Miehen liiallinen kiltteys on raskasta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja voi_pojat
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

voi_pojat

Vieras
Miten te kilttien miesten kumppanit koette miehen kiltteyden?

Olemme 4-kymppinen pariskunta, yhdessä muutaman vuoden. Miehellä lapsi. Luulin jo aikaisemmissa suhteissani olleeni tekemisissä hyvin kilttien miesten kanssa. Luulin todellakin väärin. Olen joutunut tutustumaan uudenlaiseen kiltteyteen, jossa toinen ei ykseinkertaisesti tahdo uskaltaa tai kyetä ilmaisemaan omia toiveitaan ja tahtoaan. Muutoin verbaalinen mies menee totaalisesti jumiin, kun hänen täytyisi pitää puolensa. Hänellä ON mielipiteitä, on fiksu, omaa tietyt selkeät arvot elämässään, mutta oman tahtotilan näyttäminen osoittautuu monesti tuskaisaksi seurata.

Itse olen omasta mielestäni (sekä aikaisempien kumppaneiden mielestä) suorapuheinen mutta reilu, tosin aika temperamenttinen, mutta en turhista oikutteleva, suht normaali nainen, josta on yhtäkkiä kuoriutunut jonkin sortin tyranni, ihmishirviö, manipuloija, kiukuttelija, vainoharhainen..... En tunnista tätä kuvaa itsestäni. Ymmärtäisin, jos olisin aiemmilta kumppaneiltani kuullut samaa!

Alan olla väsynyt. Samoin mies. Asioita on puitu jo ulkopuolisen ammattiauttajan pakeillakin, sillä meillä on muuten palikat hyvin kohdillaan. Rakastamme toisiamme kovasti, jaamme samanlaisen arvomaailman ja elämäntyylin ja meillä on ylipäätään tosi hyvä olla yhdessä. Paitsi.

Olen nähtävästi tehnyt sen virheen, etten ole käsittänyt alusta asti riittävästi mieheni (yli)herkkyyttä, vaan olen ilmaissut itseäni itselleni tyypilliseen tapaan; räiskyvästi. Se tuntui järkyttäneen häntä ja vaikuttaa edelleen niin, että pelkää reaktioitani.

Reaktioketju yksinkertaistettuna on seuraavanlainen: mies ei osaa/uskalla ilmaista mitä tahtoo, minä joudun onkimaan/tulkitsemaan/arvailemaan..... Kaikki päätöksenteko jää minulle, ja minä sitten tuon onkimisen ja arvailun perusteella joudun päättämään esim. tekemisistä, ja jos sattuukin niin, ettei valinta ole "oikea" (suom. mieheni todellisen halun mukainen, asia jota hän siis ei ilmaissut) hän loukkaantuu, pahastuu.... Ja sen seurauksena minä kuulen olevani dominoiva, tyranni, manipuloija.....

Piiiiiiiiiiiitkien keskustelujen jälkeen myös hän tajuaa edellä kuvatun tapahtumaketjun ja yrittää omalta osaltaan purkaa sitä. Joskus ajattelen, että hänen käytöksensä on silkkaa v-maisuutta, keskenkasvuisuutta, jopa älyllistä vajavaisuutta. Ei kovin mairittelevia sanoja omasta miehestä.

Taustalla tässä hänellä on ADD/ADHD/asperger -oirehdintaa. Sillä olemme asiaa yrittäneet asiaa pitkälti selittääkin.

Usein olen kyllä muutenkin ajatellut, että tuonkin sukupolven, saati sitä nuorempien, miesten identiteetti on jotenkin hukassa. Naisena on joskus jopa hyväksyttävämpää toteuttaa omaa "maskuliinista" puoltaan. Vai onko nykymiehistä tullut vähän vässyköitä?
 
Avaus sisältää kaksi kysymystä. Toinen on se, miten muut naiset kokevat ylikiltit miehensä. Toinen on se, onko nykymiehistä tullut vässyköitä.

Mielenkiintoista että kuvaat ko. käyttäytymistä ylikiltteydeksi. Onko se, että ei sano mitä haluaa, ja sitten kiukuttelee kun toinen ottaa vastuun, kiltteyttä? Minusta tuo on toisen manipulointia tai epäkypsyyttä. Toisaalta olen itse kasvanut varovaiseen itsensä ilmaisuun ja toisen oma-aloitteiseen huomioonottamiseen, osaan siis nähdä senkin puolen. Noista diagnooseista en tiedä mitään.

