Masentunut puoliso syyttää

Olemme aviopari ikää molemmilla 60+. Mieheni on sairastanut 10 vuotta masennusta, ollut useamman kerran sairaalahoidossa, syö masennuslääkkeitä, mutta ei ole suostunut keskustelemaan ammatti-ihmisen kanssa ongelmistaan. Suuri ongelma tuntuu olevan huonolaatuinen uni mikä ei virkistä ja tästä hän on kärsinyt koko ajan.

Kuuluuko masennukseen puolison syyttäminen omasta masennuksestaan ja unettomuudestaan? Meillä on koko ajan ollut se että hänen sairastumisensa ja unettomuutensa ovat minun syytäni ja minun pitäisi olla toisenlainen että hän parantuisi. Jos minä olen jostain surullinen (omat sairauteni) ja itken, hän tokaisee ettei kukaan ymmärrä häntäkään ja saattaa olla päivän-pari puhumatta. Jos kysyn syytä sanoo olevansa niin väsynyt että ei halua puhua ja ettei millään ole mitään väliä.

Varmasti suuttuisi jos tietäisi että tässä kirjoittelen, koska hän on kieltänyt soittamasta hänen asioistaan mielenterveyshoitajalle. Siellä hän ei kerro ongelmistaan ettei tarvitsisi siellä käydä kuin muutaman kerran vuodessa.

Hän on joskus sanonut että ongelmat johtuvat siitä että hän ei ole saanut lapsena vanhempiensa huomiota, vaan heillä oli hyvin ankara isä. Minun pitäisi antaa hänelle huomiota ja hellyyttä, mutta hän ei itse tee aloitetta, koska ei voi koskea minuun siksi että olen kuulemma niin kova ja tyly enkä ymmärrä mitään.

Joskus aikoinaan etsin hänelle apua ja yritin ymmärtää ja pidin itseäni syyllisenä kaikkeen, mutta nyt ajattelen että hän on itse vastuussa itsestään en minä. Minun velvollisuuteni on hoitaa itseäni.

 

Olisi hyvä jos kävisi säännöllisesti terapiassa. Isästä (oli elossa tai kuollut) pitäisi jo päästää irti ja menneisyyden katkeruudesta. Sellainen aiheuttaa masennusta kun ei ole vapaa siitä pahasta mitä joskus kauan sitten on tapahtunut.
Toisekseen tulisi antaa anteeksi vanhemmilleen ja karulle lapsuudelle;
ei ole olemassa täydellisiä ihmisiä. Nyt kun et enää mitään muuta keksi miehen hyväksi, voisit alkaa rukoilemaan miehesi, avioliittosi ja itsesi puolesta. Tai etsiä joku esirukoilija. Sellaisen voi löytää seurakunnasta tai tv7:lta. Älä vielä luovuta.

 

Kiitos neuvosta. Rukoiltu on, mutta ei tietty lisä pahaa tee. Mihinkään terapiaan hän ei mene, sen on monta kertaa sanonut että ei halua kenenkään kanssa keskustella. Hoitajan luona käy niin harvoin kuin suinkin mahdollista, ilmeisesti niitä-näitä kertoo, mutta ei todellisia ongelmiaan. Siis ammatti-ihmiset eivät tiedä hänen lapsuudestaan ja sitä salaisuutta hän varjelee. Mutta kaikenlainen keskustelu ja puhuminen - siihen hän ei suostu. Syy kun on minussa ja tyttäressämme, niin silloin ei auta pillerit eikä keskustelut. Kotona puhuminen on pari lausetta jos sitäkään ja sitten alkaa vaikeneminen.

 

En tiedä miten ihminen voi vapautua menneestä silloin kun siitä ei halua puhua? Voiko olla niin yli-ihminen että asiat pystyy käsittelemään itsekseen miettimällä? Jos voi, niin silloinhan tätä nykyistä ongelmaa ei enää olisikaan! Se syyllinen omaan huonoon oloon etsitään jostain ja se on minä ja tyttäremme. Se on selvää että hän ei mene puhumaan asioistaan kenenkään kanssa, hänelle on tarjottu keskusteluapua monta kertaa, mutta kun ei halua!Syyllisiä kun olemme minä ja tyttäremme... jos me olisimme toisenlaisia niin hän paranisi. Tätä on nyt jatkunut 10 vuotta.

