Me toiset naiset

"Mielestäni myös osoittaa jotain ihmisestä (läheisriippuvuutta, "munattomuutta"..) jos ei pysty itsekseen olemaan, eikä edellisestä suhteesta ilman uutta lähtemään.(oli suhde sitten millaisessa tilassa vaan) MINÄ en ainakaan sellaista kumppania ITSELLENI halua (enää...)"

Aika tuomitsevaa puhetta. Nämä on sen verran henkilöriippuvaisia asioita, että ei sinunkaan minusta tarvitsisi noin kenellekään kirjoittaa. Rakastumista on totisesti aika v**n i.dioottimaista sanoa "munattomuudeksi tms., se kun ei katso yhtään sitä, MILLOIN toinen on edellisestä eronnut, eikä aina edes sitä, onko! En oikein usko, että sinäkään alat heti ensimmäisenä kysyä mieheltä, oletko eronnut 1,2 vuotta vai 2,2 kk. sitten (?). Aika tyhmää antaa tilaisuuden mennä ohi, jos sellainen vastaan kävelee! Sitten ei kyllä olekaan ihme, jos jää yksin! Eikä se yksinolon pituus ja marttyyrin leikkiminen kestään sen parempaa ja "munakkaampaa" ihmistä tee. Kyllä näin on!

Samoilla linjoilla paljolti, kuin eräs

 

Kattokaapa tota aihetta / aloitusta... Ihan vapaasti saa tietenkin mielipiteitään jaella, joidenkin kanssa olen jopa samaa mieltä, mutta eihän nää jutut mene edes aiheen viereen!

Oli siis tarkotus kuunnella ja jakaa toisten kokemuksia, ei pohtia sitä ovatko he olleet oikeassa vai väärässä!

Edelleen oon sitä mieltä että kaikki ollaan yksilöitä ja tilanteet aina erilaisia... Älkää jaksako riidellä toisten asioista!

Jos ihan turhista kinaatte niin käykää vaikka kattomassa päivän lööppi... :'( Ehkä muuttuu tärkeysjärjestykset ja loppuu turhista valittaminen...

 

\

"Mielestäni myös osoittaa jotain ihmisestä (läheisriippuvuutta, "munattomuutta"..) jos ei pysty itsekseen olemaan, eikä edellisestä suhteesta ilman uutta lähtemään.(oli suhde sitten millaisessa tilassa vaan) MINÄ en ainakaan sellaista kumppania ITSELLENI halua (enää...)"

Aika tuomitsevaa puhetta. Nämä on sen verran henkilöriippuvaisia asioita, että ei sinunkaan minusta tarvitsisi noin kenellekään kirjoittaa. Rakastumista on totisesti aika v**n i.dioottimaista sanoa "munattomuudeksi tms., se kun ei katso yhtään sitä, MILLOIN toinen on edellisestä eronnut, eikä aina edes sitä, onko! En oikein usko, että sinäkään alat heti ensimmäisenä kysyä mieheltä, oletko eronnut 1,2 vuotta vai 2,2 kk. sitten (?). Aika tyhmää antaa tilaisuuden mennä ohi, jos sellainen vastaan kävelee! Sitten ei kyllä olekaan ihme, jos jää yksin! Eikä se yksinolon pituus ja marttyyrin leikkiminen kestään sen parempaa ja "munakkaampaa" ihmistä tee. Kyllä näin on!

Samoilla linjoilla paljolti, kuin eräs

Sen enempää kantaa ottamatta, naisilta odotetaan yksinoloa suhteen loputtua, mieheltä ei. Myös uusi kumppani ennen edellisen suhteen loputtua on hyväksytympää miehellä.

 

\

"Mielestäni myös osoittaa jotain ihmisestä (läheisriippuvuutta, "munattomuutta"..) jos ei pysty itsekseen olemaan, eikä edellisestä suhteesta ilman uutta lähtemään.(oli suhde sitten millaisessa tilassa vaan) MINÄ en ainakaan sellaista kumppania ITSELLENI halua (enää...)"

