Mie jäin vielä miettimään sitä yksilöllistä ajanantoa lapsille isossa perheessä

[Aurinkokunta]

kun sitä aina tunnutaan ihmettelevän, että miten se voi olla mahdollista.
Mie en nyt tiedä, miten paljon sitä ihan omaa yksilöllistä aikaa pitää yhdelle lapselle antaa, että se ois tarpeeksi, mutta meillä lapset ainakin itse tulevat sit hihasta nykimään, että ”Hei äiti, mulla ois nyt jotain...” ja siihen tottakai ilmanmuuta otetaan se aika jostain.

Mutta siis noin yleensä. Päivisin mulla on ainakin isompien koulussa ollessa ihan hyvin aikaa noille 4:lle pienelle alle kouluikäiselle.
2 heistä vielä käy kerta viikkoon kerhossa, jolloin mie oon ihan vaan kerhon ajan kahden pienimmän kanssa keskenäni.
Sit kun koululaiset tulee koulusta, niin maanantaisin viedään yhtä lasta teatterikerhoon ja siihen voi ottaa yhden tai pari lasta kaveriksi, joiden kanssa voi sit viettää sitä kahdenkeskistä aikaa kerhon ajan.
Tiistaisin esim. kun hakee esikoista sit autokoulun jälkeen kirkonkylältä, voidaan ajaa kotiin vaikka pizzerian kautta ja käydä kahden kesken iltapalalla ja jutella siellä rauhassa.

Keskiviikkona voidaan järjestää kirjastoreissu ja siinä samalla kauppareissu, ja taas voi joku lähteä mukaan.
Torstaina mennään porukalla pulkkamäkeen, jonka jälkeen saunotaan ja sit mies voi olla poikien kanssa miesten saunassa ja mie voin jutustella ja saunotella tyttöjen kanssa jälkilöylyssä.

Perjantaina sit taas jotain muuta ja lauantaina kun pojat ovat jalkapalloharkoissa / salitreeneissä, niin on taas aikaa olla pienemmällä porukalla kotona ja toinen vanhemmista muualla yhden-kahden kanssa poikien treenien ajan.

Sunnuntaisin sit osa porukkaa menee esim. mummolaan toisen vanhemman kanssa ja toiset jää kotiin toisen vanhemman kanssa, ja tuohon kun vielä sopii joillekin kyydit esim. laskettelemaan, niin laatuaikaa voi viettää taas pienemmässä porukassa.

Tietenkään joka päivä ja viikko ei mennä samalla kaavalla, vaan edetään päivä ja tilanne kerrallaan, mutta siis ei tuo minusta nyt niin kovin vaikeaa ole.
Ja ainakin illalla, kun ollaan kaikki kotona, niin jokaisen kanssa voi jutustella ennen nukkumaanmenoa.
Ja onhan siinä päivälläkin aikaa... ruuanlaiton lomassakin ollaan monet jutut haasteltu.

Ja välillä sit sovitaan, että tänäviikonloppuna ei mitään yökyläilyjä meille eikä muualle - nyt ollaan omalla porukalla ja vietetään lauantai-ilta pelaamalla lautapelejä tai laulamalla sing staria omalla porukalla niin että tupa raikuu.

Että tälläistä vaan mietin illan kuluksi, kun tuossa sellainen keskustelu pyöri.
Kyllähän tuo voi aika sillisalaatilta tai sekametelisopalta kuulostaa, mutta meillä tuo ainakin toimii hyvin ja lapsilta olen saanut palautetta, että hyö tuntevat kyllä tulevansa kuulluksi ja nähdyksi muutenkin kun vaan hahmona ruokapöydässä.

 

[Orion-]

Niin, sehän riippuu aivan siitä miten vanhemmat nää asiat osaa järjestää ja huomioida ne lapset.

