onko tää nyt sit masennusta vai itsetuhoisuutta vai mitä?

[niin...]

toivoisin että ajaisin kolarin tai kaatuisin rappusissa tms niin etten kuolisi tai halvaantuisi mutta loukkaantuisin. Esim murtuneita jalkoja käsiä tms. Niin että saisin nukkua sairaalassa ja joku hoitaisi minua, saisin olla. Joku olisi kiinnostunut kivuistani ja voinnistani. Tuntuu etten jaksa enää. Minut on imetty tyhjiin, kaikki vain ottavat minulta ja odottavat minun antavan ja luopuvan kaikesta, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ja mä oon niin kiltti että annan omastani, itsestäni. Repeän joka paikkaan. Nyt mä en jaksa enää. Lapsia en halua hylätä enkä kyllä miestäkää mut se on kuin 4. Lapsi, ei suinkaan puoliso. Raivostuttavaa. Olen väsynyt. Mulle lääkäri vain sanoi et kaikki äidit on väsyneitä ja turhautuneita elämäänsä. Siinä se apu mitä hain väsymykseen.

 

[lllll]

ei varmaan oo apua tästä, mutta mullakin on samanlaisia ajatuksia.. En vain uskalla mennä lääkäriin.

 

["vieras"]

Älä hae apua "väsymykseen", vaan sano suoraan, että se on psyykkistä (ja fyysistä, koska et osaa sanoa ei). Joku syy sinulla on siihen, että et osaa ilmaista toiveitasi ja uskoa niihin, vaan alat toivomaan "oikeaa" syytä, että sinua autettaisiin.

 

[EH]

Kuulostaa niin tutulta, sekä omasta elämästä, että äitien elämästä yleensä. Tokikaan kaikki eivät näin tunne. Kyllähän esim. masennus voi taustalla olla, liekö syy vai seuraus, mutta enemmän juuri näissä tunteissa on kyse siitä, että laittaa kaikkien muiden tarpeet omien edelle. Ja tunnusomaista ainakin itselleni on se, että teen sen kenenkään vaatimatta.

Tästä tavasta pois pyristely tuo tilalle syyllisyyttä kun nostan omat tarpeet ykkösiksi, tai edes samalle tasolle muiden kanssa. Hirmu vaikea löytää tasapaino.

Voisi auttaa jos pystyisit juttelemaan jonkun kanssa nimenomaan omista tuntemuksista. Ystäväkin riittää, ei tarvitse olla ammatti-ihminen. Näin kirjoitettuna asia tuntuu itsestänikin vähän hassulta. Miksi aikuinen ihminen tekee näin.. Mutta kun se tunne tulee jostain sisältä, niin se on ihan todellinen. Kova olisi tarve sille, että joku hoivaisi, hellisi, suojelisi. Saisi tavallaan takaisin sitä, mitä muille antaa. Ja tosiaan se syyllisyys mikä seuraa tapojen rikkomisesta. On se kumma miten viitsii tehdä elämästään näin vaikeaa, kyllä sen itsekin tajuaa, mutta tapojaan ja ajatteluaan on vaikea muuttaa.

Vähän ärsyttää itseäni tarjota sitä klassista ratkaisua: mieti mitä itse tarvitset ja haluat, ja pyri sitten keksimään konkreettisesti asioita joilla pääsisit lähemmäs antamisen ja vastaanottamisen tasapainoa. Tässä olisi se keskustelukumppani suureksi avuksi, itse saattaa päätyä kiertämään kehää ajatuksineen.