miehen tuki

[onneton odottaja]

Pakko purkautua tänne. Olo on niin kurja ja kaipaan myötätuntoa edes jostain. Olen kahdeksannella kuulla raskaana, laskettu aika tammikuun lopussa. Ennen raskautta oltiin seurusteltu miehen kanssa reilu vuosi, ikää meillä 30+. Mies puhui lapsista jo puolen vuoden seurustelun jälkeen, itseä vähän arvelutti nopea tahti ja miehen itsenäinen ja itsekäs elämäntapa. Halusin myös virallista sitoutumista, enkä vaan sanoja, että ""kyllä mä sun kanssa haluan olla"". Asuttiin eri osoitteissa, vaikka suurimmaksi osaksi minun luonani oltiinkin. Mies lupaili, että sitten kun lapsi on tulolla, hän kosii ja muutetaan yhteen. Perustetaan perhe.

Loppukeväästä huomasin olevani raskaana, se oli pieni yllätys. Mutta oltiin molemmat iloisia ja onnellisia ensijärkytyksen jälkeen. Samaan aikaan molemmilla oli töissä kovat kiireet ja paineet. Minä väsyin nopeasti ja olo oli alavireinen. Mies taas paahtoi pitkää päivää jatkuvasti, eikä päähän mahtunut muuta kuin työt. Alkoi alamäki. Olisin tarvinnut mies henkisesti ja fyysisesti tueksi, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä niin haluakaan, omien kiireiden takia. Odottelin yhteenmuuttoa, yhteistä kotia ja arjen jakamista ja sitä kihlautumista. Mitään ei tapahtunut. Puhuin asiasta usein, koska aloin hermostua kaikkeen. Ei apua, ei tukea, ei lupausten täyttämistä. Miehellä vaan oli kiire omien juttujensa kanssa.

Töissä stressi ja paineet alkoivat vaikuttaa myös. Verenpaine alkoi nousta uhkaavasti ja sydämentykytykset olivat jokapäiväinen vaiva. Yhden hysteerisen itkukohtauksen aikana pääsin lääkäriin, joka välittömästi kirjoitti sairauslomaa. Sitä jatkettiin, kun en yrityksitä huolimatta pystynyt tekemään töitä. Keskittymis- ja aloitekyky olivat kadonneet kokonaan. Jäin kotiin, jossa päivät kuluivat yksin itkien, murehtien ja epätoivon tunnelmissa. Mikään ei tuntunut miltään, en jaksanut mitään, olin vain. En halunnut koko lasta! En jaksanut ajatella sitä yhtään enkä kokenut mitään iloa raskaudesta. Minulta se oli vienyt elämäni. Olin raunio siitä mitä olin ennen. Koin kaikesta pahaa syyllisyyttä ja epäonnistumista.

Edelleen yritin saada miestä tajuamaan, että tarvitsen häntä enemmän. Hänen apuaan kotona ja tukea itselle, hellyyttä ja välittämistä, ymmärrystä. Ei hän jaksanut tai kiireiltään ehtinyt, oli itsekin väsynyt silloin harvoin, kun kotona oli. Odotin kaikenlaista, niistä lupauksista kiinnipitämistä, apua, ymmärtämistä. Mitä sain? Syyllistämistä. Ei minua ymmärretty, apua sain hyvin harvoin, hellyyttä vielä vähemmän. Olin miehelle valittava saamaton taakka, josta ei iloa liiemmin irronnut. Mies sanoi, miksi hänen pitää yrittää, kun en itsekään pysty antamaan juuri mitään. Miehen mielestä minulla oli kaikki ihan hyvin ja pitäisi tyytyä siihen mitä on, eikä valittaa.

Tätä on jatkunut pian 3 kuukautta. Psykiatri on diagnosoinut tilani keskivaikeaksi masennukseksi, töihin en ennen äitiyslomaa palaa. Syön masennuslääkkeitä ja yritän elää päivä kerrallaan eteenpäin. Välillä on parempi olo ja jaksan olla ystävien seurassa tai pitää miestä hyvin. Emme edelleenkään jaa yhteistä kotia, taloutta tai arkea. Minulla on vastuu kaikesta yksin. Rahallisesti on nyt tiukkaa, koska en saa enää palkkaakaan. Mies ei halua auttaa, koska hänelläkin on nyt rahareikiä tilkittävänä. Hän on varautunut vasta aikaan jälkeen syntymän, että silloin auttaisi sen mitä pystyy. Nyt olen jo taloudellinenkin taakka. Emme ole myöskään kihlautuneet tai puhuneet enää naimisiin menosta. Olen virallisesti yksinhuoltaja. Tilanne, johon en mitenkään olisi halunnut, jos olisin saanut valita.