Mulla on 10 sisarusta, ja en koe että olisin saanu riittävästi kahdenkeskistä aikaa vanhempien kans. : / Harvassa oli ne kerrat, kun ihan rauhassa sai hetken jostain asiasta keskustella, ilman ulkopuolisia korvia (ja suita, isosisko varsinki oli varsin kova puuttumaan asioihi jotka ei hänelle tippaakaan ees kuulunu). Eivätpä nuo vanhemmat paljoa muutenkaan meijän kans puuhaillu...esim pelannu lautapelejä.

Ihana juttu että teillä toimii noin hyvin asiat ja aikaa jokaiselle erikseenkin löytyy.

 

[kaalimaan vartija]

Ja kuinka paljon lapset oikeasti tarvitsevat just sitä henkilökohtaista ja kahdenkeskistä aikaa...? ?

Meillä vähän sama meininki. Välillä jonkun lapsen kanssa mennään ihan kahden jonnekin ja välillä menen kurkkaamaan jonkun huoneeseen tai istumaan sängyn laidalle ja ihan vain kyselen kuulumisia. Ja toisaalta, lapset kyllä osavat "vaatiakin" sitä huomiota jos tarvitsevat. Jos joku asia vaikka on jäänyt askarruttamaan.... tai haluavat vain kertoa.
Päällisin puolin uskoisin, että saavat ihan tarpeeksi huomiota jokainen, mutta tuleehan sitä välillä huono omatunto kun tuntuu ettei päivässä vain ole aina tarpeeksi tunteja.... toisaalta samaa valittaa kaverikin jolla ei ole kuin kakis lasta. Ei meilläkään kyllä ole kuin vain neljä

 

["viiraska"]

Toisaalta en näe, että tämä suuri yksilöllisen huomion saaminen, kun nyt perheet ovat pieniä, olisi tuottanut mitenkään erityistä onnellisuutta yhteiskunnan tasolla.

Ja toisaalta, minulla on myös sellainen tuntuma että yksi lapsi tulee helpommin laiminlyödyksi kuin 7 lasta. Perustelu: 7:ä lasta ei voi jättää huomiotta. Yksi lapsi huoltaa itsensä, ja _vanhempi_ kasvaa itsekkyyteen. Työ, harrastukset, alkoholi, internet (!) ovat varastamassa lapselta aikaa. Lapsi on päivän päiväkodissa. 7 lasta tarkoittaa että äiti on vuosikaudet kotona!

 

["vieras"]

Minulla samanlaisia kokemuksia (siis lapsena) kuin ap kertoi. Ja tuli muuten mieleen, että kun joku sanoo että ei ole suuressa perheessä saanut huomioa niin olen kuullut myös vastaavaa tarinaa ihan kahden lapsenkin perheestä. Ollaan periaatteeessa läsnä, mutta käytännössä ei.

 

[:/]

Minulla on vain 3 sisarusta, veljiä, mutta silti muistan jo lapsena kokeneeni etten saa varsinkaan äidiltä tarpeeksi huomiota. Aina olisi pitänyt lähteä äidin mukaan marjametsään tai muihin "töihin" että olisi saanut jakamattoman huomion, eikä äiti silloinkaan halunnut jutella, vaan olla rauhassa.
Isän kanssa sentäs saatiin käydä kahdestaan raveissa, mutta isä on kuitenkin isä eikä sen kanssa juteltu tyttöjen juttuja.

 

["jep"]

Meitä oli kaksi lasta ja yh-äiti. Silti huomiota ei riittänyt minulle. Toinen lapsi oli äidille tärkeämpi, ja minä sain esikoisena useasti vain ja ainoastaan negatiivista huomiota. Lyöntejä, huutoa jne syyttä.

Ei pieni lapsimäärä aina tarkoita, että huomiota tulisi tai että huomio jakautuisi tasaisesti. Äiti oli myös pitkään työttömänä eli aikaa olisi kyllä periaatteessa ollut.

 

["hmm"]

luulen kyllä, että näissä suurperheasioissa vanhemmilla on herkästi ruusuisempi kuva tilanteesta kuin suurperheen aikuisilla lapsilla ihan jo siksi, että ei ole kiva eikä edes järkevää elää jatkuvassa syyllisyydentunnossa perhekokonsa tähden. Ja niin kauan kuin lapset ovat nuoria, he haluavat uskoa saavansa tarpeeksi huomiota, ja eiväthän he oikeastaan paremmasta tiedä. Lapsen täytyy saada uskoa, että asiat ovat suht hyvin. Totta kai he myös lojaalisuuttaan kaunistelevat, kun kysytään että saatkos nyt tarpeeksi huomiota.

Leirioloissa kasvamisen seuraukset näkyvät sitten useinkin vasta aikuisiällä. Ja varmasti on poikkeuksiakin. Mutta epäilenpä, että suuret lapsiluvut helposti johtavat etäisempiin väleihin kuin pienissä perheissä, hyvässä ja pahassa. Ja kuvittelisin, että suurperheessä kasvaa suoraviivaisempaa porukkaa niin kauan kuin homma pysyy hanskassa, mutta sitten voi olla kovastikin ongelmia jos homma on matkalla repsahtanut.

Vaan mitäs minä tästä tiedän, ainoa lapsi. Miehen äiti sentään tulee suurperheestä, ja vaikka anoppi sisaruksineen on pysynyt suht tiiviisti yhteyksissä, sukulaisuus ei ole toteutunut enää seuraavassa polvessa. Serkkuja vain on ihan liikaa ja ovat todella vähän tekemisissä. Pienen suvun kasvattina minun on vaikea käsittää moista. Tuntuu, että suuren suvun hyödyt valuvat heiltä kankkulan kaivoon.

On aikoja että kaipaisin yhtä kahta sisarusta, mutta ehkä sittenkään en - oikeastaan yhdenkään tuttuni sisaruussuhdetta en ole osannut kadehtia. Ja hyvin vaikea on kuvitella, miksi kymmenkunta sisarusta olisi se paras tilanne.

Usein vedotaan siihenkin, miten suuri taakka vanhemmista tulee ainoalle lapselle, mutta muiden sukuriitoja seuranneena en olisi asiasta ollenkaan varma. Ihan riittävän hankalaa on huolehtia vanhempien pärjäämisestä ilman, että vielä tarttisi riidellä sisarusten kanssa että mitä nyt tehdään kun mummalla ei enää oikein päässä pelaa mikään muu kuin jääräosasto. Näköjään kovin usein syntyy tuossa kohtaa vapaus- ja holhouspuolueet, joiden kädenväännön takia mumman hoito jää sivuseikaksi ja huonommalle tasolle.

En osaa myöskään olla miettimättä, että on luonnoton tilanne se, että ihmisellä on kymmenkunta sisarusta. Ei ole eletty vielä kauan aikoja, että noista valtaosa olisi aikuisena vielä hengissä. Maksimaalinen lapsiluku on suunniteltu paljon ankarampiin oloihin.

 

["hmm"]

[QUOTE="jep";23090815]Meitä oli kaksi lasta ja yh-äiti. Silti huomiota ei riittänyt minulle. Toinen lapsi oli äidille tärkeämpi, ja minä sain esikoisena useasti vain ja ainoastaan negatiivista huomiota. Lyöntejä, huutoa jne syyttä.

Ei pieni lapsimäärä aina tarkoita, että huomiota tulisi tai että huomio jakautuisi tasaisesti. Äiti oli myös pitkään työttömänä eli aikaa olisi kyllä periaatteessa ollut.[/QUOTE]

ei tarkoita ei, mutta miten tämä toimii argumenttina suuren perhekoon puolesta? Tässähän vain korostuu, miten tärkeitä ovat myös muut jaksamisen osatekijät kuin käytettävissä oleva aika. Aikuista naista ei ole luotu vuosien yksinäiseen lapsivankeuteen minimituloilla. Ihminen on laumaeläin, ja yhteiskunnan nälkäportaalle pudonnut yh ei enää oikeastaan laumaan kuulu. Ilman valtavaa sosiaalista ja henkistä pääomaa hänen on vaikea tuntea itsensä mitenkään päteväksi, ja silloin herkästi juuri vanhempi lapsi useastakin syystä maksaa kalliisti.