 

Miehesi ei siis halua mitenkään käsitellä ongelmiaan, vaan päästää itsensä helpolla = syyttää elämänkumppaniaan ja jopa lastaan. Etpä sinä enää hänen hyväkseen voi mitään tehdä, mutta omaksi hyväksesi voit.

Sinä et ole syyllinen mihinkään. Kun ihmisen mieli sairastuu, se vaatii läheisiltä paljon. Minusta olet ollut todella sitkeä, kun vieläkin jaksat pysyä rinnalla, vaikka olo tuollaisessa tilanteessa on hyvin raskasta. Omaksi hyväksesi sen sijaan voit tehdä paljonkin.

Käy sinä purkamassa kielloista huolimatta itseäsi terapeutilla, jotta syyllistäminen ei enää tehoa. Meillä kaikilla on velvollisuus pitää huolta itsestämme ja jaksamisestamme, sinulla on siihen niin oikeus kuin velvollisuuskin omasta puolestasi. Jotta jaksat, joudut kehittämään itsellesi kunnon suodattimen (olet varmaan jo osaksi onnistunutkin), jotta omat voimasi eivät lopu.

Mikäli ymmärsin, miehesi on kuitenkin sen verran "älyssään", että pystyy kyllä kantaman vastuun itsestään jos haluaa. Tuollainen kieltäminen ja perheensä syyttämisen taakse suojautuminen on ollut hänen keinonsa tähän saakka, mutta ei sinun tarvitse suostua syntipukin rooliin tämän pitempään. Voit mielestäni sanoa sen hänelle suoraankin, jollei hän ole väkivaltainen.

Puoliso ei voi kieltää toista hakemasta tarpeellista apua ja neuvoa itselleen ulkopuolelta. Sinun ei tarvitse tehdä niistä tiliä puolisolle ja terveydenhuolto-ihmiset ovat salassapitovelvollisia. Heiltä miehesi ei siis saa tietoa, jollet itse kerro tai anna lupaa niistä hänelle kertoa.

Tyttäresi lienee jo irtautunutkin isästään ja pitämällä etäisyyttä suojelee itseään. Se on luonnollinen seuraus.

 

Kiitos "jos" kauniista ja kannustavasta viesstistäsi, ihan alkoi itkettää. <3 Tästä viikosta on nyt tullut jonkunlainen vedenjakaja, ala tekemään muutoksia, olen hankkinut keskusteluapua jolle nyt ensialkuun kirjoitan sähköpostia että on mistä puhua, ettei kaikki aika sitten mene vain kertomiseen.

Kyllä, miehen lapsuuden perheessä etsittiin syyllisiä, olen kuullut siellä huudettavan "se on sinun syy", joten tiedän mistä se tulee.
Tiedän, mutta ei minun tarvi sitä kohdallani hyväksyä, vaikka se syyllisyys tuntuu olevan kuin musta pilvi mikä millä hetkellä hyvänsä purjehtii tuohon kattolampun viereen. Vaikka sen tietää ettei siitä tarvi välittää, niin silti se siinä pimentää lampun valoa.Kerran oli tyttäremme kanssa puhetta että tuntuuko hänestä siltä että isänsä pahasta olosta syy on muissa - kyllä, on tuntunut jo lapsena. Avioliittomme alussa ihmettelin että miten minut on voitu kasvattaa niin pieleen että olen niin mahdoton ja viallinen - nyt nuo ajatukset jo naurattaa. Minua ei ole kasvatettu pieleen eikä vanhempani ole syyllisiä siihen millainen minä olen.
Koko ajan silmäni avautuvat lisää!

 

Tuollaisen mököttäjämiehen suhteen jatkuva joustaminen ja "ymmärtäminen" on uuvuttavaa. Ehdottaisin että joskus kun oikein ottaa päähän, sanot hänelle suorat sanat, saat suuttuakin ihan hyvällä omallatunnolla: että nyt saa riittää tämä syyllistäminen ja mykkäkoulu. Ei ole minun vika, jos on ollut ankara lapsuus!!! Puhdistaa ilmaa kummasti. Tietysti mies siitä suuttuu, mutta siitä ei kannata välittää. Ei hän niin sairas varmaankaan ole, että siihen kuolisi.
Menneisyydestä irti päästäminen käy parhaiten jossain terapiassa, mutta on myös itse haluttava parantua. Kuulin kerran tarinan ihmisestä, joka oli kova valittamaan. Sitten joku sanoi hänelle kerran "Turpa kiinni"
Mies meni hiljaiseksi, mutta tajusi tästä kommentista ryhtyä parannuksen tekoon.

