Minulla ei ole sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kaipaan myös omaa rauhaa enkä siis itsekään aloittaja tilannetta sietäisi. Minusta sopiva, ja itselleni ihan mukava, kompromissi olisi sellainen, että miehen kavereita on vieraana korkeintaan kerran viikossa. Tai joskus lomalla poikkeuksellisesti pari kertaa, mutta työviikolla lähinnä vain viikonloppuisin ja toisen viikonlopun päivän pitää ehdottomasti olla vieraista vapaa.
Ajankäytöllisesti lapsettomalla pariskunnalla sopiva jako on minusta suurinpiirtein puolet vapaa-ajasta parisuhdeaikaa ja puolet kaveriaikaa. Mutta sitä kaveriaikaa voi tosiaan viettää muidenkin luona, ei aina samassa paikassa.
Tuosta kaupungilla ja terasseilla käymisestä. Eikö sinulla ole sinne muuta seuraa kuin miehesi? Minäkin tykkään käydä kaupungilla silloin kun juon, vaikka olen pitkälti yli kolmekymppinen. Nimittäin silloin haluan tanssia ja laulaa karaokea, en vaan möllöttää kotipihassa yötä myöten. Mutta en minä ole koskaan kumppanin varaan tätä (nykyään perheellisenä melko harvatahtista) harrastusta laskenut, vaan kavereiden kanssa olen aina kaupungille mennyt. Harva mies varsinkaan enää vakiinnuttuaan välittää hillua baareissa, koska harva tykkää tanssia saati laulaa eikä minustaan ole mitään järkeä mennä baariin vaan istumaan ja juomaan kalliimpaa kaljaa. Ei ole kuitenkaan niin tärkeä juttu, että tuollaisen takia hylkäisin muuten sopivan kumppaniehdokkaan, kunhan mies ei sentään kiellä minua menemästä omien kavereideni kanssa.
Asiat muuttuivat kuin salamaniskusta kun talo ja laina hankittiin. Tuntuu että tuli käveltyä ansaan. Mutta en oikein käsitä mitä mieskään tästä kaikesta saa.