Miehen lapset

[RT]

Pakko kirjoittaa jonnekin, jos vähän helpottaisi.. Olemme olleet mieheni kanssa vuoden yhdessä, ja asuneetkin yhdessä suurimman osan ajasta. Hänellä on kaksi lasta entisen avopuolisonsa kanssa. En tiedä miksi, mutta viime kuukausina minua on alkanut ahdistamaan miehen lapset aivan älyttömästi. En osaa sanoa syytä tähän. Olen jopa ajatellut eroakin vain tämän asian vuoksi useamman kerran.
Jotenkin vaan tuntuu etten yhtäkkiä pystykään tähän. Siis elämään miehen kanssa jolla jo on lapsia jonkun toisen kanssa.. Se tässä taitaakin olla suurin ongelma, hänen menneisyytensä?
En edes pysty puhumaan asiasta kunnolla hänen kanssaan sillä hän pitää minua itsekkäänä, ja sanoo ettei minulla ole oikeutta 'valittaaa' asiasta, koska alun alkaen tiesin että hänellä on lapsia.
Ja itsekin tunnen olevani typerä ja itsekäs. Kunpa tämä tunne vain menisi pois.. Onko muita joilla ollut samanlaisia kokemuksia?

 

["vieras"]

No ei tuossa paljon vaihtoehtoja ole. Lapset ovat aina tärkeämpiä kuin joku uusi ämmä ja menevät kaiken edelle joten jos et heitä voi hyväksyä niin säästä kaikkien osapuolten vaivaa ja nosta kytkintä.

 

[Keittiönoita]

Luultavasti muutitte liian nopeasti yhteen, pidempi seurusteluaika olisi antanut sulle mahdollisuuden nähdä, mitä elämä tämän miehen kanssa tulee olemaan. Siis noiden lasten suhteen. On silti ihan hyvä, että mietit asiaa. Ei ole kenenkään etu - ei miehen, ei hänen lastensa, ei teidän mahdollisten tulevien yhteisten lasten eikä sinun - jos olet vastentahtoisesti tuossa parisuhteessa. Olisiko mahdollista ottaa aikalisä?

 

[RT]

[QUOTE="vieras";23962629]No ei tuossa paljon vaihtoehtoja ole. Lapset ovat aina tärkeämpiä kuin joku uusi ämmä ja menevät kaiken edelle joten jos et heitä voi hyväksyä niin säästä kaikkien osapuolten vaivaa ja nosta kytkintä.[/QUOTE]

Höh, käsititkö nyt tahallasi väärin? Ei tässä ole kyse lasten hyväksymisestä, vaan lähinnä siitä etten yhtäkkiä olekaan varma pystynkö tähän, enkä ole siitä ketään syyttänyt, saati ajatellut laittaa miestä valitsemaan minun ja lasten väliltä. On se ihme kuninka aina jonkun on päästävä julistamaan miten lapset ovat aina tärkeämpiä ja helvettiin vaan uusi ämmä

 

[RT]

Luultavasti muutitte liian nopeasti yhteen, pidempi seurusteluaika olisi antanut sulle mahdollisuuden nähdä, mitä elämä tämän miehen kanssa tulee olemaan. Siis noiden lasten suhteen. On silti ihan hyvä, että mietit asiaa. Ei ole kenenkään etu - ei miehen, ei hänen lastensa, ei teidän mahdollisten tulevien yhteisten lasten eikä sinun - jos olet vastentahtoisesti tuossa parisuhteessa. Olisiko mahdollista ottaa aikalisä?

Voin kyllä vaan kuvitella mitä mies sanoisi edes aikalisän ehdotuksesta.. Ja käytännössäkin olisi varmaan hankalaa lähteä muuttamaan erilleen vain hetkellisesti.
Ihan oikeassa olet muuten, liian nopeasti muutettiin ensi huumassa yhteen jne. Muuten kaikki kuitenkin sujuu ja on hyvin, nyt vaan kamala ahdistus taas päällä.