 

^ Näin olen tehnytkin. Viimeksi eilen illalla koko päivän mököttämisen jälkeen kysyin että mikä nyt taas on vikana kun ei voi puhua koko päivänä mitään? Vastaus oli että olen niin väsynyt että en jaksa puhuakaan mitään millään ei ole mitään väliä enää. Kun puhelin soi sanoin että puhelinkin soi, sanoi että ihan sama kuka soittaa silläkään ei ole enää mitään väliä oli kuka tahansa. Tätä tyyliä ne vastaukset on, sellaista uhriutumista. Meni nukkumaan sanaakaan sanomatta.

En tiedä miten oikeaan osun vai osunko sinne päinkään, mutta joskus minusta sieltä alta puskee läpi jonkunlainen lapsi. Joku mikä on aikanaan jäänyt vaille jotain ja nyt minun pitäisi arvata mikä on vikana. Toinen mitä olen ajatellut niin vastauksensa on joskus niinkuin vastattaisiin toiselle jossain pentujen poikaparvessa... ei sellaista niinkuin aikuiset vastaa. Tämä on mielestäni korostunut ihan viime vuosina.

Mutta se että hän ei tule sanomaan järkevästi mikä on tai mikä pitää muuttaa, se tulee aina suuttumisen tai vaikenemisen kautta. Se että se korjausliike pitää toisten tehdä, toisten muuttua, mutta EI itse. Kun itsessä ei ole vikaa vaan se vika on muissa.

Ristiriitaista kaikesta tekee se että elämä ei ole aina tälläistä munankuorilla tassuttelua, suurinosa ajasta on ihan hyvää. Sitä vaan ei tiedä koskaan koska se taas alkaa ja mistä syystä, jostain syystä kuitenkin mitä minä olen tehnyt tai sitten se ihan yleisvika kun ollaan sellaisia eikä tälläisiä. Masennus on toisten syytä, nukkumattomuus on toisten syytä, kellekään on turha kertoa mitään kun kukaan ei ymmärrä mitään. Juuri se kun kukaan ei ymmärrä mitään.

 

Miten tälläinen mies saadaan tajuamaan se että syylliset hänen sairastumiseensa eivät ole puoliso ja tytär? Välillä nämä syytökset sanoo verhotummin, välillä suoremmin, mutta se asenne on siellä pinnan alla. Kun tyttären nimeä ei voi sanoa täällä, vastaus siihen on jotakin hmph. Hän ei ota itse tytärtä puheeksi.

Surettaa ja suututtaa tämä miten hän on hajottanut perheen omalla toiminnallaan (tai toimimattomuudellaan) . Olisi ollut tilaisuuksia puhua tyttären kanssa kun kävi täällä, mutta mitään ei sanonut ei sivunnut asiaa, vaan oli kuin ei mitään. Tytär laittoi kirjeen missä selitti syyt miksei halua olla enää tekemisissä. Nyt on perhe hajalla ja myöhäistä puhua. Syy tästä tietysti on... arvaatte kenen.

 

EIkös parisuhde ole tavallaan lapsuudenperheen käyttäytymismallien toisinto. Varsinkin jos olette vain kahdestaan ilman ulkopuolisten virikkeitä. Yleensä kai tarjotaan tällaiseen tilanteeseen perheterapiaa tms. tosin tietääkseni sinne avioterapiaan voi mennä myös yksin, ehkä saat sieltä vinkkejä miten voit toimia ukkosi suhteen.

 

Lainaus: "Nyt kun et enää mitään muuta keksi miehen hyväksi, voisit alkaa rukoilemaan miehesi, avioliittosi ja itsesi puolesta. Tai etsiä joku esirukoilija. Sellaisen voi löytää seurakunnasta tai tv7:lta. Älä vielä luovuta."

Arvostan neuvoasi, mutta ihan kaikella ystävyydellä kysyn, mitä tässä rukoillaan?! Kun viimeiset 10 vuotta mies on sanonut että ei mene keskustelemaan kenenkään kanssa vaikka mahdollisuutta on tarjottu monta kertaa, hoitajalle puhuu vain mukavista asioista ja valehtelee että ottaa kaikki lääkkeet vaikka on niitä ominpäin jättänyt pois.