Aika tuomitsevaa puhetta. Nämä on sen verran henkilöriippuvaisia asioita, että ei sinunkaan minusta tarvitsisi noin kenellekään kirjoittaa. Rakastumista on totisesti aika v**n i.dioottimaista sanoa "munattomuudeksi tms., se kun ei katso yhtään sitä, MILLOIN toinen on edellisestä eronnut, eikä aina edes sitä, onko! En oikein usko, että sinäkään alat heti ensimmäisenä kysyä mieheltä, oletko eronnut 1,2 vuotta vai 2,2 kk. sitten (?). Aika tyhmää antaa tilaisuuden mennä ohi, jos sellainen vastaan kävelee! Sitten ei kyllä olekaan ihme, jos jää yksin! Eikä se yksinolon pituus ja marttyyrin leikkiminen kestään sen parempaa ja "munakkaampaa" ihmistä tee. Kyllä näin on!

Samoilla linjoilla paljolti, kuin eräs

Eräs on huomannut hyvin, että puhun VAIN omasta näkökulmasta ja VAIN omat mielipiteeni.Eikös tämä ollutkaan paikka jossa saa OMAT mielipiteensä sanoa??? En tarkoita että eräs on läheisriippuva tmv.(anteeksi eräs jos tämän käsityksen olet saanut). Ja valitettavasti kysyn kyllä mieheltä kauanko erosta on...Munattomuudella puhuin ex.stäni, SINÄHÄN taas et tiedä mitä kaikkea meidän elämään liittyy..KUTEN EN MINÄKÄÄN muista!! NÄMÄ MIELIPITEET SIIS OVAT VAIN YHDEN IHMISEN OMAT.Mielestäni on ihan hyvä ettei aina kaikki ole samaa mieltä, vai??
Ja eiköhän kaikki kuitenkin ole siitä samaamieltä, ettei uutta suhdetta kannata alkaa ennenkuin edellisestä on henkisesti irti (joillakin se irrottautuminen tapahtuu jo edellisessä liitossa, valitettavasti...toisilla menee koko elinikä...)

 

Sitä vaan ihmettelen, että mistä löytyisi niin ihana mies, etten välittäisi vaikka olisi perhettä. Ja nyt en sano näin siis kiusalla tai pilkatakseni. Kukaan vaan ei ole vienyt jalkoja alta, varattu tai varaamaton...Surullista sekin.

Mutta olen samaa mieltä, suhde voi alkaa kuolla tai siitä irrottautuminen, kun siinä vielä on. Toki uuden suhteen rakentaminen on parempi puhtaalta pöydältä, kaikkien kannalta ja myös luottamukselle uudessa suhteessa.

 

Olet oikeessa vieras (äskeinen). Mieheni, joka läksi edellisestä suhteestaan ennenkö se oli päättynyt, on aina sanonut, että suhde oli kuollut. Oli funtsinut lähtöä pari vuotta ja siitä oli ex-vaimon kanssa juteltu. Rohkeus puuttui molemmilta. Heistä oli huvittavaa, että vieraat ja puolitutut analysoi, että heidän olis pitänyt yrittää jatkaa jne. Mennä pariterapiaan ja silleen. Kun ei kummallakaan ollu enää haluja jatkaa.
Kyllä säkin vielä jonkun löydät, toivottavasti vpaan. Onnea matkaan!

 

Haluaisin kertoa oman tarinani, joka luultavasti sai päätöksensä viime viikon sunnuntaina.

Rakastuin täsmälleen kaksi vuotta sitten suhteessa olevaan mieheen. Elin itsekin suhteessa tuohon aikaan, mutta lopetin omani melko nopeasti kun käsitin, etten halua valehdella enkä satuttaa silloista kumppaniani, ja että olen todellakin rakastunut tähän toiseen mieheen.
Siitä alkoi kaksivuotinen taistelu, jossa ovat olleet käytössä kaikki mahdolliset aseet, nyt sen huomaan.
Mies teki eroa ensimmäiset puolitoista vuotta. Lupasi minulle, nyt eroan, tässä kuussa lähden, joulu ollaan yhdessä... Ja minä olen uskonut jokaisen lupauksen jonka olen häneltä saanut. Viime sunnuntaihin asti.

