Hei,
Minun on ihan pakko päästä kertomaan meidän parisuhteen tarina jollekkin.
Minä olen 22 vuotias tyttö ja avomieheni on minua 7 vuotta vanhempi eli 29 v. Menimme kihloihin viime tammikuussa ja suunnittelemme jo häitäkin. Olemme tunteneet toisemme noin kuusi vuotta ja välillä suhteemme on ollut tauollakin. Tauko teki aikoinaan hyvää. Rakastamme toisiamme.
Muutimme saman katon alle vieraalle paikkakunnalle noin vuosi sitten mieheni töiden perässä. Asuimme aikaisemmin omien vanhempiemme luona ja välimatkaa oli n. 15 km. Minulla oli työmatka 70 km kotipaikkakunnaltani ja nyt muutettuamme se lyheni 25 kilometriin eli aika sopiva. Asuntomme on pieni rivitalokaksio rauhallisella alueella.
Miehelläni on oma toiminimi jolla hän tekee erilaisia urakkahommia pääasiassa nykyisellä asuinpaikkakunnallamme ja hänen työaikansa ovat yleensä aamu 6 - ilta 21. Itse kuljen naapuripitäjässä virastotyöaikoina. Yhteistä aikaa meillä on tosi vähän.
Mieheni vanhemmilla on maatila ja hänellä on paljon myös hommia sielä. Hänen kotipaikkakunnalleen on matkaa nykyisestä asuinpaikkakunnastamme n. 100 kilometriä. Nyt kun hänen syksyn urakkahommat loppuu niin hän menee ajamaan rekkaa ja on aina viikon poissa putkeen. Vapaalla viikolla hän viettää aikaa vanhempien luona maatilalla, koska sielä on paljon tekemistä. Illalla hän ei sitten jaksakkaan enää lähteä vain nukkumaan 100 kilometrin päähän meidän yhteiseen kotiimme, eli minä joudun viettämään aikaa paljon yksikseni.
Meillä on menee muuten tosi hyvin, mutta nämä asumisjärjestelyt ovat alkaneet tökkimään.
Minusta tuntuu, että asuisin yksin siellä meidän yhteisessä kodissa ja mieheni tulee sinne vain vierailemaan.
Asumiskustannukset jaamme siten, että mieheni maksaa vuokran ja minä kaikki loput. Minä maksan siis ruoat, sähkön ja kodin hankinnat. Maksamme itse omien autojemme kulut. Hän omansa ja minä omani.
Mieheni sanoo aina riidellessämme minulle, että olen siivellä eläjä. Minulla ei olisi mitenkään varaa maksaa vuokraa. Miehelläni on huomattavasti paremmat tulot ja hänellä jää huomattavia summia rahaa säästöön. Minulla ei jää mitään. Jos menemme vaikka ulkomaille lomalle niin minä joudun ottamaan pienen lainan, koska mieheni ei suostu lainaamaan, vaikka hänellä olisi siihen varaa. Minun on kuulemma selviydyttävä itse, vaikka ajautuisin maksuvaikeuksiin. Sitä ei tule tapahtumaan. Selviydyn kyllä juuri ja juuri omista menoistani.
Vihaan työtäni ja minulla on harkinnassa lähteä opiskelemaan ja saada joskus kunnollinen ammatti ja hyvät tulot. Mieheni ei aijo auttaa minua opiskeluaikoinakaan rahallisesti vaan todennäköisesti joudun hakemaan opintolainan.
Tuntuu kuin me eläisimme yksin ja kummallakin on omat elämät mihin toinen ei saa puuttua. Meillä ei ole mitään yhteistä tekemistä paitsi satunnaiset ulkomaanmatkat.
Mieheni kanssa on helppo jutella, mutta hän on tosi jääräpäinen. Jos minä sanon mielipiteen johonkin asiaan, niin sillä ei ole mitään merkitystä ja mieheni päättää asian loppupeleissä. Hän luulee / tietää olevansa fiksumpi kuin minä.