 

[Piks]

[QUOTE="viiraska";23090623]
Ja toisaalta, minulla on myös sellainen tuntuma että yksi lapsi tulee helpommin laiminlyödyksi kuin 7 lasta. Perustelu: 7:ä lasta ei voi jättää huomiotta. Yksi lapsi huoltaa itsensä, ja _vanhempi_ kasvaa itsekkyyteen. Työ, harrastukset, alkoholi, internet (!) ovat varastamassa lapselta aikaa. Lapsi on päivän päiväkodissa. 7 lasta tarkoittaa että äiti on vuosikaudet kotona![/QUOTE]

Ei tuo automaattisesti noin mene... Meillä oli viisi lasta, eikä minulla ole mitään mielikuvia äidistä kuin vasta tosi isona (ehkä 8-9-vuotiaana). Isä oli ankara, hänet muistan ihan pienestä, mutta äiti oli ihan vaisu ja olematon. Minusta tuntuu että olen aina huolehtinut itse itsestäni. Muistan sen surullisen tunteen, kun oli jotain murheita esim. kerhossa tai esikoulussa ja mietin että voi kun tästä voisi kertoa jollekin, mutta äidille ei voinut kun en halunnut rasittaa häntä. Valokuvista olen katsonut, että äiti oli kuvioissa mukana ja ihan muutamassa kuvassa hänellä on ollut joku lapsista sylissäkin, itse en muista koskaan olleeni. Mitä ilmeisimmin äiti on ollut masentunut ja olisi varmaan ollut onnellisempi työelämässä ja hankkinut vain yhden tai kaksi lasta, jotka olisi ehkä jaksanut hoitaa asiallisesti.

 

[Kotilohikäärme]

No mä olen melkeinpä ainut lapsi. Mun veli on mua rutkasti vanhempi, joten on toiminut ennemminkin kolmantena vanhempana. Vanhemmat oli aina töissä, faijan kanssa joskus puuhailtiin jotakin, äidin tiellä tunnuin aina olevan. Rahaa se on aina ollut syytämässä, aikaa ei. Tänäänkin tämä outo suhde taas ikävällä tavalla konkretisoitui kun itkin saamaani luvattoman huonoa kohtelua hammaslääkärissä ja äiti sanoi vain että "mitä sä mulle valitat". Isä onneksi on ollut paljon apuna ja tukena viime aikoina niin ettei ihan tarvii Psykologille maksaa että saa jollekin puhua
Mä tunnistan itsessäni noita samoja piirteitä ja koetan kaikkeni etten olis niin tyly lapsilleni.

Isossa perheessä tuskin jää niin yksin vaikka vanhemmat olisikin mitä on tai aikaa vähän. On edes ne sisarukset.

 

[Aurinkokunta]

Paljon tuossa on tullut erilaisia näkökantoja ja osa on sellaisia, joita miekin olen miettinyt... kuten esim. sukulaisuussuhteet.
Serkkuja on paljon ja kaikkia serkkuja ei meilläkään lapset edes tunne, koska varsinkin miehen sisaruksista osa on kovin etäisiä miehelle ja näin olen siis myös minulle ja sit tietty meidän lapset, eli serkukset, toisilleen.
Toisaalta osan kanssa on sitten hyvinkin tiiviit ja hyvät välit, elikä kokonaan ilman sukulaistuttavuuksia ei tarvitse olla.

