Miehen isämasennus tms...

[kiitokset]

Meillä vasta alle parikuinen koliikkivauva, ja mies tuntuu nyt kovin alakuloiselta ja vetämättömältä. Ilmeisesti ollut liikaa suuria muutoksia usealla elämänalueella, kun miehen elämänhalu nyt niin alhainen. Vauva tuntuu lähinnä taakalta, valittaa miksi se "vain itkee, paskoo ja kitisee", miksei ole koskaan hiljaa. Tosiasiassa vauva on paljonkin hiljaa, mutta iltaisin kun mies on kotona niin vauvalla on niitä iltaitkuja. Toisaalta kun vauva on aamuisin hyväntuulinen, käyttää mies mieluummin aikansa johonkin muuhun kuin vauvan kanssa olemiseen. Itse tarvitsisin täyden puolison tuen, olenhan jatkuvasti neljän seinän sisällä kiinni vaativassa vauvassa ja kodissa. En jaksa, jos mies luovuttaa vastuunsa minulle ja on jatkuvasti allapäin ja kiroileva. Miten teidän miehenne ovat ottaneet vastaan ensimmäisen lapsensa? Onko muilla ollut tällaisia tuntemuksia, ja miten niistä päästy yli? Meillä kuitenkin terve upea lapsi, haluaisin että nauttisimme tästä perhe-elämästämme.

 

[tuoreäitielli]

"Toisaalta kun vauva on aamuisin hyväntuulinen, käyttää mies mieluummin aikansa johonkin muuhun kuin vauvan kanssa olemiseen."

mies kuriin, vaipanvaihtoon heti aamusta. meillä tekee sen vapaaehtoisesti ja mielellään, naureskelevat yhdessä vauvan kanssa ennen töihin lähtöä. Jos mies on kotona, kuten kuulostaa, jaatte luonnollisesti vastuun vauvasta tasan. Mies ei voi imettää, mutta tehdä sitten senkin edestä muuta. Ukko kuriin, siinähän piristyy. jollei auta tai suostu, sitten lääkäriin. Lapsia ei hankita, ellei niistä oteta täyttä vastuuta ja nyt on myöhäsitä miettiä, joten hommiin vaan. Elämä muuttuu, mutta ehkä jopa paremmaksi. Vaatii tietysti totuttelua, mutta kehityttävä on. Puhukaa ja tehkää ja hakekaa apua neuvolasta. Menkää sinne ainakin yhdessä ja ottakaa asia puheeksi. Sinä tarvitset luonnnollisesti tukea (kuten miehesikin), saatte sitä toisiltanne ja muualtakin. Käytännön tehtävät ja asiat jaetaan ehdottomasti, ilot ja surut. Kyllä miehesi on nähtävä lapsessaan muutakin ja vähitellen sitä muuta tulee enemmän. naiuttikaa lapsesta, ulkoilkaa. Ei tarvitse jäädä 4 seinän sisälle vaativankaan lapsen kanssa! Ulos kaikki kolme, sinä kaksin lapsen kanssa ja miehesikin samoin, sopivaan aikaan. Kesällä ulkoilu on helppoa ja syödä voi missä vaan. Toinen vaihtoehto: kärsiä sisällä.

 

[ei omalla]

Hei,
Olen maanviljelijän puoliso ja esikoisemme syntyi lokakuussa 2007. KOko raskausajan rakensimme taloa, johon muutimme, kun vauva oli puolitoistakuinen. Vauva sai alkunsa yksityisellä klinikalla miehestä johtuvan lapsettomuuden takia. Kaiken lisäksi maatilalla sattui uhkaava tulipalo vuodenvaihteessa. Tämä tapaturma laukaisi miehessäni työuupumuksen, joak oli hiljalleen oireillut jo yli puoli vuotta. Oireet olivat fyysisiä, sydämentykytystä ja ahdistuskohtauksia. Ensimmäistä kertaa elämässään mies joutui sanomaan omille vanhemmilleen, vanhan kansan maanviljelijöille, ettei kyennyt töihin. No, loma kesti neljä päivää. Rytmihäiriöt tutkittiin juurta jaksain, kunnes tk lääkäri myönsi, että kyseessä on henkisen puolen ongelma. Mies sai miedot lääkkeet paniikkihäiriöön ja etäkoulun lähijaksot onnistuivat niiden avulla. Kevään myötä tuli tappavat väsymyskohtaukset. Maanviljelijä ei tunnu uskovan, että pitäisi levätä. Lääkäri diagnosoi lievän masennuksen ja nosti lääkkeen annostusta, sairausloma odottaa kevään peltotöiden loppumista.