Olen ymmärtänyt että mt-asioissa Jumala ei paranna ketään -naps- vaan se vaatii terapian missä se vanha laho kivijalka puhumalla korjataan ja jatketaan rakentamista terveillä tykötarpeilla. Tähän ei suostu koska vika on puolisossa ja omassa lapsessa niin silloin ei tarvitse omaa vastuuta kantaa. En yritä enää hoitaa ketään, vaan aion hankkia kaiken avun ja tuen itselleni. En ole vastuussa aikuisesta ihmisestä vaan ainoastaan itsestäni. Kuulostaa tylyltä mutta näin se on. Rukoilemasta en kiellä tämän asian puolesta.

 

Lainaus: "Nyt kun et enää mitään muuta keksi miehen hyväksi, voisit alkaa rukoilemaan miehesi, avioliittosi ja itsesi puolesta. Tai etsiä joku esirukoilija. Sellaisen voi löytää seurakunnasta tai tv7:lta. Älä vielä luovuta."

Arvostan neuvoasi, mutta ihan kaikella ystävyydellä kysyn, mitä tässä rukoillaan?! Kun viimeiset 10 vuotta mies on sanonut että ei mene keskustelemaan kenenkään kanssa vaikka mahdollisuutta on tarjottu monta kertaa, hoitajalle puhuu vain mukavista asioista ja valehtelee että ottaa kaikki lääkkeet vaikka on niitä ominpäin jättänyt pois.

Olen ymmärtänyt että mt-asioissa Jumala ei paranna ketään -naps- vaan se vaatii terapian missä se vanha laho kivijalka puhumalla korjataan ja jatketaan rakentamista terveillä tykötarpeilla. Tähän ei suostu koska vika on puolisossa ja omassa lapsessa niin silloin ei tarvitse omaa vastuuta kantaa. En yritä enää hoitaa ketään, vaan aion hankkia kaiken avun ja tuen itselleni. En ole vastuussa aikuisesta ihmisestä vaan ainoastaan itsestäni. Kuulostaa tylyltä mutta näin se on. Rukoilemasta en kiellä tämän asian puolesta.

Rukoilla voi esim. miehelle yhteistyöhalukkuutta, oman itsekeskeisyyden tajuamista, halua käsitellä itse omia ongelmiaan ja halua lähteä terapiaan, anteeksiantoa liian ankaralla isälle, hyvän ystävän löytymistä, innostavan liikuntaharrastuksen löytymistä ( jos sellaista ei vielä ole), kirkoissa ja seurakunnissa rukoillaan, että Jumala parantaisi sairaat (on raamatullista). Voit myös lukea päivittäin miehellesi Herran siunauksen. (vaikka ei siltä tuntuisikaan)
Itselle voi aina rukoilla enemmän rakkautta ja luovia keinoja pelastaa avioliitto, tyttärelle ja isälle suhteen parantumista. Tässä joitain ehdotuksia!

 

Kiitos ehdotuksista, kieltämättä ne ovat hyviä. Toisaalta niistä tulee toivoton olo. Mitä ihminen joka syyttää muita omasta sairaudestaan tarvitsee muuttuakseen? Miten voi muuttua jos ei suostu muutokseen eikä siihen, että hakisi itselleen apua kun ei suostu kenenkään kanssa puhumaan? Kun kukaan ei ymmärrä, kun pillerit eivät auta koska syy on MUISSA! Tytär on nähnyt millaisen mallin isä on kotoaan tuonut mukanaan ja pelasti itsensä ottamalla välimatkaa. Hänelle se oli mahdollista. Miltä luulet lapsesta tuntuvan kun isä on sanonut että tytär on tuhonnut isän terveyden?

Rukoileminen on hyvä ja Raamatullinen neuvo, tiedän, mutta voiko sitäkään loputtomiin sälyttää puolisolle että rukoile ja rukoile? Neuvosi on hyvä ja arvostan sitä, mutta kun minä en ole vastuussa aikuisesta ihmisestä ja kun se vastuu ei ole herännyt 10 vuodessa, herääkö se enää? Jos niin mitä ihmettä siihen tarvitaan?
Se on helppoa paeta vastuutaan vaikka perhe hajoaisi (niinkuin jo on käynyt tyttären pantua välinsä poikki) ja syyttää loputtomiin muita. Ainut keino tyttärelle selviytyä oli tehdä niinkuin hän teki.