Tämän vuoden alkupuolella mies muutti pois yhteisestä kodistaan entisen kummpaninsa luota. Yritin olla hänelle tukena, en painostaa, en udella, ja ajattelin, toivoin, nyt alkaa meidän yhteinen elämämme. Ilman muita, ilman ikäviä puheita. Mutta toisin kävi. Mies ei voinut viettää öitään minun luona, ei pitää puhelintaan niin että minä näkisin sen koskaan. Ajattelin, että hän on edelleen tekemisissä entisensä kanssa. Annoin asian olla, olihan heillä takana kuitenkin kymmenen vuoden suhde. Mietin, että kun olen kestänyt sen, että hän asui tämän naisen kanssa ( tämä nainen tiesi siis meistä siitä saakka kun suhteemme oli kestänyt alle vuoden) kestän tämänkin, ymmärsin että irroittautuminen on vaikeaa. Halusin uskoa koska rakastan. Niin. Rakastan yhä. Kaikesta huolimatta :ashamed:

Miehen entinen oli sanonut viime vuoden puolella, että hän tulee tekemään kaikkensa, jotta mies ja minä emme koskaan saa olla yhdessä. Mietin tuota lausetta, kuinka joku voi olla niin katkera, miksei voi siirtyä eteenpäin, yrittää edes. Mietin myös, mitä se voisi olla joka meidät kaksi pitäisi erossa sen jälkeen kun kaikki asiamme saamme kuntoon. Viikko sitten sain sen tietää.

Mieheni entinen on raskaana. Hän oli tahallaan hankkiutunut raskaaksi silloin kun erilleenmuutto oli ajankohtainen. Kertoi miehelle vasta kun mahdollisuus aborttiin oli mennyt (en siis missään tapauksessa olisi ollut abortin kannalla, älkää ymmärtäkö väärin). Mies ei kertonut minulle heti, koska pelkäsi minun jättävän. Ja nyt en tiedä mitä teen. Minulla ei ole ratkaisua, ei voimia, ei hetken rauhaa näiltä ajatuksilta.

Halusin uskoa, että rakkaus voittaa kaiken. Mutta miten se voi voittaa sen, että mieheni on valittava, joko lapsi tai minä? Minä en milloinkaan suo sille viattomalle lapselle elämää ilman isää. Mies on itse ihan sekaisin. Enkä minä osaa auttaa edes itseäni. Tiedän, kaikki toistelevat samaa lausetta:jätä se, viimeistään nyt näet sen mikä roisto on kyseessä, lähde kävelemään. Järki myös minulla sanoo näin. Mutta sydän... Sydän ei halua luovuttaa. Vaikka tiedän, että muutaman kuukauden päästä kun lapsi syntyy, kaikki muuttuu. Aivan kaikki. Tiedän, että silloin se olen minä joka jää yksin.

Kyselen itseltäni, mikä oli minun virheeni. En voi sanoa kuin että olen ollut liian kiltti. Naivi. Hyväuskoinen. Luulin aina, että rakkauden tähden pitää tehdä kaikki. Nyt loppuvat romanttiset kuvitelmat. Se on ainakin selvää. Tulevaisuus on hämärän peitossa, enkä toisaalta halua edes tietää mitä se pitää sisällään.

 

Hauskaa, miten miehestä näissä jutuista puhutaan tahdottomana nukkena, jota naiset pompottelee omien mielihalujensa mukaan.

Minä olen ollut ihan molempia, petetty ex ja toinen nainen. Kummankaan osa ei ole herkkua ja vaikka kuinka toisena naisena ollessaan uskotteli, että on jotenkin koko kuvion ulkopuolella eikä syyllinen mihinkään, niin paskaahan se on. Osasyyllinen siinä on perheen hajoamiseen, vaikka mitä uskottelisi.

Ja lopputuloksena... En kyllä enää koskaan huolisi miestä, joka on niin omaa tahtoa vailla ja viettiensä viemä, että selittää avioliiton onnettomuudesta eikä kuitenkaan ole koskaan pystynyt rehellisesti tekemään päätöksiä. Päätöksen tekoon tarvitaan sitten toinen nainen, ettei vain jäisi missään vaiheessa yksin. Miehille näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus hypätä suoraan toiseen suhteeseen ja mikä vielä parempaa, hoitaa hetken aikaa kahta yhtäaikaa. Mikä siinä yksinolossa voi isoa miestä pelottaa? Ja sellaisen miehen perään sitten vinkuu sekä ex, että uusi.