Mie luulen, että se sisarusten välinen yhteys aikuisuuteen kasvaessa on siitä(kin) kiinni, miten näin lapsuus- ja nuoruusvuosina sen sisarussuhteen onnistuu luomaan.
Eihän se sisarusten välinen yhteys edes voi tulla toimimaan, jos sisarukset eivät pääse sitä suhdetta luoman, ts. vanhemmat eivät edes välitä luoda puitteita sen luomiselle järjestämällä ja jopa vaatimalla välillä perheen yhteisiä hetkiä, retkiä ja tekemisiä.
Jos joku saa aina olla pois, tai jätetään pois, sen varjolla että tuota ei nyt tämä kiinnosta tai tuo ei nyt sovi joukkoon tai että tuo pärjää yksikseen sen aikaa, kun autossa on jo täyttä, niin luohan se katkeruutta sisarusten välille jo ennen aikuisikääkin.
Tai jos toinen saa aina vaan toisen vanhat vaatteet tai toinen pääsee aina äidin mukaan ja toinen ”joutuu” tekemään kotitöitä enemmän jne, mutta minusta nuo kaikki on kuitenkin siis järjestelykysymyksiä ja jokaisen eduista ja myöskin velvollisuuksista on perheen aikuisen pidettävä huolta. Ihan samoin isossa kuin pienessäkin perheessä.

Jos sisarukset sit aikuisiällä erkanevat syystä tai toisesta, niin sillehän sitten vaan ei voi mitään. Mutta niin voi käydä yhtälailla ison perheen kun pienenkin perheen jäsenille. Eihän se automaattisesti tarkoita, että jos on se yksi ainoa sisko, niin sen kanssa sit ollaan tiiviissä sisarussuhteessa läpi elämän, koska on vaan se yksi ja ainoa... kuten en myöskään tarkoita, että isossa perheesssä kaikki ois aina vaan yhtä suurta onnellista perhettä... mutta isosta perheestä ehkä kuitenkin sit löytyy aina se joku, joka on se tärkeä, että ei sit jää kuitenkaan ihan yksin.

Mie ainakin itse kyllä toivon, että osaisin lapset ottaa huomioon ja jaksaa kuunnella heitä sittenkin kun he ovat jo kaikki aikuisia ja omillaan... ja toivon myös, että he jaksaisivat toinen toisiaan tukea mahdollisten huonompien aikojen läpi ja toisaalta taas olla iloisia ja onnellisia, kun toinen onnistuu jossain - ihan kuten nytkin pohjimmiltaan, vaikka lasten keskinäinen ”kilpailu” välillä raadolliselta kuulostaakin. Siis kun hampaat irvessä pitää mennä pihalle ottamaan mittaa toinen toisesta milloin hiihtokilpailun, milloin pallonheiton ja milloin misssäkin muodossa.
Silti he tuntuvat toistensa seurasta nauttivan ja kun yksi on poissa (esim. mummolassa hiihtolomalla), niin kysely ja tiedustelu, että milloin se tulee kotio on kova ja riemu hetken aikaa on aina katossa kun se sisko tai veli sieltä saapuu... kunnes taas joku karhunpaini tai suunsoitto syystä tai toisesta alkaa... hetkeksi.

 

[yksinkertaistettua]

Mä olin pitkään ainoa lapsi, mutta vanhemmillani oli niin paljon muuta elämässä, että eivät jaksaneet olla läsnä, ei henkisesti muttei läheskään aina fyysisestikään. Kyllä monessa suuremmassa perheessä nämä asiat on toteutuneet paljon paremmin.

 

["äityli"]

En ole suur-suur perheestä meitä on 4 lasta ja nyt kaikki jo siis aikuisia ja kahdella omat tenavat. Itse olen tuosta joukkiosta vanhin. En ole koskaan kokenut etten olis saanut aikaa vanhemman kanssa, meillä isä oli paljon töissä ja vastaavasti äiti teki työnsä kotona eli oli perhepäivähoitaja. Päivisin lapsimäärä oli tuplaten omaan joukkoon verrattuna. Jokainen meistä on kasvanut omanlaiseksemme, kekenämme tullaan juttuun ja jutellaankin paljon.

Minusta nuo sukulaissuhteet ei kuitenkaan vaikuta omaan elämään ja miksi niiden pitäis.... olishan se tietysti kiva jos kaikkiin vois pitää yhteyttä, mutta ainakin meidän suvussa oli sellaisia piirteitä, joita en omaan elämääni halua.

Minulla on kolme lasta ja jos kaikki menee hyvin neljäs tulee kesällä. Haastellisinta tässä on ollut, että meille syntyi kerralla kaksi, jolloin mikään ei ihan niin simppelisti toimi kun jos olis yksi kerrallaan. Pienenä lapset tarttevat syliä ja läsnäoloa ja sitä mukaa kun kasvavat katsotaan miten edetään, mutta jokaiselle tuota aikaa kuitenkin annetaan ihan oman tarpeen mukaan.

 

[entinen lto]

Olen iloinen aloittajan myönteisestä asenteesta ja toimivista ratkaisuista

Vertailukohtana sellaista, että kokopäivähoidossa oleva lapsi on suurimman osan hereilläoloajastaan suuressa ryhmässä ja siellä huomiota ei saa yksilöllisesti. (Ja sitten kun vanhemmat ja lapsi ovat kotona yhdessä, tilanne kiepsahtaa helposti lapsen ylihuomioimiseksi. Lapsi käyttää helposti tilannetta hyväkseen ja alkaa pyörittää vanhempia oman tahtonsa mukaan)

 

[kurjuus]

Taitaa huono omatunto kolkuttaa sarjatulisynnyttäjillä.
Kyllä se ikävä totuus on, että suurperheen lapset tuntevat itsensä yksinäisiksi ja hylätyiksi vanhempien taholta. Jos kerran viikkoon nyt saa jäädä äidin kanssa kaksin, niin sekö se korvaa läheisyyden tarpeen.
Ei ihme että suurperheitten lapset ovat aikuisina juoppoja ja mielenterveysongelmaisia, ihan samat lähtökohdat kuin laitoslapsilla.
Ei ne lautapelit ja sing starit isossa metelijoukossa korvaa sitä että tuntis itsensä läheiseksi vanhemmilleen.

 

[Naisen raivo]

Mä muistan omasta lapsuudestani sen että äiti yh:na ja vuorotyöntekijänä ei paljon meille yksilöllistä aikaa ehtinyt antamaan mutta siitä huolimatta häneltä löytyi aina aikaa meille kun tarvittiin. Eikä mulla ainakaan ole mitään traumoja siitä että en saanut äitiä ihan ikiomaksi koskaan sillä syliin ja kainaloon pääsi aina ja jos asiaa oli niin äiti käski muut pois keittiöstä ja sit saatiin rauhassa jutella. Ja ei meille jäänyt epäselväksi että me lapset ollaan äidille ykkösiä vaikka ei voinutkaan kahdenkeskistä aikaa järjestää . Eli teillähän on Aurinkokunta tosi hienosti asiat kun jokainen lapsista saa sitä yksilöllistä aikaa noin paljon .

 

[isoäiti mölykylästä]

meillä ei ole koskaan ajateltu sitä noin, että jokaiselle pitäis olla sitä yksilöllistä aikaa. jokainen on saanut huomiota, ja jokaisen ilot ja surut on käsitelty ja jos lapsi on halunnut tehdä sen ilman että kaikki sisaret on olleet kuuntelemassa, niin sekin on järjestynyt. mutta koskaan ei ole ajateltu näin että nyt menen vain tämän lapsen kanssa elokuviin tai nyt menen vain tuon kanssa uimaan. vaan jos on menty johonkin tällaiseen, niin sitten on menty kaikki. tai jos on ollu isompien juttu, niin sitten on menty isompien kanssa ja taas päin vastoin. must tuo yksilöllisen ajan korostaminen on vähä liian yliarvostettua ja korostettua

 

["Kaisa"]

Kiitos teille ihanaiset!! Poistitte ison syyllisyyden taakan kolmen pienen äidin harteilta!! Meil kolme lasta joista vanhin täyttää pian 3v..

 

["vieras"]

kun sitä aina tunnutaan ihmettelevän, että miten se voi olla mahdollista.
Mie en nyt tiedä, miten paljon sitä ihan omaa yksilöllistä aikaa pitää yhdelle lapselle antaa, että se ois tarpeeksi, mutta meillä lapset ainakin itse tulevat sit hihasta nykimään, että ”Hei äiti, mulla ois nyt jotain...” ja siihen tottakai ilmanmuuta otetaan se aika jostain.

Mutta siis noin yleensä. Päivisin mulla on ainakin isompien koulussa ollessa ihan hyvin aikaa noille 4:lle pienelle alle kouluikäiselle.
2 heistä vielä käy kerta viikkoon kerhossa, jolloin mie oon ihan vaan kerhon ajan kahden pienimmän kanssa keskenäni.
Sit kun koululaiset tulee koulusta, niin maanantaisin viedään yhtä lasta teatterikerhoon ja siihen voi ottaa yhden tai pari lasta kaveriksi, joiden kanssa voi sit viettää sitä kahdenkeskistä aikaa kerhon ajan.
Tiistaisin esim. kun hakee esikoista sit autokoulun jälkeen kirkonkylältä, voidaan ajaa kotiin vaikka pizzerian kautta ja käydä kahden kesken iltapalalla ja jutella siellä rauhassa.

Keskiviikkona voidaan järjestää kirjastoreissu ja siinä samalla kauppareissu, ja taas voi joku lähteä mukaan.
Torstaina mennään porukalla pulkkamäkeen, jonka jälkeen saunotaan ja sit mies voi olla poikien kanssa miesten saunassa ja mie voin jutustella ja saunotella tyttöjen kanssa jälkilöylyssä.

Perjantaina sit taas jotain muuta ja lauantaina kun pojat ovat jalkapalloharkoissa / salitreeneissä, niin on taas aikaa olla pienemmällä porukalla kotona ja toinen vanhemmista muualla yhden-kahden kanssa poikien treenien ajan.

Sunnuntaisin sit osa porukkaa menee esim. mummolaan toisen vanhemman kanssa ja toiset jää kotiin toisen vanhemman kanssa, ja tuohon kun vielä sopii joillekin kyydit esim. laskettelemaan, niin laatuaikaa voi viettää taas pienemmässä porukassa.

Tietenkään joka päivä ja viikko ei mennä samalla kaavalla, vaan edetään päivä ja tilanne kerrallaan, mutta siis ei tuo minusta nyt niin kovin vaikeaa ole.
Ja ainakin illalla, kun ollaan kaikki kotona, niin jokaisen kanssa voi jutustella ennen nukkumaanmenoa.
Ja onhan siinä päivälläkin aikaa... ruuanlaiton lomassakin ollaan monet jutut haasteltu.

Ja välillä sit sovitaan, että tänäviikonloppuna ei mitään yökyläilyjä meille eikä muualle - nyt ollaan omalla porukalla ja vietetään lauantai-ilta pelaamalla lautapelejä tai laulamalla sing staria omalla porukalla niin että tupa raikuu.

Että tälläistä vaan mietin illan kuluksi, kun tuossa sellainen keskustelu pyöri.
Kyllähän tuo voi aika sillisalaatilta tai sekametelisopalta kuulostaa, mutta meillä tuo ainakin toimii hyvin ja lapsilta olen saanut palautetta, että hyö tuntevat kyllä tulevansa kuulluksi ja nähdyksi muutenkin kun vaan hahmona ruokapöydässä.

Mutta eihän tuossa ole sellaista kahdenkeskistä aikaa yhdelle lapselle annettu. Se että tulee kuulluksi ei tarkoita samaa kuin oma aika äidin tai isän kanssa.

 

[Mummeliisa]

Minä olen suuren perheen lapsi javalitsin aikanan suuren perheen omaksi elämäntavaksi johtuen saamistani myönteisistä lapsuuskokemuksista.
Joku toinen kokee asiat toisin ja valitsee toisin eli tahtoo omien kokemustensa perustella valita joko samoin tai toisin kuin omassa kodissaan oli.
Hienoa elää yhteiskunnassa, johon mahtuu monenlaisia elämisenmalleja.