 

Perheterapiassa olen käynyt ja silloin 10 vuotta sitten terapeutti siellä sanoi että meillä on vain yksi elämä ja Jumala haluaa että olemme onnellisia. Kehotti eroamaan. 10 vuotta olen tässä jatkanut.
Mies on sanonut että hän vihaa käydä hoitajalla ja on kyllästynyt kaikkiin psykologeihin (sellaisella ei ole koskaan käynytkään) ja nyt on huokaissut, kun hoitajalle seuraava aika on vasta 3 kk päässä kesällä. Joten mitkään puhumisen ehdottamiset voitte unohtaa.

Miten minäkään tälläistä jaksan vaikka miten kauan? Olen monesti ajatellut että tämä on kyllä pitkälti toisintoa heidän entisestä lapsuudenkodistaan eikä tule tästä muuttumaan. Moni mielessään varmaan miettii miksi en jo ole eronnut, se kun ei ole asia mikä koskettaisi vain meitä, vaan siihen liittyy myös muita läheisiä ihmisiä joitten elämä muuttuisi liikaa erossa. (esim. eräs omaishoitajuus). Siksi tässä ei ole ollut helppoja ratkaisuja ja suututtaa, miksi mies ei voi hoitaa itseään missään terapiassa ja näe omaa osuuttaan.

 

Kiitos ehdotuksista, kieltämättä ne ovat hyviä. Toisaalta niistä tulee toivoton olo. Mitä ihminen joka syyttää muita omasta sairaudestaan tarvitsee muuttuakseen? Miten voi muuttua jos ei suostu muutokseen eikä siihen, että hakisi itselleen apua kun ei suostu kenenkään kanssa puhumaan? Kun kukaan ei ymmärrä, kun pillerit eivät auta koska syy on MUISSA! Tytär on nähnyt millaisen mallin isä on kotoaan tuonut mukanaan ja pelasti itsensä ottamalla välimatkaa. Hänelle se oli mahdollista. Miltä luulet lapsesta tuntuvan kun isä on sanonut että tytär on tuhonnut isän terveyden?

Rukoileminen on hyvä ja Raamatullinen neuvo, tiedän, mutta voiko sitäkään loputtomiin sälyttää puolisolle että rukoile ja rukoile? Neuvosi on hyvä ja arvostan sitä, mutta kun minä en ole vastuussa aikuisesta ihmisestä ja kun se vastuu ei ole herännyt 10 vuodessa, herääkö se enää? Jos niin mitä ihmettä siihen tarvitaan?
Se on helppoa paeta vastuutaan vaikka perhe hajoaisi (niinkuin jo on käynyt tyttären pantua välinsä poikki) ja syyttää loputtomiin muita. Ainut keino tyttärelle selviytyä oli tehdä niinkuin hän teki.

Minä kyllä ajattelin että sinä vaimona voisit rukoilla eli toimia esirukoilijana. mutta aina parempi jos mies itsekin huokaisee Jumalan puoleen. Voitte rukoilla myös yhdessä.
Sitähän sanotaan, että kun maallinen apu ei enää auta, Jumala voi auttaa.

 

Meneekö tämä jo jankkaukseksi? Neuvosi rukoilla uskossa on ainut oikea ja pätevä neuvo ja tiedän, että Jumala voi tehdä ihmeitä, mutta mikä kumma on se konkreettinen aihe minkä asian puolesta sitä huokaillaan? Tytär on kirjoittanut isälleen että hän on antanut anteeksi eikä kanna kaunaa, mutta ei pysty olemaan isänsä kanssa tekemisissä. Minusta aikuisen ihmisen mielipidettä minun pitää kunnioittaa eikä alkaa rukoilla että heidän välinsä lähentyisivät. Se taas varmaan vaatisi isältäaloituksen, mutta kun hän on sanonut että ei halua puhua eikä pysty siihen ja tytär on tuhonnut hänen terveytensä, niin minun asiani ei ole hoitaa heidän välejään, vaan se on ihan heidän kahdenkeskinen asiansa.

Tiedät varmaan itsekin että toista ihmistä ei voi muuttaa, ainoastaan omaa suhtautumistaan voi muuttaa. Kaikkiin syytöksiin olen vastannut rauhallisesti että ei ole minun syytä tai älä syytä muita vaan ota itse vastuu, mutta siitä suuttuu. Nyt joku sanoo että anna suuttua mitä se haittaa, mutta siinä on joku mikä on minulle liikaa, samoin siinä että jostain syystä eli kun minä olen jotenkin (en aina edes tiedä syytä) alkaa se parin päivän kauhea hiljaisuus.