 

["Vieras"]

Joo... Ymmärrän hyvin, että tilanne on sinulle outo. Minä tunnen itseni sen verran, että jo kättelyssä olisin teilannut ajatuksen seurustelusta jonkun kanssa, jolla on jo lapsia... Ei sille mitään voi. Ainakin avomielin ilmeisesti lähdit tuota yrittämään, mutta jos homma ei toimi sinullakaan, niin se ei vaan toimi. :/

 

["vieras"]

Mulla ei ole mitään yksinhuoltajia, eronneita tai eronneiden lapsia vastaan, mutta en usko että pystyisin elämään miehen kanssa, jolla on lapsia jonkun toisen kanssa. Ehkä alkuhuumassa sitä ei ajattelisi, kun toisen kanssa olisi hyvä olla, ja varsinkin jos lapsetkin olisivat mukavia, mutta ihan varmasti jossain vaiheessa alkaisi tuntua liian pahalta, että hän on ne lapset tehnyt toisen naisen kanssa.

Miehestäsi varmaan tuntuu pahalta ja ehkä suututtaakin, kun alat nyt perääntyä sellaisesta syystä, jonka olemassaolon olet tiennyt alusta asti, mutta kyllä ihmisellä pitää olla oikeus "virhearvioihin", varsinkaan kun ethän sä silti etukäteen voinut tietää, miltä elämä alkaisi tuntua, kun menee mukaan osittain jo "valmiiseen" perheeseen sen sijaan että saisitte muodostaa sen itse. Miehesikin on mitä ilmeisemmin joskus erehtynyt ja pahasti, kun kerran on eronnut ja lapsiakin on entisestä liitosta. Eikö ole hyvä, että sä heräät tähän jo nyt, etkä vaikka vasta avioitumisen jälkeen tai kun te olette jo ehtineet hankkia yhteisenkin lapsen? Luulisi miehesi tietävän...

Enkä nyt tarkoita että teidän mun mielestä pitäisi erota, voisittehn te vaikka muuttaa erilleen ja harkita asiaa vielä. Suhteen jatko vaatinee sinulta kuitenkin aika paljon vielä asioiden hyväksymistä, mustasukkaisuudesta(?) eroon pääsyä, ehkä unelmista luopumista (jos olet haaveillut, että saisit joskus perustaa perheen lapsettoman kanssa) jne. eikä kukaan muu kuin sinä tiedä, että onko susta siihen tai onko se liian kipeä ja raskas vaihtoehto.

 

[Keittiönoita]

Voin kyllä vaan kuvitella mitä mies sanoisi edes aikalisän ehdotuksesta.. Ja käytännössäkin olisi varmaan hankalaa lähteä muuttamaan erilleen vain hetkellisesti.
Ihan oikeassa olet muuten, liian nopeasti muutettiin ensi huumassa yhteen jne. Muuten kaikki kuitenkin sujuu ja on hyvin, nyt vaan kamala ahdistus taas päällä.

Jos mies ei halua antaa sulle mahdollisuutta, niin miksi sun pitäisi antaa mahdollisuus miehelle? Ero ei ole yhtään huono ajatus, jos sua itseäsi arveluttaa suhteen jatkaminen ja mies on sitä mieltä, että mitään aikalisiä ei oteta. Et sä ole ensimmäinen etkä viimeinen nainen, joka ei halua perustaa perhettä miehen kanssa, jolla on jo lapsia. Ei moni mieskään halua naista, jolla on jo lapsia edellisestä suhteesta. On ihan normaalia haluta ydinperhe

 

[RT]

Viesti 7. Juuri tuolta minusta tuntuu! Jotenkin siinä alkuhuumassa ajattelin ettei lapset ole minkäänlainen ongelma minulle, kunhan saan olla tämän miehen kanssa. Nyt se on kuitenkin muuttunut, tunnen että joudun luopumaan omista unelmista, jos en saa perustaa perhettä jonkun kanssa jolle meidän perhe olisi ensimmäinen. Mietin myös juuri tuota kuinka hän on kokenut sen kaiken jo aikaisemminkin, toisen naisen kanssa. Tavallaan se on kuitenkin aivan järjetöntä, kun mietin kuinka ihana ja hyvä mies minulla nyt on..