No, itsekin aikanaan haksahdin, kunnes avasin silmäni ja tajusin, etten tosiaankaan halua tahdotonta sätkynukkea.

 

Hauskaa, miten miehestä näissä jutuista puhutaan tahdottomana nukkena, jota naiset pompottelee omien mielihalujensa mukaan.

Minä olen ollut ihan molempia, petetty ex ja toinen nainen. Kummankaan osa ei ole herkkua ja vaikka kuinka toisena naisena ollessaan uskotteli, että on jotenkin koko kuvion ulkopuolella eikä syyllinen mihinkään, niin paskaahan se on. Osasyyllinen siinä on perheen hajoamiseen, vaikka mitä uskottelisi.

Ja lopputuloksena... En kyllä enää koskaan huolisi miestä, joka on niin omaa tahtoa vailla ja viettiensä viemä, että selittää avioliiton onnettomuudesta eikä kuitenkaan ole koskaan pystynyt rehellisesti tekemään päätöksiä. Päätöksen tekoon tarvitaan sitten toinen nainen, ettei vain jäisi missään vaiheessa yksin. Miehille näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus hypätä suoraan toiseen suhteeseen ja mikä vielä parempaa, hoitaa hetken aikaa kahta yhtäaikaa. Mikä siinä yksinolossa voi isoa miestä pelottaa? Ja sellaisen miehen perään sitten vinkuu sekä ex, että uusi.

No, itsekin aikanaan haksahdin, kunnes avasin silmäni ja tajusin, etten tosiaankaan halua tahdotonta sätkynukkea.

tää on oikeasti tosi hyvin kirjoitettu. ihanaa että joku toinen nainen sen myöntää et ei itseään voi syyttömänä pitää.
:hug: minä olen petetty osapuoli ja tuntuu aina pahalle lukea näitä tekstejä.. mä en tiedä minkä hinnan ex on joutunut pettämisistään maksamaan, mut mä sain maksaa miehen pettämisestä luottamuksen ihmisiin, ikinä en enää sitä täysin takaisin saa.

 

Itse olin toinen nainen noin 3 vai peräti 4 päivää, kunnes mies jätti ex:änsä.

Tavattiin siis baarissa, ihastuttiin ja vietiin toisiltamme jalat alta. Mieheni silloinen suhde oli jo loppusenteillä, ellei peräti milleillä, joten eipä siinä pientä tönäisyä enempää tarvittu, jotta se suhde kaatui lopullisesti.

Viikonlopun mies vietti luonani, sunnuntaina palasi kotiinsa illalla myöhään, maanantaina sopi erosta.

Tästä aikaa nyt reilu vuosi. Ex:älle emme halunneet kertoa, mutta luultavimmin sai jälkikäteen kuulla jotakin vihiä, joskaan koko totuutta ei tiedä.

Meillä menee kaikki loistavasti. Olemme kihloissa, yritämme yhteistä lasta ja olemme juuri muuttamassa virallisesti yhteiseen asuntoon. Häitä tanssitaan 2009.

Alkuun mietin ja pelkäsin, josko mies vielä palaakin ex:änsä kanssa yhteen, mutta pelko oli turhaa, sillä heidän suhteensa todella oli niin loppu, ettei siinä ollut mitään jälellä.

Mies on äidilleen kertonut, että se viikonloppu, jonka mies vietti kanssani on ollut hänen elämänsä onnellisita aikaa. Hän ei ollut uskonut saavansa kokea sellaista onnea. Nyt hän on onnellinen, että se onni kulkee hänen mukanaan loppuun saakka, sillä minähän en tästä rinnalta mihinkään poistu.

Miksi ihmeessä minun pitäisi potea huonoa omaa tuntoa siitä, että kykenen tarjoamaan miehelleni sen, mitä hän ei tarvitsee ja mitä hänen ex:änsä ei pystynyt tarjoamaan? Yritimme kuitenkin pelata mahdollisimman reilusti pelin alusta saakka.

