Me olemme varmasti suomen yksinäisin perhe.

Minä olen yksin, ei ystäviä, mies myös. Lapsilla ei ole yhtään ystävää. Ollaan aina keskenämme, ei ole sukulaisia, kuin pari, joitten kanssa ei ole siteitä.
Perheen kesken tehdään joskus jotain kivaakin, mutta ei koskaan käy ketään. ei yhtään kutsua synttäreille, häihin, juhliin, kahville, ulos, eisiis lapsille eikä aikuisille. Jos me kutsumme joitain puolituttuja, katsotaan meitä, kuin olisimme päästä vialla, ai Teillekö?
Tuntuu, että maailma on tuolla ulkona ja me täällä jossain kuplassa katsellaan, kun muut elää sitä.
Voiko perheenä olla yksinäinen?

 

:hug: Mistäpäin olette, meistä saisitte kaveriperheen.

 

eipä meilläkään paljoa vieraita käy, melkein aina itse joutuu jossakin käymään, mut meille ei kukaan eksy. :/

 

Nyt kullkaa niskasta kiinni ja lapset harrastuksiin ja itse myös ihmisten ilmoille kulkemaan ja harrastamaan.

 

Hankkikaa koira niin varmasti saatte sitäkautta ystäviä ja menkää harrastuksiin sen kanssa koko perhe!

 

molemmilla lapsilla on yhdet harrastukset, joissa käyvät kuin töissä, eivät puhu kellekään vaan suorittavat kuin pakon edessä. Mikähän meitä vaivaa? lapset ovat kuitenkin iloisia ja nauravaisia keskenään, mutta eivät vaan ystävysty, eikä me aikuisetkaan löydetä kaveria, vanhat katosivat ajan mittaan.

 

tervetuloa meille kylään! =)

 

:hug: :hug: :hug:

voi ei en ole edes ajatellut kait perheenäkin voi olla yksinäinen onneksi teillä on toisenne. Miten olisi joku koko perheen harrastus jos saisitte siinä helpommantien tutustua ihmisiin.

 

Olen nyt ihan vaan harmaana ja incognito, koska en halua kummaa leimaa enkä ainakaan lisätä tätä karmaa.

 

Mä olen just viime päivät ajatellut olevani maailman yksinäisin ihminen
Itkettää vaan koko ajan

 

Minusta tuntuu, että minä taas joudun "pakottamaan" itseni kyläilemään tai edes pitämään jonkunlaista yhteyttä ihmisiin. Ei mullakaan monta kaveria ole. Pari, kolme, joiden kanssa harvoin käydään toistemme luona. Kotien ulkopuolella ei tavata. Sukulaiset asuu kaukana (ne vähäisetkin), joten eipä paljoa niitäkään näe. Mieskin kammoaa kyläilyä ja kumpikaan ei oikein tykkää kutsua meille ketään. Ainakin huokaisemme helpotuksesta kun vieraat lähtee. Liekö ollaan masentuneita vai mitä kun ei JAKSA olla sosiaalinen. Lapsi (1v1kk) ei ole ikinä ollut ulkopuolisen hoidossa sekuntiakaan, eikä ole ketään jota voisi pyytääkään. Vierastaa heti jos antaa jonkun tutun syliin hetkeksikin. Päiväkotiin menee ensi vuonna. Saapa nähdä miten vaikeaa mahtaa olla.

 

Tiiteni puhuu kyllä vähän kuin minun suullani, paitsi että me ei saada pidettyä kenennkään yhteyttä edes pakon edessä.
Yleensä en niin kaipaa ketään, huokailen vain itsekseni, mutta aina näin kesäisin, kun kaikki vierailee ja käy mökeillä ja piknikeillä yms. huomaan, että en ole taas vuoteen ollut kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa tekemisissä. Eikä varmaan olla oikein hyviä isäntiä, joskus aikoinaan, kun meillä vielä kävi joku, tuntui, kuin lähtiessä olisivat olleet helpottuneita, kun pääsevät ulos talostamme. Olenkohan minä vainoharhainen?

 

Tiiteni puhuu kyllä vähän kuin minun suullani, paitsi että me ei saada pidettyä kenennkään yhteyttä edes pakon edessä.
Yleensä en niin kaipaa ketään, huokailen vain itsekseni, mutta aina näin kesäisin, kun kaikki vierailee ja käy mökeillä ja piknikeillä yms. huomaan, että en ole taas vuoteen ollut kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa tekemisissä. Eikä varmaan olla oikein hyviä isäntiä, joskus aikoinaan, kun meillä vielä kävi joku, tuntui, kuin lähtiessä olisivat olleet helpottuneita, kun pääsevät ulos talostamme. Olenkohan minä vainoharhainen?