VAuvamme on valtavan kiltti ja sen kanssa on helppo olla. Isäkin jää tenevan kanssa mielellään nyt, kun ahdistuskohtaukset ovat poissa. Alkuvuodesta hän ei ahdistuskohtauksien pelossa oikein uskaltanut jäädä vauvan kanssa kahden.

On ollut rankkaa aikaa, kun vauvan hoidon lisäksi on pitänyt yrittää olla myös järkkymättä miehen tukena. Onneksi hän on epätyypillisesti itselleen puhunut asioista minun ja vanhempieni kanssa. Onneksi saan paljon apua lapsenhoitoon molemmilta isovanhemmilta. Miehen nykyisestä tilanteesta hänen vanhempansa ei tiedä mitään, varmaan tuleva sairausloma vasta valottaa totuutta. Olenkin sanonut, että vuoden ajan jaksan vaikka kantaa molempia, miestä ja vauvaa. Sitten toinen ainakin on jo omilla jaloillaan On sovittu yhdessä, että tuetaan sitä, joka on heikommalla ja pystyn luottamaan siihen, että joskus voin itsekin olla heikkona miehen edessä ja saan silloin apua.

Koittakaa puhua paljon. Yritä passittaa miehesi lääkäriin juttelemaan ja saamaan lääkkeet, jos tilanne vaatii. Mielialalääkkeet ovat nykyään niin mietoja, ettei tarvitse pelätä persoonan muuttumista tms. Pitäisi vaan jaksaa kuitenkin. JOs mahsollista, koita järjestää teille kahdenkeskistä aikaa välillä, niin pääsette juttelemaan ja parisuhteessa ikäänkuin samalle tasolle, jossa olitte ennen vauvaa. Siitä on helpompi taas jatkaa vauvan kanssa ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia!

 

[Taukku]

Musta tuntuu, että APn mies ei varsinaisesti ole masentunut, vaan vain kypsymätön ja tarvitsee potkun persuuksilleen. Äidin homma ei ole hoitaa vauvan lisäksi lapsellista miestä. Masennus on asia erikseen ja jos siitä tosiaan on kyse, niin ammattiapu on tarpeen.

Itse olen muutaman kerran sanonut miehelle, joka on marissut, kun lapset ovat niin vaikeita, että mene sitten muualle, mä jaksan hoitaa kaksi kitisijää, mutta en kolmea. Useinmiten tämä on saanut miehen ajattelemaan, ettei hän ole ainoa, joka tilanteesta kärsii. Toisaalta joskus mies harrasti sellaista, että esimerkiksi ravintolassa marmatti, että miksi joku asia oli niin kuin oli. Käskin hänen mennä kysymään sitä ravintolan henkilökunnalta. Tyhmään kysymykseen voi antaa tyhmän vastauksen. Niin APkin voisi tehdä miehelleen, jos hän marmattaa vauvan itkusta. Käskee kysyä sitä vauvalta tai sitten vain toteaa, että sellaisia jotkut vauvat ovat. Asioista voi ja pitääkin keskustella, mutta miehen marinoihin ei kannata ruveta vastailemaan.

Ja siihen, että mies puuhailee mieluummin jotain omiaan kuin on vauvan kanssa, sanoisin, että älä suostu sellaiseen, vaan muistuta siitä, että yhdessä lapsi on tehty ja yhdessä se hoidetaankin ja on miehen menetys, jos ei vietä aikaa lapsensa kanssa.