 

[!]

Ihanaa että joku on täällä sitä mieltä että tämä on normaalia

 

["vieras"]

Viesti 7. Juuri tuolta minusta tuntuu! Jotenkin siinä alkuhuumassa ajattelin ettei lapset ole minkäänlainen ongelma minulle, kunhan saan olla tämän miehen kanssa. Nyt se on kuitenkin muuttunut, tunnen että joudun luopumaan omista unelmista, jos en saa perustaa perhettä jonkun kanssa jolle meidän perhe olisi ensimmäinen. Mietin myös juuri tuota kuinka hän on kokenut sen kaiken jo aikaisemminkin, toisen naisen kanssa. Tavallaan se on kuitenkin aivan järjetöntä, kun mietin kuinka ihana ja hyvä mies minulla nyt on..

Me ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä jo 10v,ja alussa meni hyvin hänen lasten kanssa,mutta ajan myötä suhteet huonontuneet,vaikka meillä yhteisiä lapsiakin..Koen olevani huono äitipuoli,mutta meillä menee "perheenä"hyvin ja nyt miehen lapset joa aikuisia..Mutta onhan se tylsää,kun mies oli jo kokenut lastensa syntymät,naimisiinmenot jne...
Nyt meillä on asiat suht hyvin,mutta toista kertaa en tähän lähtisi..Tosin,eihän se olisi edes enää mahdollista

 

[Huspati Huta]

Minusta on hyvä miettiä sitä, että onko ongelma se, että miehellä on JO lapsia vai ovatko ne lapset itsessään se ongelma, tuntuuko, ettei heidän kanssaan tule toimeen? Minulla oli suhteemme alussa tilanne, jossa miehen lapsi oli pieni ja minusta tuntui (nyttemmin hävettävästi), että minulta on viety jotain, kun mies on jo kokenut vanhemmuuden ja isyyden. Silloin se tuntui isolta asialta, olisin halunnut kokea kaiken sen yhtämatkaa hänen kanssaan. Mutta kyllä se, että me olimme yhdessä, välisemme rakkaus ja yhteinen elämä oli sittenkin tärkeämpää kuin se, että hän oli kokenut jotain jo ennen minua. Ymmärrän ap:tä mutta toivon, että jos kyse on samasta asiasta kuin minulla, hän ei antaisi periksi. Ja ymmärtäisi minua paremmin tukea miehen isyyttä ja suhdetta lapsiinsa.

 

[RT]

Minusta on hyvä miettiä sitä, että onko ongelma se, että miehellä on JO lapsia vai ovatko ne lapset itsessään se ongelma, tuntuuko, ettei heidän kanssaan tule toimeen? Minulla oli suhteemme alussa tilanne, jossa miehen lapsi oli pieni ja minusta tuntui (nyttemmin hävettävästi), että minulta on viety jotain, kun mies on jo kokenut vanhemmuuden ja isyyden. Silloin se tuntui isolta asialta, olisin halunnut kokea kaiken sen yhtämatkaa hänen kanssaan. Mutta kyllä se, että me olimme yhdessä, välisemme rakkaus ja yhteinen elämä oli sittenkin tärkeämpää kuin se, että hän oli kokenut jotain jo ennen minua. Ymmärrän ap:tä mutta toivon, että jos kyse on samasta asiasta kuin minulla, hän ei antaisi periksi. Ja ymmärtäisi minua paremmin tukea miehen isyyttä ja suhdetta lapsiinsa.

Kyllä ongelma nimenomaan on se, että lapsia on jo, eikä lapset itsessään. Ovat suloisia tapauksia molemmat ja tulemme ihan hyvin toimeen, mutta silti.. Heidän näkemisensäkin tuo välillä mieleen vain sen että he ovat miehen ja hänen exänsä. Minulla on myös tapana alkaa miettiä päässäni millaista heidän yhteinen perhe-elämänsä oli jne, ja siitä sitten jo tuleekin paha mieli..

