Masennusta,voisko tää olla?

[joku vaan]

Mä oon niin väsynyt kaikkeen. Oon laihtunut parissa kuukaudessa ihan luurangoksi,syöminen oksettaa eikä mitään tee mieli.
Välillä piristyn päiväksi tai pariksi,mutta eipä aikaakaan kun masennus valtaa jälleen. Välillä tajuan itsekin kuinka järjetöntä tää on mutta suurimman osan ajasta tuntuu vaan että kaikki on pilalla.
Mieheni yrittää tukea mua parhaansa mukaan,laittaa ruokaa jne. kun mä vaan makaan sohvalla ja itken.
Meillä on lapsiakin,jotka jaksan vielä jotenkuten hoitaa mutta masennusta vaan pahentaa se että tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten jaksa hoitaa lapsia niin hyvin kuin haluaisin,ja etten koe mitään iloa vaan kaikki tuntuu taakalta. Ja nyt ei ole edes varaa ostaa lapsille uusia talvikenkiä. Tällainen asia on ihan omiaan suistamaan minut raiteiltani täysin,niin että haluaisin vain nukkua koko päivän.
Ihmettelen sitä,kun välillä minusta tuntuu että oikeasti haluaisin sairastua vakavasti. Maata vain sängyssä ja muut huolehtisivat kaikesta. Minä en enää jaksa.

 

[elli]

Sinun ehkä kannattaisi jutella asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa,
puhuminen yleensä helpottaa,minulla ainakin.Itselläni on välillä
saman laisia ajatuksia,kukaan ei välitä,olen yksin koko raskauden
kanssa,väsyttää,mikään ei huvita..!! :ashamed: Mulla on rv 26+0,
ja asia että kohta saan oman lapsen auttaa jaksamaan eteenpäin!!
voimia ja jaksamista sinulle!! :hug:

 

[toinen joku vain]

Mulla on paljon samanlaisia tuntemuksia. eniten mua masentaa se että toista lasta ei kuulu. tunnen usein etten jaksa, väsyttää, mikään ei huvita, KUKAAN EI VÄLITÄ MINUSTA OIKEASTI, olen huono äiti, huonoin kaikista ja kaikki muut äidit ovat paljon parempia äitejä kuin minä... huoh. myös kotityöt rassaa. olen lopen kyllästynyt ainaiseen ruuanlaittoon ja pyykkäykseen.

olen paljon pohtinut samaa kuin sinä, onko tämä masennusta... toisaalta olen ajatellut että olen palanut loppuun, koska joudun niin paljon vastaamaan yksin taloudenhoidosta, kotitöistä yms koska mies on paljon poissa ja kaiken lisäks ei tunnu tajuavan että oon aika loppu... mut pakko kai se on myöntää että masennus on iskenyt kyntensä minuun, ehkä sinuunkin...

en tiedä mikä siihen auttais... oma aika, rohkaiseva palaute, miehen hyväksyntä ja rakkaus, lääkkeet vai töihinmeno? vaikea enää ajatella mikä olis hyvä ratkaisu... mut kaipaan hirveästi tuota samaa että joku muu huolehtisi minusta ja meidän kodista, edes jonkin aikaa. mut se ei vaan oo mahdollista. mulla ei oo mitään muuta mahdollisuutta kuin jaksaa vaan, ei ole olemassa auttavia sukulaisia tai muuta tukiverkkoa!

voimia sinulle :hug:

 

[Piita]

Hei!

Minä soitin kotipalveluun ja pyysin apua. Sain ... oli ihanaa. Siellä ymmärrettiin ja sain loistavan tuen... Kannattaa vaatia.. se on kaikille parhaaksi... älä luovuta vaan vaadi ja pyydä apua!