Eräänä päivänä mieheni ilmoitti hankkivansa koiran. Hänen eräällä asiakkaallaan maatilalla oli koiranpentuja ja niitä kuulemma jaettiin sielä ilmaiseksi. Mieheni oli mennyt varaamaan yhden itselleen ilman minun mielipidettäni, joka olisi ollut ehdoton EI. Tällä hetkellä emme mitenkään pystyisi huolehtimaan koirasta ja minä haluaisin keskittyä siihen 100%, hoitaa ja kouluttaa hyvin, mutta tällä hetkellä se ei onnistu. Nykyiseen vuokra-asuntoomme ei saa tuoda lemmikkieläimiä. Mieheni lähti koiran kanssa sitten vanhempiensa luokse ja he eivät myöskään tienneet asiasta. Hän meinasi jättää koiran sinne pihamaalle juoksentelemaan irti ja vanhempiensa vastuulle. Hänen isänsä sanoi, että jos koira jää tänne meidän vaivoiksi, niin me tapetaan se. Noh, mieheni otti sitten koiran mukaansa ja aikoi tuoda sen meidän vuokra-asuntoomme. Minähän siitä raivostuin. Ei se mitenkään onnistu. Se koira sitten vietti yhden yönsä lukittuna kylpyhuoneeseen, mutta minne jatkossa. Kuulemma joku hänen kaverinsa joutuu kattomaan sen perään jossain sielä nykyisellä paikkakunallamme. Koira on tällä hetkellä mieheni kanssa traktorissa koko päivän eli on hänellä töissä mukana.
Olen puhunut tästä asiasta mieheni kanssa, mutta hän ei suostu kuuntelemaan minua. Miksi pitää hankkia koira, jos sille ei ole paikkaa eikä kukaan ehdi huolehtimaan siitä?
Mitä mieltä te olette meidän ongelmistamme?
Nämä asiat on pakko selvittää, mutta miten?
Nämä eivät ole kovin suuria ongelmia, mutta niistä voi paisua suuria ja meidän tiemme voivat ajautua erilleen.
Minun on ihan pakko päästä kertomaan meidän parisuhteen tarina jollekkin.
Minä olen 22 vuotias tyttö ja avomieheni on minua 7 vuotta vanhempi eli 29 v. Menimme kihloihin viime tammikuussa ja suunnittelemme jo häitäkin. Olemme tunteneet toisemme noin kuusi vuotta ja välillä suhteemme on ollut tauollakin. Tauko teki aikoinaan hyvää. Rakastamme toisiamme.
Muutimme saman katon alle vieraalle paikkakunnalle noin vuosi sitten mieheni töiden perässä. Asuimme aikaisemmin omien vanhempiemme luona ja välimatkaa oli n. 15 km. Minulla oli työmatka 70 km kotipaikkakunnaltani ja nyt muutettuamme se lyheni 25 kilometriin eli aika sopiva. Asuntomme on pieni rivitalokaksio rauhallisella alueella.
Miehelläni on oma toiminimi jolla hän tekee erilaisia urakkahommia pääasiassa nykyisellä asuinpaikkakunnallamme ja hänen työaikansa ovat yleensä aamu 6 - ilta 21. Itse kuljen naapuripitäjässä virastotyöaikoina. Yhteistä aikaa meillä on tosi vähän.
Mieheni vanhemmilla on maatila ja hänellä on paljon myös hommia sielä. Hänen kotipaikkakunnalleen on matkaa nykyisestä asuinpaikkakunnastamme n. 100 kilometriä. Nyt kun hänen syksyn urakkahommat loppuu niin hän menee ajamaan rekkaa ja on aina viikon poissa putkeen. Vapaalla viikolla hän viettää aikaa vanhempien luona maatilalla, koska sielä on paljon tekemistä. Illalla hän ei sitten jaksakkaan enää lähteä vain nukkumaan 100 kilometrin päähän meidän yhteiseen kotiimme, eli minä joudun viettämään aikaa paljon yksikseni.
Meillä on menee muuten tosi hyvin, mutta nämä asumisjärjestelyt ovat alkaneet tökkimään.
Minusta tuntuu, että asuisin yksin siellä meidän yhteisessä kodissa ja mieheni tulee sinne vain vierailemaan.
Asumiskustannukset jaamme siten, että mieheni maksaa vuokran ja minä kaikki loput. Minä maksan siis ruoat, sähkön ja kodin hankinnat. Maksamme itse omien autojemme kulut. Hän omansa ja minä omani.
Mieheni sanoo aina riidellessämme minulle, että olen siivellä eläjä. Minulla ei olisi mitenkään varaa maksaa vuokraa. Miehelläni on huomattavasti paremmat tulot ja hänellä jää huomattavia summia rahaa säästöön. Minulla ei jää mitään. Jos menemme vaikka ulkomaille lomalle niin minä joudun ottamaan pienen lainan, koska mieheni ei suostu lainaamaan, vaikka hänellä olisi siihen varaa. Minun on kuulemma selviydyttävä itse, vaikka ajautuisin maksuvaikeuksiin. Sitä ei tule tapahtumaan. Selviydyn kyllä juuri ja juuri omista menoistani.
Vihaan työtäni ja minulla on harkinnassa lähteä opiskelemaan ja saada joskus kunnollinen ammatti ja hyvät tulot. Mieheni ei aijo auttaa minua opiskeluaikoinakaan rahallisesti vaan todennäköisesti joudun hakemaan opintolainan.
Tuntuu kuin me eläisimme yksin ja kummallakin on omat elämät mihin toinen ei saa puuttua. Meillä ei ole mitään yhteistä tekemistä paitsi satunnaiset ulkomaanmatkat.
Mieheni kanssa on helppo jutella, mutta hän on tosi jääräpäinen. Jos minä sanon mielipiteen johonkin asiaan, niin sillä ei ole mitään merkitystä ja mieheni päättää asian loppupeleissä. Hän luulee / tietää olevansa fiksumpi kuin minä.
Eräänä päivänä mieheni ilmoitti hankkivansa koiran. Hänen eräällä asiakkaallaan maatilalla oli koiranpentuja ja niitä kuulemma jaettiin sielä ilmaiseksi. Mieheni oli mennyt varaamaan yhden itselleen ilman minun mielipidettäni, joka olisi ollut ehdoton EI. Tällä hetkellä emme mitenkään pystyisi huolehtimaan koirasta ja minä haluaisin keskittyä siihen 100%, hoitaa ja kouluttaa hyvin, mutta tällä hetkellä se ei onnistu. Nykyiseen vuokra-asuntoomme ei saa tuoda lemmikkieläimiä. Mieheni lähti koiran kanssa sitten vanhempiensa luokse ja he eivät myöskään tienneet asiasta. Hän meinasi jättää koiran sinne pihamaalle juoksentelemaan irti ja vanhempiensa vastuulle. Hänen isänsä sanoi, että jos koira jää tänne meidän vaivoiksi, niin me tapetaan se. Noh, mieheni otti sitten koiran mukaansa ja aikoi tuoda sen meidän vuokra-asuntoomme. Minähän siitä raivostuin. Ei se mitenkään onnistu. Se koira sitten vietti yhden yönsä lukittuna kylpyhuoneeseen, mutta minne jatkossa. Kuulemma joku hänen kaverinsa joutuu kattomaan sen perään jossain sielä nykyisellä paikkakunallamme. Koira on tällä hetkellä mieheni kanssa traktorissa koko päivän eli on hänellä töissä mukana.
Olen puhunut tästä asiasta mieheni kanssa, mutta hän ei suostu kuuntelemaan minua. Miksi pitää hankkia koira, jos sille ei ole paikkaa eikä kukaan ehdi huolehtimaan siitä?
Mitä mieltä te olette meidän ongelmistamme?
Nämä asiat on pakko selvittää, mutta miten?
Nämä eivät ole kovin suuria ongelmia, mutta niistä voi paisua suuria ja meidän tiemme voivat ajautua erilleen.