Masennusta vai saamattomuutta?

[Yks vaan.]

En tiedä miten tästä mun olotilasta voisi kirjoittaa edes suht lyhyesti, mutta yritän.
Olen kolmekymppinen perheellinen nainen, vakityössä. Sinänsä pidän työstäni, mutta jokin ei ole ihan kohdillaan, en osaa sitä tarkemmin määritellä. Miehen kanssa olemme olleet naimisissa todella kauan, yhdessä vielä kauemmin. Lapsia on neljä. Avioliitto melko tavallinen, jos sitä nyt voi määritellä, paitsi kaksi erittäin isoa kriisiä, lähes 10 vuoden aikavälillä, viimeisin aika tarkkaan vuosi sitten.

Sitten itse ongelmaan.

Sisintääni kalvaa yksi ainoa asia. Minä en jaksa. En jaksa. En kertakaikkiaan. En jaksa taistella ainaisen rahapulan kanssa, en jaksa enää taistella toimivan parisuhteen puolesta, en jaksaisi enää edes yrittää pitää kotia siistinä.

Joka ikinen päivä mun täytyy piiskata itseni liikkeelle, että jaksan tulla töihin ja esittää normaalia "iloista" ihmistä, että jaksaisin lähteä töistä, ajaa autolla lapsia hakemaan, ruokkia heidät ja tehdä pakolliset kotiaskareet.
Koko ajan päässä jyskyttää että mä en jaksa enää....mä en jaksa...

Omalääkäri ehdotti masennuslääkkeen aloittamista, oli puhelinaika toisesta asiasta, mutta en haluaisi niitä aloittaa, semmoinen olo ettei niistä kuitenkaan ole mitään apua, ei ne mulle mitään voimia anna. Olen ennen syönyt masennuslääkkettä 2-3 vuotta synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä osaa oikein sanoa oliko niistä sillon apua. Psykologillakin kävin, mutta se oli mielestäni aika turhaa, koska en kokenut voivani täysin avautua.

Olen lukossa ja hukassa, itkettää kun tätä kirjoitan. Mä en tiedä mitä ihmettä pitäisi tehdä. En jaksaisi edes ajatella mitään...

Kiitos jos jaksoit lukea ja anteeksi että purnaan turhanpäiväisistä asioistani. Tiedän että monella on oikeasti vaikeaa.

 

[Mölli]

Heippa,
Nyt soitat sille lääkärille uudestaan ja pyydät reseptin ja ajan psykologille. Kenties pariterapeutille? Jos mahdollista itsellesi on järjestettävä omaa aikaa (esim. minireissu tai hotelliyö tai kotona oleilua ilman muuta perhettä) tai sitten lähdette miehesi kanssa kaksin vaikka syömään tai kahville. Pitäkää siitä kiinni, tarvitsette omaa/yhteistä aikaa ladata akkuja jotta jaksatte pyörittää koko perhettä. Työssä käyminen ja kodin sekä lasten hoito on varmasti monille naisille raskasta, ellei erittäin raskasta. Mieti myös esim. vuorotteluvapaata tai sairaslomaa. Pitäkää perhekokous, kerrot, että nyt äitiä väsyttää ja tarvitset koko perheeltä apua. Isommat lapset voivat auttaa pienissä kotiaskareissa ja mieskin voi tehdä ruokaa ja pyykätä, jos näin ei ole vielä. Soita vanhalle hyvälle ystävälle ja kerro hänelle, miltä tuntuu, ehkä ulkopuolinen perspektiivi auttaa saamaan kokonaiskuvaa? Olet tärkeä, lapsillesi ja miehellesi rakas. Lapsille se Maailman Tärkein. Itsesi ja perheesi takia, on tärkeää saada sinut kuntoon toveri hyvä. Et ole purnannut turhanpäiväsistä vaan ihan oikeista isoista asioista. Älä jää lukkoon vaan puhu puhu ja puhu. Vaikka itkettäisikin. Apua kyllä on!

 

[aikku]

Kiitos kun kirjotit! Mielestäni tunnistat itsessäs epänormaalin saamattomuuden ja masennuksen piirteitä, onhan sulla kuitenkin kokemusta syn.jälk.masennuksesta (itselläni myös). Oli kyseessä mikä tahansa, kannattaa kyllä hakea apua kun tuntuu noin pahalta. Voisitko ajatella aluksi keskustelua jonkun tahon kanssa, esim. psykologin? Siitä vois sitten selkiintyä, mitä tilanteelle pitäis tai vois tehdä. Oma kokemukseni on, ettei pelkät lääkkeet pidemmän päälle auta aidosti pääsemään eteenpäin, vaikka vaikeimman yli auttaisikin.

Ei noi sun asiat ole turhanpäiväisiä! Kyseessä on sun oma elämä ja jos se ei enää tunnu mielekkäältä (vaikkei yksittäistä syytä olisikaan), siihen pitää suhtautua vakavuudella ja kunniotuksella. Kuulostaa myös ehkä vähän "kolmenkympin kriisiltä", millä en tarkota mitään puolivitsiä tai perinteistä kriisiä, vaan sitä että sullakin on periaatteessa elämässä kaikki nyt mallillaan ja ikäänkun "saavutettu" ja kaiketi kuitenkin elämää jäljellä reippaasti. Ehkä alitajuisesti mietit, onko siinä kaikki mitä halusit ja jaksatko tälläistä ja toistaako vuodet vaan toisiaan. Itsessäni tunnistan näitä ja aluksi luulin puhtaasti parisuhde/perhekriisiksi, kunnes havaitsin että enempi se oli oman elämän hakemista. Samaan aikaan mies taas oli oikein tyytyväinen omalta puoleltaan. Nyt monen vaiheen, lapsen ja masennuksen jälkeen tuntuu, että elämäniloakin alkaa löytyä kun on opetellut elämään vähän uudella tavalla. Aina se tosin ei onnistu ja takapakkejakin tulee.

Saat arvostaa ja kunnioittaa itseäsi niin paljon, että toivon että jaksaisit ottaa jonkun askeleen asiassa eteenpäin. Itse sun ei tarvi itseäsi repiä ylös suosta, mutta anna jonkun muun auttaa! Ja masennuslääkkeen alotus vois olla hyvä idea kuitenkin, koska niiden avulla voi saada psyyken siihen jamaan että on voimavaroja ryhtyä pohtimaan mitä muuta tarvisi tehdä tai muuttaa, jotta voisi paremmin jatkossakin.

Paljon voimia sulle! Ei tarvi väkisin yrittää jaksaa.

 

[Yks vaan.]

Suurkiitokset molemmille vastaajille! Herätti ajatuksia... Ja ehkä myös pienen pieni kivenlohkare putosi sydämeltä, en ehkä sittenkään ole vaan laiska ja saamaton, vaan jotain on oikeasti pielessä.
Kai mun täytyy sitten "nöyrtyä" ja käydä apteekissa hakemassa ne lääkkeet, vaikka ajatus ei yhtään tunnu hyvältä ja sen jälkeen sitten miettiä että mitäs nyt sitten... Tiedän, että tarvitsen myös muuta apua kuin lääkkeet, mutta tuntuu hurjan vaikealta hakea sitä mistään.

Kiitokset vielä kerran teille molemmille!