 

että aikuiset ihmiset viittii nimimerkeillä täällä tapella... :headwall: no joo.

halusin myös kertoa oman "tarinani"; tavattiin miehen kanssa viihteellä ollessamme. ex-vaimon veli oli silloin miehen mukana. mieheni ei missään vaiheessa sanonut olevansa naimisissa tai että hänellä olisi lapsia! itse änkesin seuraan mies kyllä yritti olla järkevä ja pitää minua loitolla mutta hänkin oli tosissaan kiinnostunut tutustumaan minuun paremmin.
illan päätyttyä menimme ex-vaimon veljen luo yöksi. (mitään sellaista ei tapahtunut minun ja miehen sinä yönä!) vasta seuraavana aamuna minulle selvisi miksi mies yritti olla niin etäinen. hän oli naimisissa ja kahden lapsen isä.
sen illan jälkeen olimme kuin paita ja peppu. ja olemme edelleen! sovimme täydellisesti toisillemme. se oli rakkautta viim. toisella silmäyksellä
ex-vaimo oli väkivaltainen ja itsekäs. heidän avioliitto/suhde oli jo piiiitkäään ollut kuollut. yhdessä olivat vain lasten takia. aika äkkiä ex sai tietää veljeltään meistä.
ex-vaimon isä teki kyllä varoittavan vierailun minun vanhempien luona. mustamaalasi miehen täysin vanhempieni silmissä. siinä meni isäni luottamus mieheeni mutta onneksi äitini ei ollut niin sinisilmäinen. nyt isäni jo on oppinut pitämään miehestäni.
kauaa ei mennyt kun laittoivat eron vireille. ja sitten koitti se odotettu eron hetki. ex-vaimo oli jonkun aikaa katera mutta se kuuluu sen naisen luonteeseen, niin kieroutunut ihminen kun on... meille se oli juhlaa! mieheni vain kiittelee olemassaoloani.
miehen vanhemmat eivät voineet koskaan sietää sitä naista ja minua he rakastavat =) minä tulen heidän kanssaan loistavasti toimeen ja mieheni tulee minun vanhempieni kanssa. meidät hyväksyttiin alusta asti.

avoliittomme alussa miehessäni kyllä näkyi selvästi se ettei hän ole koskaan yksin elänyt. tuli muutamia ongelmia ja päätimme pistää suhteemme jäähylle hetkeksi ja muutimme erilemme. meillä oli silloin yhteinen lapsi joka kävi miehen luona joka 2. vkl aivan kuten miehen lapsetkin. palasimme muutaman kuukauden kuluttua yhteen ja kaikki on paljon paremmin. teki kuitenkin hyvää hieman hengähtää. kumpikin kerkesimme hieman kuulostella itseämme.

taisi tulla aika pitkä teksti mutta oli kiva kertoa jollekkin
:attn:

 

Lueskelin tota ketjua (tosin en kaikkea) ja ajattelin kuinka ahdasmielisiä ihmiset ovatkaan. Menin itse naimisiin 2-kymppisenä ja luulin ja toivoin, että kun kerran on naimisiin menty, niin siinä pysytään.....voi voi kuinka väärässä olinkaan. Elämä vaan saattaa viedä suuntaan tai toiseen. En minäkään luullut eroavani, en luullut koskaan rakastuvani, en luullut että löydän varatun miehen ja että asuisin vielä hänen kanssaan. Ei kukaan voi toiselle sanoa, mitä hänen pitäisi tehdä. Kukaan ei elä sitä hetkeä joka muuttaa elämäsi kuin sinä itse. En ymmärrä ihmisiä kuka pystyy nostamaan sen ensimmäisen kiven. Ei olisi uusioperheitä, jos jokaisen liitto olisi hyvä, mutta niin käy vain saduissa. Täällä palstalla taitaa olla paljon 2 - 3-kymppisiä, jotka eivät ole paljon joutuneet vielä suhdesoppia hämmentämään. Oppia ikä kaikki. Oma elämäni muuttui paremmaksi kun löysin nykyisen kumppanini, vaikka hän olikin "varattu". :flower:

 