Eilen yritin ottaa puheeksi vastuun jakamisen ja minusta huolehtimisen. Meillä on ollut rauhallista jonkun aikaa ja ajattelin, että ajankohta olisi hyvä. Ei siitä mitään hyvää seurannut. Sain kuulla, miten en oikeasti ole niin sairas, etten kykenisi huolehtimaan itsestäni. Mies ei koe, että huolehtiminen raskaana olevasta tyttöystävästä olisi mikään velvollisuus. Jokaisen aikuisen pitäisi kuulemma pystyä huolehtimaan itse itsestään. Lapsesta hän kuulemma on huolissaan, muttei se yletä minuun asti. Vastuu ei myöskään kuulu hänelle ennenkuin sitten, kun lapsi on syntynyt. Sitten hän on vastuussa siitä. Ei silloinkaan minusta.

Minulla on niin huono olo. Rakastan miestä, ja tiedän että hän rakastaa minua, mutta olosuhteet ovat aivan kamalat. Minä masentunut ja hän kiinni töissä ja omissa projekteissaan. Koen, että ainoa tapa suojata itseni on sulkea mies ulkopuolelle. Kun hän kerran ei halua olla vastuussa tai huolehtia. Minä vaan odotan ja petyn, ja olo vain huononee. En silti halua jäädä yksin. Nämä tunteet ovat ristiriitaisia, enkä tiedä mitä tehdä. Apua! Onko kellään antaa neuvoja miten tästä edetä? Olen onneton ja neuvoton. Auttakaa.

 

[:(]

Unohda hetkeksi miehesi ja keskity vauvaan. Uskon että siitä on sinulle jatkossa enemmän hyötyä ja iloa kuin vastuuttomasta miehestä joka ei vielä ole edes aikuiseksi kasvanut. Tilanteesi on ikävä ja surullinen, juuri kun nyt ihminen kaipaa eniten tukea ja läheisyyttä, ei miehestäsi ole antamaan aikaa sinulle. Kun miehesi ei näköjään pysty tukemaan sinua, niin jatka omaa elämääsi vauvan kanssa. Tiedän että kuulostaa pahalta ja lähes mahdottomalta, mutta kuinka hän muuttuu tuosta kun vauva syntyy ja jolloin tarvitset sillon myös apua. Toivottavasti sinulla on muita henkilöitä ja tukiverkko, jonka puoleen voit kääntyä ja joilta voit saada apua nyt ja vauvan syntymän jälkeen. Miehesi ei taida ymmärtää, että jos hänellä ei ole nyt taloudellisesti mahdollista sinua auttaa, niin kuinka hänellä on sitten vauvan syntymän jälkeen, jolloin on yksi rahareikä enemmän kaikkia vauvan tarvikkeineen ja ostoksineen.

Voimia ja jaksamista. Sinulla on ihana pieni elämä vatsassasi, toivon että pystyt nauttimaan siitä, jotta lapsi tuntee itsensä rakastetuksi. Mies joka ei ota toisesta vastuuta ei ole mikään mies!

 

[-Rinkeli-]

Hei,

Tuli ihan tippa linssiin kertomustasi lukiessani. Ei ole tilanteesi helppo.

Itsekin masennuksen kokeneena tiedän, että läheisen tuki on korvaamattoman tärkeä apu parantumisessa. Itselläni tilanne oli sikäli hyvä, että mies todella halusi auttaa ja ymmärtää (enkä ollut raskaana). Paranin nopeasti loistavan tuen ja oikean lääkityksen avulla ja kohtapuoliin lopetan lääkityksen kokonaan.

Minusta kuulostaa siltä, ettei miehesi oikeasti ole valmis isäksi (tai sitoutumaan), vaikka sanookin huolehtivansa lapsesta sitten kun se on syntynyt. Miehesi ei todellakaan taida tajuta, että sinun hyvinvointisi on vauvan hyvinvoinnin kannalta oleellista.