Mitä tulee omiin suhdekokemuksiini, meillä löytyy noita piirteitä vähän kummaltakin puolelta, eri tavoilla ja eri asioissa. Itselläni on hieman taipumusta sellaiseen keskenkasvuisuuteen, että en jaksa perehtyä asioihin, mutta jälkikäteen kritisoin, että olisi pitänyt tehdä toisin. Yritän kyllä välttää nykyään. Jos toinen on hoitanut asian omalla tavallaan, en valita. Se, että puoliso päättää tietyntyyppisistä asioita, johtuu käytännön syistä. Miksi teillä sinä päätät niin monista asioista? Onko puoliso muutenkin lapsen asemassa? Eikö hänellä ole mahdollisuutta päättää, vai eikö hän viitsi tai halua? Onko hän perustellut, mikä oikeuttaa vapaamatkustajuuteen suhteessa ja aikuisena ihmisenä elämässä? Onko hänellä päättämis- tai aikaansaamisvaikeuksia yleensä ottaen?

Puolisolla taas on sellaista vässykkä-tyyppistä taipumusta, että ei ongelmia käsiteltäessä puolusta omaa kantaansa asiapohjalta, vaan heittäytyy uhriksi niin, että minä muka olen julma, ja ottaa surullisen ilmeen. Kuitenkin epäkohdat täytyisi saada ratkaistua. Entäs minun mielipahani? Miksi minun täytyy toimia aina keskustelumoottorina? Olisi kiva jos joku muu sen tekisi. Omasta mielestä tuntuu, että tuo mielipahaan vetoaminen on vain harhautus itse ongelmasta ja laiskuutta tehdä asian eteen se mitä olisi tehtävä. Miten siis koen miehen liiallisen kiltteyden? Niin, että koen sen haluttomuudeksi ottaa vastuuta suhteen ongelmista ja pohjimmiltaan itsekkääksi. Ärsyttää kun ei koskaan päästä keskustelussa siihen, miten tarpeet ja halut suhtessa voisivat paremmin kohdata, tai voivatko ne, kun aina juututaan keskustelemaan keskustelusta itsestään.

Ehkä ongelma pohjimmiltaan on, että toivomme eri asioita. Minä toivoisin suunnitelmaa ja ohjelmaa, kun taas mies haluaisi vain olla ja odottaa että elämä lipuu ohi. Aloittajan tekstistä ei käy ilmi, minkälaisia ja -kokoisia asioita ns. tyrannisointi koskee, eroavatko tarpeenne jo lähtökohtaisesti. En usko että miehistä on tullut vässyköitä, ihmiset ovat erilaisia. Pilalle lellittyjä miehiä saattaa tosin nykyään elintason noustua olla enemmän kuin ennen. Toisaalta kaikki ei voi olla täydellistä. Samanlaista ongelmaa voisi syntyä päinvastaisistakin syistä, esim. mies ei suostuisi ollenkaan keskustelemaan tai ei koskaan myöntäisi olevansa väärässä. Parempi näin päin. Ehkä miehesi ei vieläkään huomaa tuota tekevänsä, ja ehkä auttaisi, jos jo etukäteen muistutat, että jos hän ei mielipidettään nyt sano ei saa valittaakaan, ja että et ole ajatuksenlukija. Minuun ainakin on tehonnut, kun olen huomannut, että puoliso ihan tosissaan yrittää parhaansa, ja jos olen tyytymätön, on se oma vikani kun en ole itse asiaa hoitanut tai apua tarjonnut.
 
Jos kyseessä on asperger niin ne kaipaa konkreettista tietoa, matemaattista tai plussat/miinukset vaikka paperiarkkiin merkattuna. Kokeile erilaista lähestsmitapaa kun on taas päätöksen aika. Toisaalta anna aikaa, tai vaikka ihan aikataulu. Päätä tämä siihen ja siihen mennessä.
 
Jos kyseessä on Asperger-syndrooma, sellaisen ihmisen kanssa on vaikea elää yhdessä. Suosittelen perehtymään tähän oireyhtymään, jotta ymmärrät asiaa paremmin. Sitä ei voi muutamlla lauseella täällä kertoa.
 
Miten te kilttien miesten kumppanit koette miehen kiltteyden?