Ystävyydellä

 

[sibelius79]

minäkin taas ilmeisesti masentunut..mutta tuntuu et vaikea erotella onko masentunut vai onko niin paljon huolia vaan et ne masentaa..minulla 2 narkomaania lähipiirissä ja se jo vuoden stressanut ja mieltä alas vienyt :'( aina ehtii uskoa ja toivoa et he lopettaisivat saisivat elämän kuntoon mutta ei :'( olin äitiyslomalla josta kesällä sit palasin vakipaikkaani ja kaikki romahti totaalisesti ..olin ollut 3 vuoroa töissä kun työkaveri oli jo pomolle kerennyt haukkumaan minun osaamattomuuteni.. tämä esimerkkinä mutta koko ajan tuntui että muut olivat pistäneet minut porukasta ulos oli jatkuvaa "minä paras,muita haukutaan minkä keretään"meininkiä \|O joko nuolet pomon takalistoa tai saat paskaa niskaan..
ja niinhän se oli enemminkin ollut MUTTAminä olin muuttunut 1 ½vuoden aikana enkä halunnut /jaksanut enää sitä..
henkisesti menin ihan piippuun unet hävisivät pomo oli niskassa koko ajan ja pari kuukautta tapeltuani menin loppuun ja otin lopputilin vakipaikasta \|O noh nyt olen sit karenssilla (onneksi saan kodinhoitotukea)ja tulevaisuus pelottaa niin maan prkl..kun ei tietoa muusta kuin siitä että ravintola-alalla ei minun pää enää kestä olla..
ja uusi ala pitäisi keksiä mutta pää tyhjä ja tunnen itseni epä-onnistuneeksi kun en työssäni jaksanut enää olla
mies ollut aika ymmärtäväinen mut en tiedä ymmärtääkö hän täysin millaista masennusta minä pään sisässäni koen jatkuvasti..olen käynyt myös psykiatrisella viime talvena yritettyäni itsaria ja puoli vuotta kävin siellä viikoittain mutta tuntuu et en apua sieltäkään oikein saanut meni vähän ilmoista puhumiseksi..jotenkin en osannut täysin avautua..lääkkeitä vastaan olen kovasti senkin vuoksi että pelkään tulevani helposti riippuvaiseksi niistä..alkoholin jätän nyt kokonaan pois koska viihteellä käyntini muuttunut täysin "humalahakuiseksi töppäilyksi"olen katkera ja ilkeä ihminen silloin esim.ent.työpaikan porukkaa kohtaan..
ja pelkään tulevani siitäkin riippuvaiseksi :/
meillä lähisuvussa/perheessä tosiaan näitä aineista,viinasta tai jst muusta riippuvaisia liekö joku geeni..no nyt haluaisin vain olla hyvä äiti lapsilleni mutta mistäköhän saisi voimaa uuteen elämään ja ja mille alalle tässä suuntautuisi???todella sekavaa tekstiä varmaan mutta pääkin on nyt hiukan sekaisin :headwall: :ashamed:

 

[on se]

\

Mä oon niin väsynyt kaikkeen. Oon laihtunut parissa kuukaudessa ihan luurangoksi,syöminen oksettaa eikä mitään tee mieli.
Välillä piristyn päiväksi tai pariksi,mutta eipä aikaakaan kun masennus valtaa jälleen. Välillä tajuan itsekin kuinka järjetöntä tää on mutta suurimman osan ajasta tuntuu vaan että kaikki on pilalla.
Mieheni yrittää tukea mua parhaansa mukaan,laittaa ruokaa jne. kun mä vaan makaan sohvalla ja itken.
Meillä on lapsiakin,jotka jaksan vielä jotenkuten hoitaa mutta masennusta vaan pahentaa se että tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten jaksa hoitaa lapsia niin hyvin kuin haluaisin,ja etten koe mitään iloa vaan kaikki tuntuu taakalta. Ja nyt ei ole edes varaa ostaa lapsille uusia talvikenkiä. Tällainen asia on ihan omiaan suistamaan minut raiteiltani täysin,niin että haluaisin vain nukkua koko päivän.
Ihmettelen sitä,kun välillä minusta tuntuu että oikeasti haluaisin sairastua vakavasti. Maata vain sängyssä ja muut huolehtisivat kaikesta. Minä en enää jaksa.

Kuulostaa vähintäänkin keskivaikealta masennukselta. Siitä ei toivuta tai parannuta vain päättämällä, ei avantouinnin aloituksella, ei ihmisten ilmoille hakeutumalla, sauvakävelyllä tai muullakaan reippaalla toiminnalla.
Miehen tuki on ensiarvoisen tärkeää ja hienoa, mutta suosittelen että otat pikaisesti yhteyttä oman terv.keskuksesi lääkäriin, menet juttelemaan hänelle. PElkkä lääkitys ei riitä. Tarvitset myös keskusteluapua, ja jos et saa sitä tältä lääkäriltä, ota yhteys kuntasi perheneuvolaan tai mielenterveystoimistoon.
Jos et osaa sanoa, miltä tuntuu, etkä jaksa valittaa oloasi, ota tämä kirjoituksesi mukaan. Se kertoo ihan kaiken, enempää ei tarvitsekaan.

