vierailija
Olemme aviopari ikää molemmilla 60+. Mieheni on sairastanut 10 vuotta masennusta, ollut useamman kerran sairaalahoidossa, syö masennuslääkkeitä, mutta ei ole suostunut keskustelemaan ammatti-ihmisen kanssa ongelmistaan. Suuri ongelma tuntuu olevan huonolaatuinen uni mikä ei virkistä ja tästä hän on kärsinyt koko ajan.
Kuuluuko masennukseen puolison syyttäminen omasta masennuksestaan ja unettomuudestaan? Meillä on koko ajan ollut se että hänen sairastumisensa ja unettomuutensa ovat minun syytäni ja minun pitäisi olla toisenlainen että hän parantuisi. Jos minä olen jostain surullinen (omat sairauteni) ja itken, hän tokaisee ettei kukaan ymmärrä häntäkään ja saattaa olla päivän-pari puhumatta. Jos kysyn syytä sanoo olevansa niin väsynyt että ei halua puhua ja ettei millään ole mitään väliä.
Varmasti suuttuisi jos tietäisi että tässä kirjoittelen, koska hän on kieltänyt soittamasta hänen asioistaan mielenterveyshoitajalle. Siellä hän ei kerro ongelmistaan ettei tarvitsisi siellä käydä kuin muutaman kerran vuodessa.
Hän on joskus sanonut että ongelmat johtuvat siitä että hän ei ole saanut lapsena vanhempiensa huomiota, vaan heillä oli hyvin ankara isä. Minun pitäisi antaa hänelle huomiota ja hellyyttä, mutta hän ei itse tee aloitetta, koska ei voi koskea minuun siksi että olen kuulemma niin kova ja tyly enkä ymmärrä mitään.
Joskus aikoinaan etsin hänelle apua ja yritin ymmärtää ja pidin itseäni syyllisenä kaikkeen, mutta nyt ajattelen että hän on itse vastuussa itsestään en minä. Minun velvollisuuteni on hoitaa itseäni.
Kuuluuko masennukseen puolison syyttäminen omasta masennuksestaan ja unettomuudestaan? Meillä on koko ajan ollut se että hänen sairastumisensa ja unettomuutensa ovat minun syytäni ja minun pitäisi olla toisenlainen että hän parantuisi. Jos minä olen jostain surullinen (omat sairauteni) ja itken, hän tokaisee ettei kukaan ymmärrä häntäkään ja saattaa olla päivän-pari puhumatta. Jos kysyn syytä sanoo olevansa niin väsynyt että ei halua puhua ja ettei millään ole mitään väliä.
Varmasti suuttuisi jos tietäisi että tässä kirjoittelen, koska hän on kieltänyt soittamasta hänen asioistaan mielenterveyshoitajalle. Siellä hän ei kerro ongelmistaan ettei tarvitsisi siellä käydä kuin muutaman kerran vuodessa.
Hän on joskus sanonut että ongelmat johtuvat siitä että hän ei ole saanut lapsena vanhempiensa huomiota, vaan heillä oli hyvin ankara isä. Minun pitäisi antaa hänelle huomiota ja hellyyttä, mutta hän ei itse tee aloitetta, koska ei voi koskea minuun siksi että olen kuulemma niin kova ja tyly enkä ymmärrä mitään.
Joskus aikoinaan etsin hänelle apua ja yritin ymmärtää ja pidin itseäni syyllisenä kaikkeen, mutta nyt ajattelen että hän on itse vastuussa itsestään en minä. Minun velvollisuuteni on hoitaa itseäni.