Meillä suhde alkoi niin, että molemmat olimme tahoillamme naimisissa. Kummallakin suunnilleen samanlainen tilanne; nuoruuden hölmöyksissä (19v) menty hätäpäin naimisiin ja sitten todettu, että virhe tuli tehtyä. Meni kauan, ennenkuin uskalsin sen itsellenikään myöntää ja lapsikin hankittiin ihan "todistelemaan" sitä että hyvin menee... Mitään kauheita ongelmiakaan ei ollut, tasainen tyytymättömyys liittoon vain. Näin siis kummallakin tahoillamme.
Kun sitten toisemme tavattiin ja rakastuttiin toisiimme, oli kummallakin syy lähteä silloisista suhteista ja niin teimme -tosin ei suinpäin ja harkitsematta tällä kertaa. Nyt uusperhe-eloa on takana jo yli viisi vuotta ja toinen yht. lapsi tulossa. Emmekä ole koskaan katuneet ratkaisujamme. Väitän, että lapsillekin on parempi kasvaa perheissä, joissa vanhemmat rakastavat toisiaan, olivat sitten molemmat biologisia tai eivät.
Niin, ja olen muuten vasta alle kolmekymmentävuotias, ja joutunut jo monenmoista ihmissuhdesoppaa hämmentämään...
Ja siitä sitten vaan sitten loanheittoon...

 

Itsekin lukeudun niihin ihmisiin joka rakastui naimisissa olevaan mieheen. Tätä kuitenkin peittelin kolmisen vuotta. Mies oli siis myös ihastunut minuun ja tapailimme tämän kolme vuotta salaa. Mies ei koskaan antanut mitään lupauksia minulle enkä niitä koskaan häneltä vaatinutkaan. Ihastuimme vain toisiimme ja lopulta rakastuimme. Yritimme lopettaa suhdetta useaan otteeseen ja kerran lähes siinä onnistuimmekin. Olimme pitämättä yhteyttä noin puoli vuotta ja mies päätti yrittää korjata avioliittoaan. Lopulta siitä ei mitään tullut. Mies oli turhautunut enää yrittämään ja niinpä suhteemme alkoi kukoistamaan uudestaan. Muutama kuukausi meni ja mies muutti pois kotoaan, käytännössä minun luokseni siksi aikaa, että löysi oman asunnon. Lopulta asuimme saman katon alla uudessa asunnossa. Mies alkoi hakemaan eroa vasta joitakin kuukausia myöhemmin, joka tietysti ärsytti itseäni suunnattomasti.

Lopulta kuitenkin päädyimme yhteiseen taloonkin, menimme naimisiin ja nyt odotamme ensimmäistä yhteistä lastamme. Josta vaan mies ei ole vieläkään puhunut yhdellekään läheiselle ihmiselleen....

 

Näitä lukiessa sen huomaa, asiat tapahtuu niin erilailla.
On niitä jossa petetään kauan ja tarkoituksella. Ja se on minusta väärin vaikka itsekkin olen ollut tuommoisessakin se toinen nainen.
Ja on niitä missä heti kun huomataan että on rakstunut toiseen. Tehdään se toiselle selväksi ja lähdetään. Ja se on oikein, ei ole mien järkeä roikkua paskassa parisuhteessa jos onnen voi löytää muualta.

Mutta nyt minun tarinani:
Olin 16-vuotias kun tutustuin 29-vuotiaseen naimisissa olevaan perheelliseen mieheen. Liikuimme samoissa porukoissa (autoharrastus) Ja pidin häntä kaverina. Puolen vuoden tuntesmisen jälkeen mies kertoi että hänellä on tunteita minua kohtaan. (itse olin ihastunut mukavaan komeaan mieheen mutten ikinä uskonut että jotain tapahtuisi) Humalassa tilanne päätyi suudelmaan, ja suudelmasta tuli vuoden kestävä suhde. Näin jälkikäteen hävettää että olin niin tyhmä että uskoin tämän miehen koru sanoihin. Mutta no nyt 3-vuotta myöhemmin he ovat eronnet.