Ehkä meitä "epäsosiaalisiakin" kuuluu olla tässä maailmassa. Ajattele, jos toinen puolisoista olisi yltiösosiaalinen ja toinen erakko. Ei varmaan kyllä olisi silloin edes yhteen päätyneetkään. Käytkö Leenuska työssä? Minä olen työssäni koko ajan ihmisten (potilaitten + työkavereiden) kanssa tekemisissä. Luulen, että osittain siksi ja vuorotyönkin takia olen halunnut pyhittää vapaa-ajan vain itselleni ja miehelleni. Nyt lapsen syntymän jälkeen en ole vielä töissä ollut, mutta silti on tuo sama vaihde jäänyt päälle. Nautin yksinolosta kun mies on töissä ja lapsi nukkuu päivällä. En osaa kaivata siihen mitään turinatuokioita kenenkään kanssa. Toki olen yrittänyt siis "väkisin" olla yhteyksissä noihin vähäisiin kavereihin, että olisi edes jotain normaalia kanssakäymistä kodin seinien ulkopuolellakin edes joskus. Mullakin on samanlainen tunne tuon isännöimisen kanssa, että en osaa oikein vieraiden kanssa olla luontevasti ja hekin ovat sitten vaivautuneita. Työssäni kyllä nautin ihmisten seurasta, enkä ole mikään jännittäjätyyppi. Työkaverit tykkäävät minusta (ainakin olen sellaisen kuvan saanut) ja potilailtakin olen kiitosta saanut, kuinka "ihana" olen. Ehkä mulle sitten riittää tuollaiset asiat, enkä kaipaa enää kotona sen kummempaa kuin oman rakkaan ja nykyään sitten myös oman pikkuiseni! :heart:

 

Tiiteni puhuu kyllä vähän kuin minun suullani, paitsi että me ei saada pidettyä kenennkään yhteyttä edes pakon edessä.
Yleensä en niin kaipaa ketään, huokailen vain itsekseni, mutta aina näin kesäisin, kun kaikki vierailee ja käy mökeillä ja piknikeillä yms. huomaan, että en ole taas vuoteen ollut kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa tekemisissä. Eikä varmaan olla oikein hyviä isäntiä, joskus aikoinaan, kun meillä vielä kävi joku, tuntui, kuin lähtiessä olisivat olleet helpottuneita, kun pääsevät ulos talostamme. Olenkohan minä vainoharhainen?

minkä ikäisiä lapsia teillä on?

 

Ei meilläkään vieraita kovin paljon käy, mutta lapsilla on kuitenkin kavereita. Se,että ei juuri vieraita käy, johtuu varmaan siitä että mies tekee vuorotyötä, ja ne mahdolliset vieraat ovat myös kodin ulkopuolella töissä ja joillakin työajat ja pitkät työmatkat tekevät sen että ainakaan minä en halua edes kyläillä esim. arki-iltoina (ellei ole pakko jonkun asian hoitamisen vuoksi), koska ymmärrän että työpäivän jälkeen ei välttämättä jaksa ottaa vieraita vastaan. Ja onhan työssä käyvillä kotonakin hommia jotka on hoidettava. Jos siihen sitten vielä joku tuppautuu kylään istumaan, niin eipä saa mitään tehtyä.

Välillä kyllä tunnen itseni yksinäiseksi kun muu perhe on töissä ja koulussa, mutta tämä on mun "omaa" yksinäisyyttä , ei perheen. Meillä on kuitenkin täällä sukulaisia (miehen) ihan lähellä, mun lähimmät sukulaiset asuvat melkein 200 km:n päässä.
Toivon että teillekin löytyisi edes yksi hyvä ystäväperhe, jonka kanssa pitää yhteyttä.

 

Mitä teette työksenne, eikö sen kautta löydy ystäviä? Tai vaikkapa kauppareissulla. Jotain harrastuksia, siellä nyt ainakin joutuisi ihmisten kanssa tekemisiin.

 

Mullekin mahtuu lisää ystäviä, saa laittaa yyveetä!

 

Onko yksinäisyys ongelma teille?Jos on lähtekää kuplastanne ...ei ne ystävät ovea tule kolkuttamaan.Jos ei ole ongelma-nauttikaa toisistanne.

 

täällä myös..

 

Onko yksinäisyys ongelma teille?Jos on lähtekää kuplastanne ...ei ne ystävät ovea tule kolkuttamaan.Jos ei ole ongelma-nauttikaa toisistanne.

Ei, ei todellakaan ole ongelma, päinvastoin. Nimenomaan joudun siis pakottamaan itseni ns. normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen työn ulkopuolella. Olen siis hoitoalalla ja työssäni olen todella paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Ehkä saan sitten kiintiöni täyteen töissä. Nyt siis kotona hoitovapaallakin on tuo sama homma, ettei jaksa pitää yhteyksiä kuin ihan tosissaan pinnistämällä. Nautin yksinolosta ja omasta rauhasta.

 

No ette varmaankaan ole ainoa perhe, jolla ei ole ystäviä. Ainakin itse olen ollut huomaavinani, että aika monilla perheillä käy ainoastaan lastensa isovanhemmat, ja he käyvät auttelemassa ja hoitamassa, ja muita vieraita ei pahemmin käy. Tuo näyttää riittävän useimmille.

 

Mä olen just viime päivät ajatellut olevani maailman yksinäisin ihminen
Itkettää vaan koko ajan

Mullaki vähä samoja fiilareita,ja ehkä omaaki syytä kun oon karsinut kaikki "turhanpäiväset" ihmissuhteet pois

 

Älä ole huolissas matkaan vain! Mäkin olen saanut töissä kiintiön täyteen ja nyt en sit kirveelläkään lähtis minnekkään.Pakko joskus kaupassa käydä. Mut nautin kotona olosta. Ei liioin kutsuta eikä mennä vieraisille!