Tämä on nyt ulkopuolisen helppo sanoa, mutta mieti mikä sinulle itsellesi ja lapsellesi on parasta; odotatko turhaan lupauksien toteutumista vai olisiko kuitenkin parempi elää ilman miestäsi. Sanoit, ettet halua olla yksin. Ymmärrän sen hyvin. Olisiko kuitenkin parempi, että hakisit nyt tarvitsemaasi tukea jostain muualta, ystävistä, sukulaisista, muista läheisistäsi ja antaisit miehen kypsyä rauhassa? Voihan olla, että hän huomaa mitä on menettämässä ja alkaa arvostaa ja tukea sinua. Jos ei, hän ei ole sinun eikä lapsesi arvoinen ja silloin olisi teidän kaikkien kannalta parempi jatkaa eri suuntiin.

En todellakaan kadehdi tilannettasi. Itsekin olen raskaana, mutta tiedän, että mieheni on tukenani. En oikein osaa sanoa muuta kuin että yritä jaksaa. Mieti, onko oikeasti mahdollista, että tilanne helpottuisi. Jos et rehellisesti usko sitä, tee itsesi ja vauvasi kannalta oikea ratkaisu. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista vaikeassa tilanteessa. *hali*

Lämpimin terveisin,
Rinkeli rv 5+2

 

[Samoja tunteita kokeva]

Hei!
minulla hieman samanlainen tilanne. Masentavaa kun ei voi nauttia raskaudesta niin kuin pitäisi. Jos haluat niin voitais kirjoitella sähköpostia aiheesta? Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu. Itse olen raskaana rv 32.

 

[Kiki]

Itselläni ei tilanne ollut esikoisa odottaessa onneksi ihan tuollainen, mutta tuttuja elementtejä löytyi oman miehenikin käytöksestä.

Monille miehille raskaus on erittäin abstrakti asia eli kun vauvaa ei ole, niin äidin olotilan vaihteluita on vaikea ymmärtää.

Oma mussukkani ei esim. suostunut lukemaan yhtään neuvolasta saamaani vihkosta. Kun vauva sitten maailmaan putkahti, niin hän on osallistunut hoitamiseen todella aktiivisesti. Toista odotellessamme huomaa välillä, että mies ei kasvasta masustani huolimatta aina muista raskauttani ja jaksamistani.

Toivottavasti tuleva vauva sulattaa myös isin sydämen.

 

[onneton odottaja]

Hullua tässä on se, etten halua muita kuin mieheni. Haluan vain, että hän olisi vähemmän itsekäs ja kantaisi sen vastuun, joka hänelle kuuluisi. Haluan perheen. Oman perheen juuri tämän miehen kanssa. Olen todella yllättynyt ja pettynyt miehen asenteisiin ja tilanteen hallintaan. Mutta silti vain odotan, että hän heräisi tähän todellisuuteen. Oma lapsuudenperheeni on hajoamassa tässä samaan aikaan. Ennen niin tiivis perhe on ajatunut riitoihin ja katkeruuteen kuka mihinkin suuntaan. En kauheasti pysty hakemaan apua tai tukea sieltäkään. Kaikkien voimat ovat vähissä.

Mies ei ole ymmärtänyt vastuutaan. Eikä ole kasvanut tilanteen tasalle. Pakottaakaan ei voi. Ajatus yksin jäämisestä pelottaa silti hirvittävästi. En haluaisi luopua miehestä. Hänessä on paljon hyvääkin. Olosuhteet ovat meillä nyt vain pahimmat mahdolliset. Ehkä aika tekee tehtävänsä. Jos tämä jatkuu näin, tulen katkeraksi ja varmaan huomaan, että vastuu on helpompi kantaa sitten kokonaan yksin. Miksi kaiken muun lisäksi stressata miehestä. Miten toivon, että kävisi toisin. Mutta ei minulla ole nyt voimia tai halua paneutua siihen, että miehen olisi parempi olla. Minä tarvitsen apua!

 

[odottaja myös]

Hei!

Tuskasi paistaa läpi kirjoituksestasi, eikä minulla ole mitään valmiita vastauksia sinua auttamaan, etkä varmaan niitä kaipaakaan. Tuskin kaipaat neuvoja siitä, että miehen voi jättää, jos ei kanna vastuutaan. Et halua miehestäsi eroon, rakastat häntä. Silloin tuollaiset kommentit ovat turhauttavia.