 

[viisaselli]

Aamen kaikkiin edellisiin. Lapsi on kohta 2 kk eikä enää ole ikinä ihan pieni, vastasyntynyt eikä kuukauden vanha. Meillä otetaan ilo irti joka päivä, vaikka välillä olisi raskaampaakin tai väsyttäisi. Eikä valiteta turhaan, mitä se auttaa, on vaan kaikilla kurjempaa. Pikkulapsen elämässä pienikin hetki on ainutkertainen. Meillä mies on pahoillaan, kun ei saa nähdä vauvaamme enemmän, koska joutuu käymään töissä. Isyysloma loppui ihan kesken. Jos ei lapsista pidä, pakkoko niitä on hankkia...Itsekkyys pois isiltä, nyt on aika ajatella lasta, joka tarvitsee kaiken hoidon ja rakkauden eikä elä ilman. Oma itse menee siinä sivussa ja tosiaan, kohta lapsi kasvaa. Lapsesta on luonnollisesti vaivansa, mutta se palkitsee. Jos ei nyt ole ihan täysin ymmärtämätön. Välillä tulee mieleen, että lasten saamiseen pitäisi olla joku koulutus / koe. Kuka tahansa keskenkasvuinen narsistipösilö juopoista ja väkivaltaisista puhumattakaan voi saada lapsia, mutta autolla ajamiseenkin tarvitaan kurssit ja lisenssit. Huippua...

 

[meilläkin oli...]

Ap:n teksti olisi voinut olla mun kirjoittama (silloin kun meillä vauva oli noin pieni). Miehelle itkut oli myös vaikeita, ja iltaisinhan vauva itki kun mies tuli töistä... Musta tuntui välillä että joudun kaikki itkut yksin kestämään, kun mies on aina ollut huono kestämään itkua, minunkin. Lapsirakas hän on kyllä aina ollut, ja vähän isompien lasten kanssa tykkää leikkiä ja peuhata. Pyydettäessä mies vaihtoi vaipat ja muutenkin hoiti vauvaa, mutta ei tuo ihan pikkuvauva-aika miehelle ollut siis herkkua. Kun vauva kasvoi, itkut vähenivät ja hän alkoi kommunikoimaan enemmän meidän kanssa, mies muuttui ihan täysin. Nyt kun vauva on puolivuotias, isi ja vauva leikkivät paljon yhdessä ja mies on ihan hullaantunut pienestä tytöstään.

 

[Bijou73]

Meillä oli alku myös vähän kuoppainen.. Pohjustuksesksi voin sanoa, että mieheni on hyvä mies, tunnollinen ja vastuuntuntoinen, eikä enää ihan nuori kuten en minäkään.

Sairaalasta kotiuduttuamme mieheni oli usein todella huonolla tuulella, lähinnä minua kohtaan. Hän hermostui pienimmästäkin asiasta mitä tein. Myöhemmin selvisi, että hän oli jännittänyt uutta tilannetta ja se purkautui sitten puolivahingossa näin.

Vauvan ollessa parikuinen ei mieheni oikein mielestäni osannut "olla vauvan kanssa". Minusta vauva tarvitsee seuraa ja kontaktia hoitajaansa, mutta mieheni mielestä tytöllä oli oikein mukavaa yksin leikkikaaren alla kun mies katseli telkkaria...

Nyt meidän neiti on "jo" 5,5kk ja osaa kohtuu selkeästi ilmaista jos haluaa seuraa ja tilanne alkaa joiltain osin helpottuakkin. Edelleen minulla on päävastuu ja se tulee varmasti näin olemaankin ikuisesti

Minä luulen, että pääsyy näihin vaikeuksiin alussa on ne naisten ja miesten pienet erot. Kaiken lisäksi miehet tuntuvat ottavan kuitenkin sen isyyden niin tosissaan, että ottavat vinkit ja neuvot helposti kritiikkinä. Ainakin minä joudun todella tarkkaan miettimään kuinka annan neuvon niin että mies ikäänkiun älyäisi asian itse...

Lähestulkoon kaikilla tuntemillani lapsiperheillä tilanne on samankaltainen ja se helpottuu ajan kanssa. Paljon kuulemma auttaa se, että lapsi lähtee liikkeelle.

mutta on mukavaa kuulla, että joillakin tilanne on jo alusta asti helpompi ja mies luonnostaan mukana hommassa!

 

[Yhden äiti]

Meillä innokkaalla isillä jää illasta liian vähän aikaa seurustella pojun kanssa, joten hän ottaa aamulla herätessään virkeän pojan mukaansa aamutoimiin ja jättää äidin vetämään lonkkaa vielä tunniksi. Töihin lähtiessään tuo pojan takaisin nukkumaan, jos en ole vielä noussut ylös. Toimii ihan loistavasti! Isä oppii olemaan kaksistaan vauvan kanssa ja vauva isän. Äitikin saa nukkua yöheräämisten jälkeen vähän kauemmin.

Persauksille potkua vaan miehelle ja pakotat sen ottamaan vastuuta omasta lapsestaan. Raskastahan se vauvaperheen arki monesti on, mutta ei se sinulla varmaan ole ainakaan helpompaa kuin miehelläsi. Ja tosiaan ilmoitat miehellesi, ettet jaksa kuunnella aikuisen äijän kitinää koliikkivauvan lisäksi.

 

[kasvun paikka]

Tekee pahaa lukea tällaista. Missä on aikuisen ihmisen vastuu? Kun vauva ei olekaan hiljainen ja helppo, "häiriötön" esine niin kyllästytään eikä enää kiinnostakaan. Minkälainen tällainen ihminen on muilla elämänalueilla, luovuttaja muutenkin? Nyt on korkea aika kasvaa aikuiseksi, suorastaan pakko. Mieskin tulee onnellisemmaksi kunhan kasvaa aikuisen mittaiseksi. Lapsi on siinä hyvä opettaja, kunhan miehellä on edes sen verran kypsyyttä nyt että ymmärtää käyttää tilaisuuden hyväkseen.

 

[I]

Vaadi mieheltä ontaktin ottoa lapseen tämän ollessa hyvällä tuulella. Tällöin hän näkee lapsen persoonana eikä vain kannettavana ja huollettavana kitisijänä. Rakkaus omaan lapseen ei kaikilla syty samalla sekunnilla, kun vauva syntyy. Ei ainakaan minulla. Se vaati tutustumista ja lähellä oloa. Meidän vauva oli hyvin vaativa alussa allergioiden ym. sairastelujen vuoksi. Silloin kun oli hyvä hetki, ei meinannut jaksaa olla vauvalle läsnä, mutta niistä hetkistä tunteet minussa juuri heräsivät.

 

[mamma myös]

Meillä vasta alle parikuinen koliikkivauva, ja mies tuntuu nyt kovin alakuloiselta ja vetämättömältä. Ilmeisesti ollut liikaa suuria muutoksia usealla elämänalueella, kun miehen elämänhalu nyt niin alhainen. Vauva tuntuu lähinnä taakalta, valittaa miksi se "vain itkee, paskoo ja kitisee", miksei ole koskaan hiljaa. Tosiasiassa vauva on paljonkin hiljaa, mutta iltaisin kun mies on kotona niin vauvalla on niitä iltaitkuja. Toisaalta kun vauva on aamuisin hyväntuulinen, käyttää mies mieluummin aikansa johonkin muuhun kuin vauvan kanssa olemiseen. Itse tarvitsisin täyden puolison tuen, olenhan jatkuvasti neljän seinän sisällä kiinni vaativassa vauvassa ja kodissa. En jaksa, jos mies luovuttaa vastuunsa minulle ja on jatkuvasti allapäin ja kiroileva. Miten teidän miehenne ovat ottaneet vastaan ensimmäisen lapsensa? Onko muilla ollut tällaisia tuntemuksia, ja miten niistä päästy yli? Meillä kuitenkin terve upea lapsi, haluaisin että nauttisimme tästä perhe-elämästämme.

Vauvan saanti on niin suuri muutos elämässä, ettei sitä tajua ennen kuin itse kokee. Äiti kypsyy vauva-ajatukseen paut 40 viikkoa, ja useinmiten jonkitason rakkaus syntyy jo tällä aikaa. Miehillä tilanne on eri, ja usein rakkaus omaan lapseen syttyy vasta myöhemmin, sitten, kun vauvaan saa kontaktia muutenkin kuin tissillä, jota miehellä ei ole. Mies voi myös olla mustasukkainen, sillä olettehan vauvan kanssa toisillenne tärkeimmät ihmiset. Mies tuntee olevansa ulkopuolinen.

Itse huomasin miehessäni että hän alkoi todella rakastaa vauvaa, kun vauva alkoi jokellella ja hymyillä tiensä suoraan miehen sydämeen. Siihen saakka vauva tuntui olevan myös meillä miehelle enemmän taakka, vaikkei sitä noin suoraan ilmaissutkaan. Nyt käymme koko perhe yhdessä vauva uinnissa ja teemme muuta kivaa yhdessä, ja mies on (mielestäni) alkanut hitsaantua tähän "yksikköön" kiinni, meitä on kolme yhdessä, ei kaksi plus yksi... Se siis saattaa ottaa myös aikaa, kaikki miehet eivät ikävä kyllä ole heti malli isiä, mutta suurimmalla osalla asia korjaantuu.

Kyllä se varmasti siitä, anna vastuuta vauvasta miehelle, käy kaupassa niin että vauva on miehen kanssa, ja pidennä pikku hiljaa noita tuokioita. juttelimme mieheni kanssa asiasta kerran, en muista oliko vauva jo syntynyt vai vielä mahassa, ja mieni sanoi heti että ei hänellä ole vielä sellaisia tunteita vauvaa kohtaan, mutta kun oppii vauvaa tuntemaan niin rakkaus syttyy, ja näinän siinä kävi. Meidän äitien leijonamieli herää heti jos vauvaa "uhkaa" jokin, vaikka välinpitämättömyys tärkeältä taholta, mutta kärsivällisyyttä miesten kanssa naiset!

Voimia sinulle, kyllä se siitä!

 

[raju elämänmuutos]

Itselläni oli ekat 3 kk (noin) vauvan synnyttyä sellaisia tuntemuksia, että emme enää koskaan saa olla mieheni kanssa kahden, en saa enää nukkuakaan kahden mieheni kanssa, saati rauhassa illalla katsoa tv:tä... vauvamme sattui olemaan tosi itkuinen (koliikki), joten meillä ei todellakaan katsottu tv:tä ollenkaan.

Olimme olleet 10 v. yhdessä sitä ennen. Ja siis vauva oli todella toivottu...

Minusta tuntui myös, että vauva lähinnä syö ja itkee, aina hereillä ollessaan. Oli suorastaan masentunut olo, että tätäkö tämä elämä nyt on.

Hulluja ajatuksia kaikki tietysti, koska tätähän kesti vain n. 3 kk - kaikki muuttui sitten kun vauvan pahimmat itkut loppui ja alkoi olla hiukan vuorovaikutusta. Mutta ei auttanut, vaikka kaikki vakuuttivat 3-4 kk kohdalla asioiden muuttuvan, 3-4 kk tuntui siinä kohtaa loppuelämältä. Mutta vasta sitten minussa alkoi syttyä todellinen rakkaus vauvaan. Ja aloin myös käsittää, että meillä vielä joskus on myös kahdenkeskistä aikaa (esim iltaisin vauvan mentyä nukkumaan), koska onhan sekin hyvänen aika tärkeää vaikka vauvaa rakastaakin. Jotenkin vaan elämänmuutos tuntui aluksi minusta tosi rajulta, vaikka olin siihen yrittänyt valmistautua 9 kk ja halusin lasta enemmän kuin mitään.

Ehkä ap:n miehellä voisi olla jotain tällaista oloa? Jos äidilläkin voi olla, miksei isällä? Kovasti on puhuttu että kielteiset tunteet ovat äidillä sallittuja, kyllä kai isälläkin. Se ei toki tarkoita etteikö vastuuta pitäisi ottaa ja osaansa kantaa.

Mutta voisiko ap yrittää jaksaa vakuuttaa miehelleen, että tulevaisuus ei oikeasti ole tätä "itkemistä ja paskomista", että kyseessä on vain muutama kuukausi tällaista "puurtamista" ja että parisuhteellekin tulee vielä aikansa. Tietysti tämä vaatii äidiltä aika paljon,kun itsekin on väsynyt... pääsisittekö vaikka kahden kesken leffaan tms (me oltiin kun vauva oli 2 kk ja teki ihan hyvää)?

Olen kyllä vastuunotosta ihan samaa mieltä kuin edelliset kirjoittajat, mutta en tiedä syntyykö se tässä tilanteessa välttämättä sillä, että ap vain käskee miestään olla marisematta. Tietenkään isä ei voi eikä saa jäädä sivuun vauvan hoidosta, koska sillä tavalla se kiintymys kasvaa että vauvaa hoitaa.

 

[mii83*]

Meillä miehelle lapsen tuoma muutos oli shokki, vaikka lapsi olikin toivottu. Mies teki lapsen synnyttyä aika paljon töitä eli olin yksin . Kun mies oli kotona hän halusi vain "Levätä". Jossain vaiheessa mies myönsi että hänellä on asenne että on "isä kun sattuu huvittamaan". Keskustelujen kautta saatiin tilanne purettua ja isona osana oli siis se että miehelle lapsen tulo konkretisoituu kerralla siinä kun lapsi putkahtaa maailman. Totuus iski päin kasvoja. Taustalla oli myös molemmilla oletus ettei toinen arvosta mitä toinen tekee (eli musta tuntui ettei mies arvosta sitä kun hoidan lasta ja miehestä tuntui etten arvosta sitä että hän käy töissä ja tuo rahaa perheelle). Puhumalla onneksi tilanne helpottui. Kuitenkin lapsen hoito jäi edelleen mun vastuulleen.

Esikoinen (3,5v) on hyvin muhun kiintynyt ja pelkään että syynä isän syrjintään on se että alkuvaiheen kontakti oli etäinen. Onneksi nyt esikoiselle kelpaa isäkin (ei huuda pois). Esikoinen on pakon kauttanut joutunut hyväksymään myös isä mm. nukuttajaksi, sillä sisko (8kk) on vienyt mun aikaa nykyään aika paljon.

Onneksi noi perheen pojat ovat saaneet paikattua suhdettaan. Miehelle en ole mitään sanonut siitä että epäilen että pojan kiintymys muhun johtunee siitä että on aina vain ollut mun kanssa ja kun miehellä oli alussa väärä asenne.

Mutta yhteenvetona, miehellekin voi olla iso shokki lapsen syntyminen ja se todellistuma tulee yleensä kerralla. Puhumista pitää laittaa vain kehiin!

 

[_iiris_]

Meillä oli myös koliikkivauva ja miehen asenne pitkälti samanlainen kuin miehelläsi.
Juuri kun ajattelin hänen omaksuneen isyyden roolin ja kaiken olevan hyvin (vauvan ollessa 1,5v)päätti mieheni lähteä omille teilleen.
Ei ne kaikki opi siihen isän roolin ikinä. Valitettavasti.

 

[Toisella kierroksella]

Ymmärrän ap:n kirjoituksen vähän liiankin hyvin!
Meidän esikoinen oli ns. helppo vauva ja mieskin osallistui mielellään hoitoon. Nyt kolmeviikkoinen kuopuksemme onkin osoittautunut vaativammaksi tapaukseksi.. Illat menee lähinnä itkiessä, öisin syödään niin usein kuin mahdollista ja nukahtaminen iltaisin voi kestää kolmekin tuntia. Ja minä hoidan em. asiat pääsääntöisesti yksi. Mies on sitä mieltä "ettei osaa rauhoittaa tätä vauvaa", "se vaan hermostuu mun sylissä" jne. Eli voi se olla toisenkin lapsen kohdalla vaikeaa, vakkei mitään suurta elämänmuutosta enää tulekkaan.
Voimia ap:lle nyt ja tulevaa! Itse koitan koko ajan pitää mielessä että tämä ei ole ikuista ja itkut loppuvat joskus. Tai ainakin helpottavat.