Jos lopulta suutun jostain ja huudan, vastaus on pian että älä huuda mulle nyt on kyllä ihan sitä vaille että en lähde täältä lopullisesti olen saanut tästä jo tarpeekseni. Hiljaisuus alkaa. Sitä että joku ehdottaisi nyt että hänen pitäisi mennä puhumaan jollekin on täysin mahdoton ajatus. Ei mene. Sen on niin monesti sanonut. Mitä mennä kun syy on muissa ei silloin tarvitse puhua riittää kun toiset muuttuu.

 

*Korjaus tähän: "Nyt joku sanoo että anna suuttua mitä se haittaa,"
haittaa se kun aletaan uhkailla ja uhitella niin että saa pelätä. Itse hän sanoo että ei ole väkivaltainen eikä ole koskaan käynyt käsiksi, mutta jo se uhkailu. Minusta se uhkailu on henkistä väkivaltaa millä toinen saadaan hiljaiseksi.

 

Ei, ei ja vielä kerran ei.

Olen kroonista (vaikean ja keskivaikean välillä vaihtelevaa) masennusta lapsesta sairastanut kohta nelikymppinen nainen, eikä ole ikinä tullut pieneen mieleenikään syyttää puolisoani sairaudestani.

Oikeasti, kammottavia sammakoita tyyppi suustaan päästää... "Ei kukaan ymmärrä häntäkään". Jestas. Sittenhän just hänen pitäis tietää, miltä se tuntuu, ja yrittää toimia toisin.

Masennus on hyvin itsekeskeinen sairaus. Tilanne pahenee helposti, jos taustalla on jotakin neuroepätyypillisyyttä tai pientä persoonallisuushäiriötä. Vaikka sanoinkin, että puolison syyttäminen ei ole masennuksessa pakollista, niin uhriutuminen on kuitenkin tyypillistä. Uhriutunut ihminen ei osaa huolehtia itsestään, ei osaa tai uskalla olla elämänsä subjekti. Jos uhriutuneelta ihmiseltä potkaisee jalan katki, hän ei suostu menemään sairaalaan saamaan hoitoa, koska jalan katkeaminen ei ollut hänen vikansa. Terapiaa voi vältellä samalla tavoin, kun ensin saa aivopestyä itsensä uskomaan, ettei ole vastuussa ihan kaikesta, mitä omassa itsessä on.

Masennuksesta kuntoutuminen vaatii usein itsensä kertomista uudelleen. Terapeutin tehtävä on auttaa siinä toimimalla peilinä tai esittämällä kysymyksiä. Tämä on tietenkin pelottavaa. Ihmiset pelkäävät tuota työmäärää ja joskus myös oman ajattelunsa kyseenalaistamista, koska se on aika paha narsistinen loukkaus. Koska suodatuu masennuksen läpi, kaikki mitä tulevaisuudessa joku voisi vaatia, tuntuu täysin mahdottomalta toteuttaa.

Jos jemmaa kaiken sonnan sisälleen eikä käsittele sitä mitenkään, niin ihmekös se, ellei siinä löyhkässä kykene nukkumaan... Mitä mies itse pitää syynä unettomuuteensa? Millaista unen laatu on, kun hän nukkuu?

Sun ensimmäinen huolesi olet sinä itse. Jos pääset johonkin vertaisten kanssa keskustelemaan tai jonkin ammattilaisen luo keskusteluapuun, niin käytä ihmeessä. Voimia, me masentuneet emme aina ole kovin helppoja. Tärkeää on pitää päänsä kylmänä. Et ole syyllinen toisen aivokemiaan.



Älä anna määräillä itseäsi. Tee mahdollisimman ystävällisesti selväksi, miltä sinusta hänen kommenttinsa tuntuvat, normaalein perheriidan "säännöin" (esim. ei mitään "kun sä aina" -juttuja, mahdollisimman tarkkaan käsillä olevassa konkreettisessa asiassa pysyen ja omiin tunteisiin ja kokemuksiin keskittyen). Sulla on myös oikeus puhua omista tunteistasi ja kokemuksistasi myös muille, hän päättää omista tekemisistään, sinä omistasi.

Ja koeta tehdä mahdollisimman paljon itsellesi hyviä ja kivoja asioita. Joskus se, että pitää itsestään huolta, saa toisen tekemään samoin. En kuitenkaan pidättelis tässä asiassa hengitystä. Itse on tärkein.