 

["vieras"]

Kyllä ongelma nimenomaan on se, että lapsia on jo, eikä lapset itsessään. Ovat suloisia tapauksia molemmat ja tulemme ihan hyvin toimeen, mutta silti.. Heidän näkemisensäkin tuo välillä mieleen vain sen että he ovat miehen ja hänen exänsä. Minulla on myös tapana alkaa miettiä päässäni millaista heidän yhteinen perhe-elämänsä oli jne, ja siitä sitten jo tuleekin paha mieli..

Kuulostaa erittäin tutulta!

 

[viikonloppuäiti]

Ihanaa, että muillakin on samansuuntaisia tuntemuksia! Jos olisi enemmän aikaa just nyt, kirjoittelisin pidemmältikin asiasta, olisi niin mukava keskustella tästä muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Nyt sanon vaan, että mulla on kans noita ajatuksia siitä niin kuin multa olisi viety jotakin ja tuntuu ihan törkeen pahalta ajatella, että mun rakas mieheni on tehnyt ne lapset jonkun muun kanssa. Yritän olla ajattelematta sitä, koska sen ajatteleminen sattuu melkein niin kuin hän olisi pettänyt tai jotain... Lapsien kanssa on lisäksi ollut aika vaikeaa viime aikoina kun on ollut mm. heidän äidistään johtuvia ongelmia ym ja usko omaan kykenemiseen on useasti koetuksella. Mutta kaiken sen jaksan ja kaikesta selviän sen avulla, että mies on mulle niin käsittämättömän rakas, etten halua missään tapauksessa olla ilman häntä. Ja kun itselleen muistuttaa aina kun ketuttaa, että niihin tuntemuksiin ei ole syynä ne itse lapset vaan vika on omassa ajatusmaailmassa ja heitä on kohdeltava lapsina rakkaudella ja suurella kärsivällisyydellä kaikesta huolimatta, niin ihan hyvin on lopulta mennyt. Mutta paljon ajatustyötä se on omassa päässä vaatinut. Onneksi olen opetellut kyvyn kääntää ajatuksissani asiat aina niin päin, että entäs jos tilanne olisi toisinpäin, minulla lapsia ja miehellä ei. Olisiko mukavaa, jos mieheni ajattelisi minun tavallani lapsistani ja suhteestamme. Tätä ajatustapaa käytän myös joskus jos mustasukkaisuuden puuska iskee jostakin asiasta, niin ajattelen asian ennen metelin nostamista niin, että entäs jos minä olisin tehnyt noin ja mies olisi minun asemassani niin usein huomaan omien ajatusten olevan ihan turhia ja naurettavia.

Mutta tuntuu helpottavalta tietää, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa.

 

[RT]

Juu, kiva löytää muitakin samoin tuntevia! Saanko kysyä (viesti 15) miten miehesi on suhtautunut tuntemuksiisi? Olettaen siis että olet jutellut niistä hänen kanssaan.

 

[viikonloppuäiti]

Itse asiassa en ole koskaan tuonut niitä julki miehelleni, koska mielestäni tämä on asia joka minun pitää itse omassa päässäni laittaa järjestykseen. Olen senkin asian miettinyt mielessäni niin, että miehestä saattaisi oikeasti tuntua tosi pahalta jos tietäisi minun epäilevän suhdettamme hänen lapsiensa vuoksi. Minusta ainakin tuntuisi jos tilanne olisi toisinpäin.

 

[RT]

Okei, mustakin on alkanut tuntumaan, että olisi ollut alunperin parempi jos olisin vaan pitänyt suuni kiinni asiasta.. Harmittaa vaan ihan oikeasti tämä tilanne, kun en haluaisi tuntea näin.