Minä taas lopetin suhteen kun löysin uuden. Mies oli juuri eronnut ja me aloitimmen tosi nopeasti ihan vakavan suhteen. Miehen ex olisi halunnutkin miehen takaisin ja kun ei saaanut alkoi huhut joissa Miheni oli pettänyt häntä vaikka kuinka kauan Kaikki katsoi minua kuin 5mk h***aa ja minustaa tehtiin se perheen rikkoja... Mutta sitten tein kaikille selväksi että mikä tilanne oli. Nyt olen naimisissa tämän miehen kanssa meillä on ihana tytär <3 tyttöpuoli käy asumassa meillä osan kuukaudesta.

Ja aina toinen nainen ei edes tiedä olevansa! Että elkää nyt ihan meitä pilkatko!

 

Miksi sitä on niin vaikea myöntää, että viisaampaa, huom. VIISAAMPAA olis ensin lähteä epätyydyttävästä liitosta ja VASTA sitten rakentaa uutta. Tuntuu aika sanosko, hölmöltä hypätä suoraan suhteesta toiseen..missähän välissä se ihminen selvittää tunteensa ja ns. käsittelee eronsa päässään.
Tottakai on selvää, että onnellisempi on tulevassa suhteessa KUIN edellisen suhteensa loppuvaiheessa. Ei kai tuota nyt tarvitse edes ääneen sanoa.
Arvostelen tässä ainoastaan tapaa jolla asiat hoidetaan. QUOTE]

Edellä on erinomaisesti tiivistetty mitä itse asiasta ajattelen. Oma ero meni ihan siististi, mies oli uskoton mutta ei suhteessa sen kertaiseen naiseen, aloitti vakavan seurustelun ihan eri ihmisen kanssa eron jälkeen, kuten itsekin. Hoidettiin oma pesä kuntoon lasten vuoksi.

Mieheni ex ei ollut juurikaan kotona enne heidän eroa ja asui jo uuden miehen kanssa kun lapsi oli puolitoista vuotias ja mies haki tuolloin avioeroa. Siis nainen asui jo uuden kanssa vaikka oli virallisesti vielä puoli vuotta naimisissa. Eikä lastaankaan hoitanut tai tavannut kuin kerran parissa kuukaudessa. Ei voi kauhean hyväksi äidiksi tuollaisia kehua....

En halua tuomita toisia naisia, tuomitsen mieluummin ne pettäjät, miehet ja naiset joilla ei ole munaa lopettaa edellistä suhdetta ja ratkoa asioitaan niin kuin aikuiset. Väkisinkin tulee ajatelleeksi että tajuavatko nämä toiset naiset ja toiset miehet, että on olemassa suuri mahdollisuus sille että heille käy kuten sille edellisellekin.

Se on rakkautta, ei sille voi mitään. Hmmm.... ei parisuhde ole aina ruusuilla tanssimista ja kyllä sitä pitäisi vanha paska työntää ulos ennen kuin menee uutta sisälle, näin ei kovin kauniisti ilmaistuna... kyllä se on myös valinta, valinta siitä miten haluaa lapsiaan kohdella. Puoliso on aikuinen, mutta lapset on pieniä ja viattomia ja on kurjaa että he saavat kärsiä aikuisten kypsymättömyydestä.

Ja vaikka eroprosessi olisikin vienyt vuosia, kuten itsellänikin, se ovi olisi kuitenkin laitettava kiinni ennen uutta suhdetta. Toisesta naisesta tulee itsestä hyvin luultavasti,ainakin tutkimusten valossa, se petetty ja "kusipäiseksi" haukkuva exä "joka ei vaan ymmärrä". Voiko sellaiseen "vaihtajaan" koskaan oikeasti luottaa? sitähän voi uusi rakkaus kävellä vastaan missä vaan, työpaikalla, kassajonossa, netissä.... eikö niillä lapsillakaan ole näille tyypeille mitään merkitystä? Mielestäni toinen nainen/mies ei ole vastuussa suhteen "rikkomisesta" vaan sen päätöksen tekee yksin suhteessa oleva osapuoli, omien itsekkäiden syidensä vuoksi. Lasten kustannuksella.