Lopuksi kaksi ajatustani parisuhteesta, saa vapaasti siteerata:
- Ainoa tapa vaikuttaa toisen tekemiset tekemisiin on olla sille kiva (koska ketään ei voi vahtia jatkuvasti).
- Kaiken mitä tekee toiselle, tekee suhteelle (ja kaiken mitä tekee suhteelle, tekee itselleen).

 

Ei, ei ja vielä kerran ei.

Ja äänessä siis äsken nimimerkki Lento Pro

 

Voi miten samanlaista meillä on kuin mitä kuvasit! Se uhriutuminen, marttyyriasenne, syyttäminen, itse ei tarvitse ottaa vastuuta kun ei ole oma vika, omia vaatteitaan kun ei korjaa ja minä vihdoin laitan ne kaappiin, tulee huuto että missä ne on mitä varten piilotit! Ihan niinkuin minä aina vaan piilottelisin tavaroita ihan kiusallani. Negatiivisuus, toisten arvostelu, eristäytyminen muista ihmiskontakteista... Niin tuttua settiä kirjoitit! Ja todella pohjalla on ilmeisesti jotain persoonallisuushäiriötäkin.

Tähän nyt odotan mielenkiinnolla kommenttiasi:
"Mitä mies itse pitää syynä unettomuuteensa? Millaista unen laatu on, kun hän nukkuu?"
Unettomuuden syynä on tietysti minä ja tyttäremme. Paranisi unikin JOS me vaan. Ja unenlaatu on kuulemma huonoa se ei virkistä vaikka nukkuisi 8-9 tuntia. Menee nukkumaan viimeistään niin että klo 22 on unessa. Yöksi mirtazapinia, ketipinoria ja 1 zopinox.

Heillä on suvussa enemmänkin masennusta johtuneeko sitten ankarasta lapsuudesta vai mistä. Ei hän tosin sitä myönnä että se sieltä johtuisi, vaan kun minä ja tytär... kauhea taakka lastata lapsen hartioille että hän olisi pystynyt isänsä sairastuttamaan onko ihme että hän suojelee itseään pysymällä etäällä.

 

Jatkan... Se joku kosto tai mikä se on... jos sanon jostain tai huomautan, niin jonkun ajan päästä se kostetaan sanomalla jostain vaikka miten epäolennaisesta asiasta. Sellainen hammas hampaasta. Tai jos sanon jostain vastaus on äkkiä niinhän sinäkin. Jonkunlainen kilpailu että en vaan pääse tekemisissä helpommalla.
Minulla tulee aina mieleen että noin toimivat kakarat omissa porukoissaan ja nyt se sama toimii meilläkin. En osaa sit selittää, mutta se löi vastaan jo joskus aikanan kun naimisiin mentiin, en vaan silloin kaikkea ymmärtänyt, ajattelin että ihmisiä on niin erilaisia. Kun vikaa on vanhemmissanikin ja siinä kun minä olen ainut lapsi, ihmettelin aina että miten voin olla niin viallinen kun muitten ihmisten kanssa olen aina tullut hyvin toimeen.

 

Korjaan, "Kun vikaa on vanhemmissanikin ja siinä kun minä olen ainut lapsi," siis kun miehen mielestä on vanhempieni vika että ovat minusta tälläisen kasvattaneet ja että ainuita lapsia ei pitäisi olla olemassakaan

 

Vaikeneminen kokonaan on ehkä kaikista pahin ja toiselle kiduttavin HALLITSEMISKEINO. Se on tietoista, ei suinkaan sen vuoksi, ettei pystyisi puhumaan. Tyypillisesti narsisti syyttää kaikista omista ongelmistaan ja epäonnistumisistaan aina muita, mutta kunnia kelpaa itselle, vaikka se oikeasti kuuluisi jollekulle toiselle.

Miehelläsi on varmasti paha olo, mutta kertomastasi tulee mieleen myös paha narsistinen luonne. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu olla masentuneen narsistin elämänkumppanina!
Narsismi kulkee usein suvussa, koska se malli periytyy sukupolvelta toiselle. Olen sen asian kanssa tullut tutuksi puolison suvun kautta. Oma puolisoni onneksi on ihan toista maata, mutta olen nähnyt ja kokenut sen jatkumona osassa perhettä. Kyllä sitä joutui tutustumaan aiheeseen kunnolla, ennen kuin tajusi missä mennään ja puolisolleni oli suunnaton helpotus, kun hänkin oivalsi, miksi perheessä olivat asetelmat olleet sellaiset kuin olivat.

