Ihmiset jotka välittää: Jaksaa minun temput ja oikut ja mielialan vaihtelut, pitävät huolen etten vajoa yksin mihinkään olemaan vaan raahaavat vaikka väkisin mukana vaikka minne, "potkivat" persiille ja rohkasevat etteenpäin. Toisinaan antavat myös rauhan vaan maata peiton alla päivän jos siltä tuntuu, mut yksin ei silti jätetä. Itkun syitä eivät kysy, ei aina kiukun tms syitäkkään. Enkä halua että ees kysyttään, miehen ja terapeutin kans juttelen synkimmät ajatukset, niitä tullee ja mennee. Parempina päivinä aurinko tuntuu paistavan muittenki läheisten elämässä
Ovat tarkkoja minun mielialasta, mut ei silti mitenkään varpaillaan, vaan siten että ossaavat suhtautua minnuun.
Minusta on ollu ihanaa ja helpottavaa huomata se, että minun läheiset, ne jotka välittää, todellaki ossaa suhtautua siihen että olen masentunu. Kukkaan ei oo vähätelly, eikä tuntunu minusta vaivaantuneelta minun seurassa. Veliki pamauttaa täysillä selkään ja karjasee "PIRISTY", ensin se ärsytti mut nykyään saa (teko)hymyn huulille
Ne jotka ei välitä: Jos sanon että ahistaa, on vastaus "yllättäen" tai "taasko". Vaikka kerron minun ahistuksesta sen takia että toivon ees pientä keskustelua, toisekseen saatan olla outo pahimman ahistuksen aikana enkä halua kenenkään luulevan että oon aineissa tms. Vähättelevät syitä, miksi olen masentunu, tekevät omia diagnooseja ja näihin ihmisiin myös minun tekopirteys mennee ko kuuma veitsi voihin. Ei välitä kattoa tarkemmin, esitänkö hyvin voivaa vai en...
Mie olen ihmisenä niin monivivahteinen, kuulema, mielialat vaihtelee muutenki auringosta myrskyyn, ettei minun masennusta niin ulospäin näy. Ainakkaan ennää. Olen pysyny elämässä kiinni ja tehny rutiinisti asiat päivästä toiseen. Ne jotka minut tuntee, näkkee minun läpi vaikka kiljuisin riemusta.