Itse olen rv. 22 ja mies on nyt parin viikon aikana käynyt läpi kriisiä isäksi tulosta. Hän alkoi oma-aloitteisesti puhua, kuinka ei ole huomioinut minua tarpeeksi raskauden alussa, ja kuinka hän pakeni hämmentynyttä oloa omiin harrastuksiin ja ystävien parissa olemiseen. Nyt tuntuu olevan koko ajan läsnä, huomioi ja on ylpeä kasvavasta vatsastani. Olen onnellinen, mutta en itse saanut sitä aikaan, se oli miehen kypsyminen. En tiedä miten miehesi heräisi. Hänellä saattaa olla joitakin selvittämättömiä tunteita omassa menneisyydessään, jotka häntä nyt ahdistavat, hän ei vielä osaa ottaa paikkaansa sinun rinnallasi tukijana.

En keksi muuta keinoa, kuin sen että koeta nauttia olostasi miehesi kanssa. Kun hän tulee vihdoin kotiin, laita jotakin pientä syötävää, kysele hänen kuulumisiaan, tehkää jotain mistä molemmat nautitte, älä ota vauva-asiaa erikseen esille, vaikka se tietysti mielessä koko ajan onkin, yrittäkää viettää aikaa yhdessä mukavasti. Miehesi saattaa rentoutua ja itse ottaa asioita puheeksi...Häntä todennäköisesti ahdistaa tulla kotiin (kuten omaa miestänikin aiemmin), hän saattaa pelätä, että elämä tulee aina olemaan vain synkkää velvollisuutta, jos ""alistuu"" isän rooliin...

Ymmärrän, ettei ole helppoa ajatella ja ilahduttaa miestä, joka ei tee sinulle vastaavaa, mutta kyllä se metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan. Koita olla ahdistelematta miestäsi ""suurilla keskusteluilla"" ja syyllistämisellä, jos mitenkään vain itse jaksat. Tuskin tilanne siitä pahemmaksi muuttuisi, jos kokeilisit ""ilahdutusterapiaa"" mieheesi. Sinun ei tarvitse tehdä mitään ihme temppuja, olet vain oma itsesi, se mitä oikeasti olet jos pystyt hetkeksi unohtamaan ahdistuksesi. Unohda ajatus siitä, että sinun pitäisi luopua miehestäsi, keskity nyt siihen että nautit hänen seurastaan, anna itsestäsi läheisyyttä ja rentoa yhdessäoloa ilman syyllistämistä, saattaa tehdä ihmeitä. Oma mielialasikin saattaa parantua jo siitä että saat antaa rakkautta, vaikka vastaanottaja olisikin hämmentynyt.

Toivon sinulle paljon voimia huolehtia itsestäsi, hormoonit saavat elämän näyttämään yllättävän synkältä.

 

[onneton odottaja]

Olen yrittänyt tehdä tuota, mistä odottaja myös kirjoittaa. Pitää miestä hyvänä. Olen laittanut ruokaa, hakenut herkkuja, antanut miehen levätä ja nukkua, kun on ollut väsynyt, lähtenyt mukaan, kun mies haluaa ulos tuulettumaan (baariin), rakastellut usein, vaikka itseä ei huvita yhtään. Miehen ei tarvitse tehdä luonani yhtään mitään. Ruokaa hän laittaa usein paikallaollessaan, koska pitää siitä, mutta ei mitään muuta.

Olen tietoisesti yrittänyt olla odottamattakaan mitään. Mutta se on niin vaikeaa. Koen itseni marttyyriksi. Aina vaan toivon, että tilanne muuttuisi. Ja kun naisia syytetään siitä, etteivät sano mitä haluavat, olen yrittänyt sanoa. Ihan selkokielellä. Toivoisin, että auttaisit siinä ja siinä asiassa, että hieroisit joskus varpaita, että ottaisit syliin ja silittäisit, halaisit ja sanoisit, että kaikki on hyvin, kuuntelisit ja ymmärtäisit.

Pian alkaa olla vaikeaa ottaa toista huomioon, kun kokee itsensä laiminlyödyksi. Koen tosissani olevani yksinhuoltaja, mutta mies pitää tätä liioitteluna. Hänestä kaikki on hyvin, kun minulla on mies, joka nukkuu ja oleskelee luonani. Minä taas kaipaan yhteistä kotia ja arkea, yhteenkuuluvuuden tunnetta, sitoutumista. Ihan eri asioita. Niitä, mitä minulle alunperin luvattiin. Ei lohduta yhtään, että mies sanoo meidän vain olevan olosuhteiden orjia ja että asiat tapahtuvat ""sitten joskus"".