Olemme 4-kymppinen pariskunta, yhdessä muutaman vuoden. Miehellä lapsi. Luulin jo aikaisemmissa suhteissani olleeni tekemisissä hyvin kilttien miesten kanssa. Luulin todellakin väärin. Olen joutunut tutustumaan uudenlaiseen kiltteyteen, jossa toinen ei ykseinkertaisesti tahdo uskaltaa tai kyetä ilmaisemaan omia toiveitaan ja tahtoaan. Muutoin verbaalinen mies menee totaalisesti jumiin, kun hänen täytyisi pitää puolensa. Hänellä ON mielipiteitä, on fiksu, omaa tietyt selkeät arvot elämässään, mutta oman tahtotilan näyttäminen osoittautuu monesti tuskaisaksi seurata.

Itse olen omasta mielestäni (sekä aikaisempien kumppaneiden mielestä) suorapuheinen mutta reilu, tosin aika temperamenttinen, mutta en turhista oikutteleva, suht normaali nainen, josta on yhtäkkiä kuoriutunut jonkin sortin tyranni, ihmishirviö, manipuloija, kiukuttelija, vainoharhainen..... En tunnista tätä kuvaa itsestäni. Ymmärtäisin, jos olisin aiemmilta kumppaneiltani kuullut samaa!

Alan olla väsynyt. Samoin mies. Asioita on puitu jo ulkopuolisen ammattiauttajan pakeillakin, sillä meillä on muuten palikat hyvin kohdillaan. Rakastamme toisiamme kovasti, jaamme samanlaisen arvomaailman ja elämäntyylin ja meillä on ylipäätään tosi hyvä olla yhdessä. Paitsi.

Olen nähtävästi tehnyt sen virheen, etten ole käsittänyt alusta asti riittävästi mieheni (yli)herkkyyttä, vaan olen ilmaissut itseäni itselleni tyypilliseen tapaan; räiskyvästi. Se tuntui järkyttäneen häntä ja vaikuttaa edelleen niin, että pelkää reaktioitani.

Reaktioketju yksinkertaistettuna on seuraavanlainen: mies ei osaa/uskalla ilmaista mitä tahtoo, minä joudun onkimaan/tulkitsemaan/arvailemaan..... Kaikki päätöksenteko jää minulle, ja minä sitten tuon onkimisen ja arvailun perusteella joudun päättämään esim. tekemisistä, ja jos sattuukin niin, ettei valinta ole "oikea" (suom. mieheni todellisen halun mukainen, asia jota hän siis ei ilmaissut) hän loukkaantuu, pahastuu.... Ja sen seurauksena minä kuulen olevani dominoiva, tyranni, manipuloija.....

Piiiiiiiiiiiitkien keskustelujen jälkeen myös hän tajuaa edellä kuvatun tapahtumaketjun ja yrittää omalta osaltaan purkaa sitä. Joskus ajattelen, että hänen käytöksensä on silkkaa v-maisuutta, keskenkasvuisuutta, jopa älyllistä vajavaisuutta. Ei kovin mairittelevia sanoja omasta miehestä.

Taustalla tässä hänellä on ADD/ADHD/asperger -oirehdintaa. Sillä olemme asiaa yrittäneet asiaa pitkälti selittääkin.

Usein olen kyllä muutenkin ajatellut, että tuonkin sukupolven, saati sitä nuorempien, miesten identiteetti on jotenkin hukassa. Naisena on joskus jopa hyväksyttävämpää toteuttaa omaa "maskuliinista" puoltaan. Vai onko nykymiehistä tullut vähän vässyköitä?

haluatko mielummin välinpitämätömän kusipää miehen??
naisille ei kelpaa mikään mies nykyaikana!
 
Viimeksi muokattu:
Olen täsmälleen samaa mieltä tämän viestiketjun kahden ensimmäisen kirjoittajan kanssa, ja punnitsen jatkuvasti onko kysymys kiltteydestä vai manipuloinnista. Itse tosin en ole naimisissa/asu yhdessä, mutta muutto yhteen jumiutuu jatkuvasti. Parin ensimmäisen vuoden seurustelun jälkeen, kun aloin suunnitella yhteen muuttoa, alkoi tulla niitä esteitä että miksi ei. Tai ei niitä tullut, keskustelu ei vain jatkunut ja kysymyksiin ei vastattu. Homma toimii siten, että hän tulee minun luokseni muutamaksi yöksi ja elämme yhdessä sen ajan kuin aviopari, mutta sitten hän taas lähtee "velvollisuuksiensa pariin". Hän asuu noin 400 km:n päässä ja hänellä on oikeasti velvollisuuksia (vanhoja hoidettavia sukulaisia). Olen tarjoutunut muuttamaan hänen luokseen, mutta siihen on tullut reaktioita, jotka osoittavat, että "mitä muut ihmiset sillä pienellä paikkakunnalla sanoisivat"...