 

[viikonloppuäiti]

Ymmärrän hyvin kyllä harmistustasi. Auttaisiko jos harmistuksen hetkellä ajattelisit ennemmin sitä mitä kaikkea olet saanut tämän miehen ja lasten mukana, etkä sitä mitä olet menettänyt? Minuakin harmitti menetykseni esimerkiksi yhteisen lapsemme synnytyksessä, kun asia ei miehelleni ollutkaan yhtä ainutlaatuinen kuin minulle, mutta asian käänsin sitten niin, että minulla oli tukenani mies joka tiesi mitä tehdä. Minä olen mieheltäni ja lapsiltaan saanut niin paljon kaikkea hyvää elämääni, että kaikki ne negatiiviset asiat jäävät kyllä vähemmistöön ja siksi eivät kaada suhdettamme. Voimia sinulle ajatustyöhösi ja kyllä varmasti teet oikean päätöksen pystytpä sitten jatkamaan suhdetta tai et. Pääasia, että itsellä on hyvä olla ja ajatukset jokseenkin järjestyksessä.

 

[RT]

Vielä en ainakaan osaa katsoa asiaa niin, että olisin tästä tilanteesta jotakin saanut. Valitettavasti.

 

["annika"]

Minulla on ihan samanlainen tilanne! Varsinkin kun lasten äiti laittaa viestiä keskellä yötä, että tuleeko lapset viikonloppuna vai ei. Ja miehellä siis kaksi lasta, nuorena (18v eka ja 21v toinen). Nyt kuitenkin 8 ja 5 vuotiaat (?). Näin huono olen. En ole edes varma minkä ikäisiä ne on. Ajattelen tätä asiaa koko ajan uudestaan ja uudestaan, ja syytän itseäni tästä tilanteesta. Että minä olen huono ja paha kun ajattelen näin. Ajattelen koko ajan miehen exää, elämää mitä heillä oli ja mitä meillä ei tule koskaan olemaan samanlaista. Mieshän on kokenut sen kaiken jo kerran, enkä minä kertaakaan. Olen miestäni tosin nuorempi (minä 22, hän 27). Mies ei puhu exästä, ei mistään häneen liittyvästi ja tiedän että ero oli vaikea. Mutta silti. Exä on saanut uuden miehensä kanssa yhden lapsen. En tiedä miksi ajattelen edes sitä, eihän sillä ole merkitystä kuitenkaan. Haluaisin kuitenkin olla mieheni kanssa, mutta en kestä itseäni näiden ajatusten takia. Ehkä olen niin lapsellinen ja pikkumainen ja itsekäs että haluan saada perheen ja lapsia jonkun kanssa, joka haluaa sen minun kanssa, eikä halunnut idiootti-exän kanssa.

 

["hmmm"]

heitän nyt vettä vähän myllyyn, mutta kyllähän noissa teidän epäilyksissänne on tietynlainen totuus..
mulle on mies ihan suoraan sanonut, että mikäli jostain syystä ero joskus tulisi, niin hän ei voisi kuvitellakkaan tekevänsä lapsia kenenkään muun kanssa, ei voisi sitä lapsille tehdä.
ja tietenkin se isäksi tulemisen ihme on ihan omaa luokkaansa, varsinkin jos molemmat on ollut nuoria, suhde niihin lapsiin ja lasten äitiin kuitenkin tulee säilymään aina.

 

[Huspati Huta]

Mahtaisiko ketjun aloittaja vielä palstailla? Olisi kiinnostavaa kuulla, ovatko ajatukset kesän kuluessa muuttuneet tai tilanne suuntaan tai toiseen.

 

["minä"]

Kuten yhdessä viestissä mainittiinkin, on kyse puhtaasta mustasukkaisuudesta. Kannattaa miettiä, haluaako lopettaa mahdollisesti muuten hyvä suhde oman mustasukkaisuutensa takia, vai yrittää työstää omia tunteitaan...

En tiedä ap:n ikää, mutta epäilen, että tuollainen mustasukkaisuus miehen menneisyydestä on melko yleistä nuorille naisille. Itse muistan olleeni tavattoman mustasukkainen nuorempana silloisten poikaystävien exille, vaikka mitään lapsia ei edes ollut. Näin vanhempana ei sellaiseen enää aikaa jaksa tuhlata, sillä (turha) mustasukkaisuus on hukkaan heitettyä energiaa.