Sitä on vain jotenkin niin paljon helpompi syyttää sitä kolmatta osapuolta. Mistä sitä tietää montako ylimääräistä pyörää suhteessa on jo ollut, mutta jotka eivät via nole johtaneet vakavaan suhteeseen eikä tulleet puolison tietoon? Moniko toinen nainen/ mies on vain yksi monista, joka sitten antaakin uuden rakastavan kodin näille "vaihtajille"?

pakko olla joku koko ajan, ihan sama kuka? tällä tavallako aikuinen, vastuullinen vanhempi toimii? eikä voisi välillä ajatella niitä lapsiakin?

olipas paskamainen kaneetti, mutta tämä nyt on vaan taas yks mielipide tähän soppaan.

 

Ja että sapettaa nämä kolmikymppiset "sankarit" jotka jahtaa näitä 15-17 vuotiaita tyttöjä, täytyykin hommata haulikko jo valmiiksi kun nuo omat tytöt tulee siihen ikään. Saavat yli-ikäiset ukot huutia....

 

Edelliseen tekstiin viitaten: puolison sairastuessa vakavasti se on yleensä nainen joka vielä jää suhteeseen. Naisen sairastuessa vakavasti suurin osa miehistä hakeutuu pois liitosta. Syitä voi vain arvailla.

Ja sekin on legendaarista kuinka huonosti näiden pettäjien ja vaihtajien exät on heitä kohdelleet. Noh, onneksi näyttää aina löytyvän näitä pöljiä jotka jaksaa heitä lohduttaa ja uskovat heidän kaikki juttunsa.

ja se että vaimo on sairaalassa ja mies käy lohduttautumassa muualla, tekee miehen toiminnasta lähes kestämätöntä. En voisi koskaan luottaa sellaiseen ihmiseen, miten kukaan voisi? Ai niin, eihän hän SINUA jättäisi jos SINÄ sairastuisit....

toivottavasti pysyt terveenä ja hyvissä voimissa, ei voi muuta tähän sanoa.

 

Huomenta vaan!

Kertokaahan mulle mitä on oikeasti rakentaa uusioperhettä missä 5 lasta?
Olisi kiva tietää miten tuo onnistuu ja entä käytännön järjestelyt?
Syyttäminen puolin ja toisin on turhaa,se ei vie asiaa eteenpäin vaan taaksepäin ja rajusti.
Jos toinen on sitä mieltä että haluaa eron asia ok,ei sitä kannata sen enempää miettiä,sillä jos näin on niin silloinhan asia on jo mietitty riittävän pitkälle,jos tuollaisia sanotaan.
itse olen sitä mieltä että jos on valmis ottamaan eron,niin se on sitten niin.
varmasti aikuinen ihminen osaa tehdä itse omat päätöksensä/ratkaisunsa,eikä niihin pitäisi kenenkään muun vaikuttaa.
toivottavasti saan vastauksia,olivat ne ryöppyisiä taikka iloisia

 

Uusperheen rakentaminen on aivan täysi helvetti. Vaiheet kannattaa selvittää etukäteen, jotta suhde kestää. Uusperheestä ei koskaan tule mitään ydinperhettä, se on laajempi kokonaisuus. Mutta jos jaksaa tehdä duunia, lopussa kiitos seisoo ja ihmise tovat onnellisia uudesta, mahtavasta perheestään. Uusperheen muodostuminen vie vuosia ja osa vaiheista voi olla melkoista turbulenssia, olosuhteista ja osapuolista riippuen.

 

Miksi sitä on niin vaikea myöntää, että viisaampaa, huom. VIISAAMPAA olis ensin lähteä epätyydyttävästä liitosta ja VASTA sitten rakentaa uutta. Tuntuu aika sanosko, hölmöltä hypätä suoraan suhteesta toiseen..missähän välissä se ihminen selvittää tunteensa ja ns. käsittelee eronsa päässään.

Näin varmasti on, mutta aina kaikki ei mene niin. Monet asiat tässä maailmassa eivät aina mene kuten haluaisi.
Suoraan suhteesta toiseen hyppääminen ei tosiaan ole fiksua. Mutta joskus se edellinen suhde/liitto voi olla ollut niin epätyydyttävä jo pitkään, että on käsitellyt eroa jo sen aikana. Lapsen takia, esim. eroa voi valitettavasti pitkittää todella pitkäänkin.
Jos on jollain tavalla jo käsitellyt eroa, SAAttaa se onnistua että "hyppää suoraan" uuteen suhteeseen.