Tyttökaverini puhuvat rusinoiden pullasta otosta, hyväksikäytöstä, yms. En tiedä näkeekö kaukaa tarkemmin? Minulla taas on sitä hämäläistä sitkeyttä, olen kestänyt tilannetta viimeiset 15 vuotta. Mielenkiintoista, eikö? Älylliset yhteydet natsaavat, ainakin jollain tasolla, tosin "laakerit" alkavat myrkyttyä vähitellen ja älylliset yhdistävät tekijät peittyvät ärtymyksen alle. Kohta en enää tiedä, onko tottumusta vai rakkautta se tämä yhdessäolo.

Olen "pesänselvittänyt" monta, kertaa, olen huutanut, raivonnut, antanut viimeisiä varoituksia, olen muuttunut viileäksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi. Olen käynyt draaman kaikki vaiheet paitsi lopetuksen läpi. Kohta alkaa oma ikä käydä niin korkeaksi, että jos olisin huolissani omasta elämästäni oikein kunnolla tai olisin halunnut saada lapsia, olisin varmaan itsemurhan partaalla.

Minulla on kuitenkin ilmeisesti niin vahva hoivavietti, että kun meille on joskus tullut pidempiä taukoja, olen ollut huolissani. Viestittelemme joka päivä, ja jos joku ilta ei viestiä kuulu, huolestun.

Miehen taustalla on erittäin pidättyväiset ja sodassa (olemme yli 50-vuotiaita) traumatisoituneet vanhemmat, joilta ei rakkautta herunut tai se oli ehdollista. Mies näkee painajaisia siitä, että lompakko tms. arvokas esine katoaa ja/tai häntä syytetään jokun taposta tai muuten suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Hän on joskus oikein puristamalla puristettaessa sanonut, ettei halua ottaa riskiä tulla jätetyksi, koska sitä hän ei kestäisi. Olen vastannut, että elämä on yhtä riskinottoa.

En tiedä kirjoitinko tämän muille kuin itselleni, mutta, voin lohduttaa, meitä on muitakin. Etsiskelen kuitenkin irtiottoa, mutta pelkäänpä, että olen itse sillä tavalla hoivaviettinen, että tarvitsen uuden, johon ripustautua, että vanha "älyäisi" lopettaa. Jollain tavalla keitos kuitenkin on pohjaanpalanut, etten usko, että pystyn muuttamaan tämän 15 vuoden suhteen kanssa yhteen. Jotenkin se suhde kun vain on pohjaanpalanut jo!

Voimia. Jos tämä jotenkin auttoi, olen iloinen.
 
no, renttuhan niile kelpaa vaan. Semmonen mies kuin Miss Helsingin pahoinpitelevä mies. Kalju ja tatuoitu, oikea pahis. Itse tykkään kilteistä miehistä.

Hällä väliä, jos turpaan tulee, jos mies sillä näyttää, mitä haluaa.

Oikeasti kyllä vaikuttaa taas tekemällä tehdyltä ongelmalta. Taitaa olla blondit asialla. Tämmöisiä lukiessa tulee mieleen, että onko liikkuuko noiden naisten päässä muuta kuin oma minä.

Yhdessä vastauksessa oletettavasti ainakin kolmekymppinen typy puhuu tyttöystävistään! Eiköhän se tyttöys ole jäänyt jo jokunen vuosi sitten taakse. Mutta kai me naiset syystä tai toisesta kuvittelemme olevamme aina niitä söpöjä tyttösiä, joita luolamiehen pitäisi helliä ja suojata, mutta pöllyttää kaiken varalta vähintään päivittiäin.

Jos mies ei ole 15 vuoden aikana ei ole halunnut yhteen muuttaa, luulisi jo tyhmemmänkin tajuavan, että tuollaisen suhteen varaan ei kannata rakentaa. Jospa oot vaan miehen mielestä "hyvä pano" jolta varmasti saa. Selvitä ihmeessä, millaisia "vanhoja sukulaisia" siellä mahtaakaan olla.

Voi hyvät hyssykät teitä, rakkaat siskot. Ei ihme, että ukot aina naureskelee meille.:D

Turpiin vaan ja onnea! Ja puhua saa vain kun siihen luvan saa. Sepä se onnea oisi.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä