Hei,
Olen maanviljelijän puoliso ja esikoisemme syntyi lokakuussa 2007. KOko raskausajan rakensimme taloa, johon muutimme, kun vauva oli puolitoistakuinen. Vauva sai alkunsa yksityisellä klinikalla miehestä johtuvan lapsettomuuden takia. Kaiken lisäksi maatilalla sattui uhkaava tulipalo vuodenvaihteessa. Tämä tapaturma laukaisi miehessäni työuupumuksen, joak oli hiljalleen oireillut jo yli puoli vuotta. Oireet olivat fyysisiä, sydämentykytystä ja ahdistuskohtauksia. Ensimmäistä kertaa elämässään mies joutui sanomaan omille vanhemmilleen, vanhan kansan maanviljelijöille, ettei kyennyt töihin. No, loma kesti neljä päivää. Rytmihäiriöt tutkittiin juurta jaksain, kunnes tk lääkäri myönsi, että kyseessä on henkisen puolen ongelma. Mies sai miedot lääkkeet paniikkihäiriöön ja etäkoulun lähijaksot onnistuivat niiden avulla. Kevään myötä tuli tappavat väsymyskohtaukset. Maanviljelijä ei tunnu uskovan, että pitäisi levätä. Lääkäri diagnosoi lievän masennuksen ja nosti lääkkeen annostusta, sairausloma odottaa kevään peltotöiden loppumista.
VAuvamme on valtavan kiltti ja sen kanssa on helppo olla. Isäkin jää tenevan kanssa mielellään nyt, kun ahdistuskohtaukset ovat poissa. Alkuvuodesta hän ei ahdistuskohtauksien pelossa oikein uskaltanut jäädä vauvan kanssa kahden.
On ollut rankkaa aikaa, kun vauvan hoidon lisäksi on pitänyt yrittää olla myös järkkymättä miehen tukena. Onneksi hän on epätyypillisesti itselleen puhunut asioista minun ja vanhempieni kanssa. Onneksi saan paljon apua lapsenhoitoon molemmilta isovanhemmilta. Miehen nykyisestä tilanteesta hänen vanhempansa ei tiedä mitään, varmaan tuleva sairausloma vasta valottaa totuutta. Olenkin sanonut, että vuoden ajan jaksan vaikka kantaa molempia, miestä ja vauvaa. Sitten toinen ainakin on jo omilla jaloillaan

On sovittu yhdessä, että tuetaan sitä, joka on heikommalla ja pystyn luottamaan siihen, että joskus voin itsekin olla heikkona miehen edessä ja saan silloin apua.
Koittakaa puhua paljon. Yritä passittaa miehesi lääkäriin juttelemaan ja saamaan lääkkeet, jos tilanne vaatii. Mielialalääkkeet ovat nykyään niin mietoja, ettei tarvitse pelätä persoonan muuttumista tms. Pitäisi vaan jaksaa kuitenkin. JOs mahsollista, koita järjestää teille kahdenkeskistä aikaa välillä, niin pääsette juttelemaan ja parisuhteessa ikäänkuin samalle tasolle, jossa olitte ennen vauvaa. Siitä on helpompi taas jatkaa vauvan kanssa ikäänkuin puhtaalta pöydältä.
Tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia!