S
"Surullinen"
Vieras
Tulin äsken töistä. Olen hoitanut jo useamman päivän arkea yksin kun mies on ollut kipeä. Meillä oli tänään hoitaja tulossa lapsia vahtimaan, mutta ei tarvittukkaan kun mies koki pärjäävänsä. Pyysin että mies menisi esikoisen kanssa ulos (kuopus nukkuu päiväunia) että saisin hetken levätä (ja mun mielestä se ulkoilu ois niin tärkeetäkin). Koko ajan mies pyytää apua kun olen kotona, ei saa lapsille vaatteita, ei laitettua ruokaa, EI SIIS MITÄÄN ILMAN ETTÄ KUULUU ÄITII, AUTATKO!!? Ja jos en auta niin suuttuu. Ollaan puhuttu asiasta, tuloksetta. Nyt kaatui ulosmeno siihen et pojalla oli haalari jo puoliksi päällä, mutta hanskoja ei löytynyt. On kuulemma eteinen liian sotkuinen, joo on ja minunko vika sitten. Ulosmeno tyssäsi siihen. Lapsi tietysti harmistui, onneksi isä sentään selitti asian ja menivät sitten pojan huoneeseen. Mut että mua vituttaa!!! Tuntuu että ilman mua ei kyetä mihinkään! Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta äiti on välillä vaan väsynyt. Mies ei tunnu tajuavan sitä ja tukiverkostomme on aivan olematon. Silloinkin jos esim. isoäiti hetken hoitaa niin tuntuu ettei silloinkaan saisi levätä, vaan se aika pitäisi käyttää siivoamiseen jne. Nyt kun mies lupasi mennä pojan kanssa pihalle niin luetteli samalla listan asioista jotka minä teen sisällä kun kerran vaan lepään! No ei se mun mielestä ole oikein lepäämistä jos tyhjennän tiskikoneen, pyykinpesukoneen jne. Huoh, kiitos kun sain avautua. Neuvoja kaivattais, vaikka puhuttu on eikä tunnu tehoavan, vai onko ainut vaihtoehto että alan supermutsiks enkä koskaan väsy vai ero?