Olet mielestäni nyt oikealla tiellä, kun otat asioista selvää ja hankit itsellesi apua. Ei sinun velvollisuutesi ole myöskään uhrata itseäsi, yhteiskunnassamme on tarpeen tullen mahdollista saada apua mm. omaishoitotilanteisiin. Niin kauan kuin joku suostuu siitä vastuun ottamaan, sitä apua ei kuitenkaan tule. Tämänkin taistelun jouduimme läpikäymään, Siinä piti olla sisukas, toimia ja sanoa suoraan jopa kovasti, että ottivat tosissaan.

Minusta eräs palstalainen täällä alkaa jo käyttäytyä ahdistavasti, saikka olet sanonut suoraan mielipiteesi ja kokemuksesi rukousten avusta. Hän tarkoittaa hyvää, mutta se on nyt väärässä paikassa.

 

Kiitos tosi kauniista ja niin ymmärtävistä sanoistasi!! Mielestäni olen nyt mennyt jonkun rajan yli kun tänä viikonloppuna tuli tämä että jotain pitää tehdä tälle asialle, saada joku tolkku ja selvyys ja saada itseni tästä kuiville ainakin niin, että en enää syyllisty ja saan työkaluja siihen miten toimin missäkin tilanteessa. Kun tuntuu monta kertaa niitten syytösten edessä että nyt pitäisi jotain vastata, mutta olen ihan öööö että mitä? Välillä kun tulee niin älytöntä settiä että ei meinaa uskoa korviaan.

Ja kyllä, suvussa heillä sitä narsismia tai vastaavaa on ollut. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta viime vuosien aikana on silmät avautuneet.

Olen samaa mieltä että rukous on hyvä asia ja auttaa ja ihmeitä tapahtuu, mutta mielestäni kaikkea ei voi hengellistää. Olen ymmärtänyt niin että Jumala voi parantaa ihmisen sekunnissa, mutta mielenterveysasioissa Hän ei toimi niin, koska se kivijalka täytyy ihmisen itsensä rakentaa terapiassa. Toki on uskoviakin terapeutteja ja silloin mukana on myös hengellinen aspekti.

"Vaikeneminen kokonaan on ehkä kaikista pahin ja toiselle kiduttavin HALLITSEMISKEINO. Se on tietoista, ei suinkaan sen vuoksi, ettei pystyisi puhumaan."
Kysymys: Miten tälläinen tilanne laukaistaan kun vastaus on juuri ettei pystyisi puhumaan? Vastaus pitää mielestäni olla naseva ja napakka, ei mitään ymmärryksen tarjoamista, koska mielestäni se mykkäilijä pitää saattaa itse vastuuseen. Ei ole siinä kohtaa tarkoitus kääriä pumpuliin, hyssytellä ja ymmärtää, koska sitähän hän silloin varmaan haluaa. Eli huonoa käytöstä ei saa palkita.
Minun pitää itse päästä ikäänkuin sen asian yläpuolelle eikä madella eikä anoa.

 

Nähdäkseni siinä ei toimi mikään. Toinen haluaakin sinun anelevan ja pyytelevän, koska silloin hän on asettunut yläpuolellesi, kuten oikeastaan tuossa edellä totesit. Ehkä paras sinulle itsellesi olisikin lähteä pois, ts. vaikka toiseen huoneeseen ja olla kuin ei mitään. Ethän oikeastaan tarvitse ja kaipaa niitä selittelyitä eikä toinen halua puhua. Tilanne saa sinutkin voimaan huonosti ja siksi siitä kannattaa lähteä pois.

Yksi työkaverini oli aikoinaan samanlaisen mykkäkoululaisen kanssa hyvin onneton ja mökötyskautena lähes toimintakyvytön mielipahan vuoksi. Mies tuntui oikein nauttivan siitä, mitä kurjemmaksi hänen puolisonsa itsensä tunsi. Aikansa, (joskus jopa 3 viikkoa) mökötettyään mies yhtäkkiä alkoi olla ihan normaalisti eikä ikinä pyytänyt anteeksi tai selittänyt. Vaimo kärsi vuosikymmenet kuten sinäkin, kunnes viimein sai apua itselleen. Muutin pois paikkakunnalta enkä tiedä, jatkuiko heidän yhteiselonsa vai päättyikö lopulta. Lähtiessäni vaimo oli kuitenkin aikuisten lastensa kanssa sitä mieltä, että hän lähtee elämään omaa elämäänsä ja alkaa nauttia mummuna olemisesta täysillä.