Masennuksen hoito saattaa kestää parikin vuotta, joskus kaeummin. Se kannattaa kuitenkin.

Minä olen ilmeisesti jollain tapaa krooninen, minusta tuntuu että minulla on taustalla, pohjalla, koko ajan masennus, joka on välillä poissa ja nyt taas päällä. Ilmeisesti on ollut jo pidemmän aikaa. Olen täysin toimintakykyinen, käyn töissä yms., mutta mikään ei kauheasti kiinnosta, olen riidanhaluinen ja äärimmäisen vaativa ja vaikea suhteessa mieheeni.
Uimahallikäynnit aloitimme, mies, minä ja pieni muksumme, ja kun ne siirtyvät tai peruuntuvat tai ne eivät onnistu, olen mielettömän vihainen, kuten tänäänkin. Aloitin vesikävelyn/juoksun, se on kivaa ja se olisi tärkeää minulle. Luultavasti sen avulla jaksaisin arjen ja sietäsin epäkohdat. Mutta se vaatisi että mies on mukana. Yksin en halua mennä, kun lapsi tykkää uimahallihommista ihan mielettömästi.

No, nyt päätin, etten välitä minäkään: käyn lapsen kanssa uimahallissa silloin kun se minulle sopii. Menen itse sinne veiskävelemään silloin kun se minulle sopii ja hoitaja lapselle on, eli illalla kun mies tulee, minä vaan sanon, että nyt menen, heippa.

Sillä tavalla olen kuitenkin toimintakykyinen, mutta tympääntynyt ja turhautunut tähän elämään. Haluaisin että teemme yhdessä, mutta kun ei mies tunnu ennättävän ikinä, kaikki muu tuntuu menevän edelle. Ja lapsella on kuitenkin päiväunet yms., kelloon on sen verran kuitenkin katsottava.
No, alan elää kuten itseäni huvittaa, koska hänkin elää kuten itseään huvittaa.

 

[Vilijonkka81]

:hug: Samojen ajatusten kanssa painin... :hug:

 

[masentaa]

Ihan kuin itse olisin kirjoittanut tuon avauksen, niin paljon samoja tuntemuksia siinä oli... Määkin oon totaalisen väsynyt kaikkeen, vaikka ulospäin näyttelen aina kaikille, että kaikki on hyvin. Mies tietenkin tietää mun tilanteen ja yrittää kaikkensa, että mulla olis parempi olo. Arvostan sitä, mutta eipä siitä ole oikein apua ollut. Pelkään myös, että jossain vaiheessa hänkin väsyy... Aamuisin en enää haluaisi nousta ylös ollenkaan ja päivän ootan vain, että mies tulee kotiin. Meillä on pieni vauva, jonka hoitamiseen menee kaikki aika, hetken rauhaa ei saa... Ja mietin myös koko ajan, milloin tämä alkaa vaikuttaa myös vauvaan. Perhetyöstä meille on jo joku tulossa käymään, mutta hänellekään en sanonut mitään masennuksesta, vain että väsyttää ja on raskasta...

 

[santsu]

Kylläpä kuulostaa tutulta kaikki nuo kirjoitukset! Itselläni diagnosoitiin synnytyksen jälkeinen masennus huhtikuussa 05.(lapset synt. 96,00 ja04.) siitä asti olen syönyt remeron nimistä masennuslääkettä. Kävin n. viisi kertaa psykologin juttusilla ja miehen kanssa parisuhdeterapiassa. Apua saa kun vaan hakee! Kaikista vaikeinta ainakin itselleni oli myöntää se että tarvitsen apua! Ottakaa heti yhteyttä terveyskeskus lääkäriin tai neuvolan tätiin! Perheiden kotipalvelu on kans hyvä.(meillä kävi n. 2 krt viikossa muutaman tunnin ajan,sain vähän omaa aikaa) Uskaltakaa hakea kaikki mahdollinen apu, ei ne teitä hulluks leimaa vaikka siltä aluks tuntuuki! Voimia kaikille, ette ole yksin!!!! :hug: