitä![/QUOTE]

Ei se pelkojen kohtaaminen tee kuin haittaa, jos sen tekee liian suurina annoksina...toi on vähän sama kuin opettaa lasta uimaan heittämällä se kertarysäyksellä syvään veteen.

 

[QUOTE="vieras";22846080]Et sä pääse peloistas, jos et kohtaa niitä![/QUOTE]

KOhtaan joka päivä ja olen 9 vuotta tehnyt tätä altistamista. Siitä kun en uskaltanut ovea aukaista ilman kunnon rauhoittavaa koktailia ja kaupassa käytiin kerta viikkoon. Olen siis jo kohta nelikymppinen nainen, työelämässä vastuullisessa asemassa. Pelon kohtaaminen vaatii valmistautumista eikä se ole yksinkertaista vaan mielen hallintaa.

 

[QUOTE="vieras";22846100]Ei se pelkojen kohtaaminen tee kuin haittaa, jos sen tekee liian suurina annoksina...toi on vähän sama kuin opettaa lasta uimaan heittämällä se kertarysäyksellä syvään veteen.[/QUOTE]

Näin juurikin!

 

Entä jos sanot miehelles, et tuut perässä.. sit, ku lääke vaikuttaa! Tai menet ja tosiaan kieltäydyt kahvista. Sanot, et menee yöunet tai muuta!

 

Kahvikuppineuroosi siis minulla. Sosiaalinen, supliikki ja sanavalmis olen muutoin. Kukaan ei usko tuota mun sairautta, jos ei tiedä. Enkä sitä toki toitotakkaan.

Oletko saanut muuta apua kuin lääkityksen?

 

[QUOTE="vieras";22846111]Oletko saanut muuta apua kuin lääkityksen?[/QUOTE]

Psykoterapiaa kolmeen eri otteeseen. Yksilö ja ryhmäterapiaa.

 

[QUOTE="vieras";22846048]Tämä voi kuulostaa sinusta tyhmältä, mutta kokeile rukousta. Jumala on niin paljon suurempi kuin meidän pelot ja ahdistus. Ja Hän näkee sinut ja tietää tilanteesi ja olen varma, että haluaa auttaa sinua. Sillä vapauteen Kristus vapautti meidät! Rohkealla mielellä mene käymään [/QUOTE]
Voi helvetti. Ihmisellä on oikeita ongelmia ja sinä kehtaat ehdottaa jotain, joka ratkaisuna on samalla tasolla lampaan sisälmyksistä ennustamisen kanssa. Et taida ymmärtää edes hävetä?

 

Voi helvetti. Ihmisellä on oikeita ongelmia ja sinä kehtaat ehdottaa jotain, joka ratkaisuna on samalla tasolla lampaan sisälmyksistä ennustamisen kanssa. Et taida ymmärtää edes hävetä?

Voi mä vaikka kokeilisin niitä lampaan sisälmyksistä ennustamista, jos se auttaisi ;-).

 

propral vaikuttaa kyllä puoleen tuntiin

 

Psykoterapiaa kolmeen eri otteeseen. Yksilö ja ryhmäterapiaa.

Mitä kautta sinä olet saanut terapiaa, onko julkisen terveydenhuollon puolella?? Minä kärsin myös vuosia sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutten saanut oikein mitään apua. Minun mielestä sinun ei tarvitse kyläilemään lähteä, ethän sinä edes ole lupautunut. Kurjaa sinun miehen asenne..

 

Mulla oli vastaavantapaista lievempänä ennen lapsen syntymää.
Maha meni sekaisin, oksetti ja ahdisti ajatellakin "ylimääräisiä" ihmiskontakteja.
Lapsen synnyttyä kuitenkin joku muutos tapahtui hiljalleen, sairaala-aikana juttelin hoitajille ja lääkäreille ja yhtäkkiä ei sos.tilanneet tuntuneetkaan niin pahalta.
Vieläkin silloin tällöin jännittää mutta tavallaan blokkaan ne tunteet ja annan mennä. Toivon että sinullakin vielä helpottaa, on se kenkku vaiva!

 

propral vaikuttaa kyllä puoleen tuntiin

Tuo ei valitettavasti auta vaikka käytössä onkin....

 

[QUOTE="vieras";22846189]Mitä kautta sinä olet saanut terapiaa, onko julkisen terveydenhuollon puolella?? Minä kärsin myös vuosia sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutten saanut oikein mitään apua. Minun mielestä sinun ei tarvitse kyläilemään lähteä, ethän sinä edes ole lupautunut. Kurjaa sinun miehen asenne.. [/QUOTE]

Olen saanut mielenterveystoimistojan kautta kaikki terapiat. Erittäin helposti ja nopeasti kun on ollut tarvetta. Pikkukaupungissa asun. Viimeinen kerta oli 10 kk ryhmäterapia, jonka sain kun kävin lääkärillä yleistilanteen alkaessa tuskastuttaa. Yksilössä kävin n. puoli vuotta viikottain. Sanoisin, että paras apu on itsensä altistaminen ei niinkään terapiat. Toki tulilääkitys pahimpiin tilanteisiin ja aluksi kun aletaan altistusta tekemään - tilanne pitää olla siis melko huono.

 

Olen saanut mielenterveystoimistojan kautta kaikki terapiat. Erittäin helposti ja nopeasti kun on ollut tarvetta. Pikkukaupungissa asun. Viimeinen kerta oli 10 kk ryhmäterapia, jonka sain kun kävin lääkärillä yleistilanteen alkaessa tuskastuttaa. Yksilössä kävin n. puoli vuotta viikottain. Sanoisin, että paras apu on itsensä altistaminen ei niinkään terapiat. Toki tulilääkitys pahimpiin tilanteisiin ja aluksi kun aletaan altistusta tekemään - tilanne pitää olla siis melko huono.

Minä sain vain keskusteluapua psykologin luona (mielenterveystoimisto), mutta ei siitä ollut yhtään mitään hyötyä. Minulle sanottiin sieltä, että varsinaista terapiaa ei ole mahdollista saada. Vai enkö minä sitten ollut tarpeeksi vaikea tapaus, pärjäsin kuitenkin Propralin avulla, mutta eipä sekään ole kiva että on lääkkeestä riippuvainen että uskaltaa vaikka ruokakauppaan mennä.