M
mamma marraskuulta
Vieras
En ole tälle keskusteluketjulle vielä kirjoitellutkaan, mutta lukenut olen mielenkiinnolla noita muiden kertomuksia. Meille syntyi ihana tyttövauva marraskuun 7. pvä ja synnytys oli mukava kokemus. En osannut sitä pelätäkään, kun en tiennyt mitä tuleman piti ja kätilöksi sattui sellainen elämäntapa-intiaani, joka osasi tsempata aina oikeassa kohtaa. Ja niin sieltä sitten tulla myllähti tuo meidän ""Kirppu"", joka kastetaan ensi perjantaina.
Vaikka itse synnytys onn ollut helppo, ei oma psyyke oikein sen jäljeen ole tahtonut pysyä muutosten kourissa. Kaksi ensimmäistä viikkoa olivat täysi shokki sekä minulle, että ilmeisesti myös vauvallekin. Vauva ei oppinut imemään rintaa ja mun tisut niin pinkeät ja arat, että purin itseäni käteen, etten olisi huutanut, kun vaavi yritti syödä. En muista mikä olisi sattunut enemmä kuin imetys sattui. Päästiin onneksi neuvolaan heti apua saamaan ja käytiin myös synnärillä uudestaan opettelemassa imettämistä. Imetystukihenkilö neuvoi myös miten opettaa vauvalle imemistä ja sitkeästi sitä sitten yritettiin. Pelastukseksi koitui kuitenkin tuo lypsykone, jolla saatiin rinta pehmeämmäksi ja tisut lepoon, kun isä syötti välillä pullosta.
Vauva oli myös kovin itkuinen aluksi ja valvoi yötä päivää. Joten kaiken hormoonimyräkän ja väsymyksen sekasotkussa masennuin niin, etten halunnut enää elää. Miehellä onneksi pelasi tilannetaju ja kärräsi mut neuvolaan ja sieltä psykologille ja lekuriin, josta sainkin avun. Lekuri määräsi lääkkeitä, mutta en halunnut niitä syödä, joten psykologin juttusilla käynnit sitten jeesasivat pahimman yli. Vieläkin tulee välillä jostain sellainen mieletön pahanolon tunne - ilman syytä, ja menee sitten kyllä ohi. Mutta rankkaa on ollut. Tunteet vauvaa kohtaankin alkavat vasta nyt kehittyä ja voin aidosti iloita omasta nyytistäni. alkujaan vaan katselin hämmentyneenä koko lasta ja podin syyllisyyttä, kun mitään tunteita ei noussut pintaan.
Näinkin siis voi käydä, mutta tärkeää oli että sain heti apua ja että mies tajusi missä mennään. Itsellä pyöri vaan tosi mustat mietteet päässä - ei vauvaa kohtaan, vaan itseäni kohtaan. Toivottavasti teillä muilla alkanut suotuisammin tuo vauva-arki tai ne, joilla myös fiilikset matalalla, olette saaneet apua.
Tänään jo jaksaa hymyilläkin ja mennä ulos pikkuisen kanssa. Joinakin päivinä vaan hautauduin tänne kotiin ja välttelin ihmisiä. Hakekaa ihmeessa apua, jos rupeaa tuntumaan synkältä tai jos joku läheisenne vauvan synnyttyä tarvitsee apua, hakekaa sitä hänelle. Itse ei aina pysty edes siihen. Tsemppiä muillekin marrasmammoille ja kohti kevään valoa mennään!
Vaikka itse synnytys onn ollut helppo, ei oma psyyke oikein sen jäljeen ole tahtonut pysyä muutosten kourissa. Kaksi ensimmäistä viikkoa olivat täysi shokki sekä minulle, että ilmeisesti myös vauvallekin. Vauva ei oppinut imemään rintaa ja mun tisut niin pinkeät ja arat, että purin itseäni käteen, etten olisi huutanut, kun vaavi yritti syödä. En muista mikä olisi sattunut enemmä kuin imetys sattui. Päästiin onneksi neuvolaan heti apua saamaan ja käytiin myös synnärillä uudestaan opettelemassa imettämistä. Imetystukihenkilö neuvoi myös miten opettaa vauvalle imemistä ja sitkeästi sitä sitten yritettiin. Pelastukseksi koitui kuitenkin tuo lypsykone, jolla saatiin rinta pehmeämmäksi ja tisut lepoon, kun isä syötti välillä pullosta.
Vauva oli myös kovin itkuinen aluksi ja valvoi yötä päivää. Joten kaiken hormoonimyräkän ja väsymyksen sekasotkussa masennuin niin, etten halunnut enää elää. Miehellä onneksi pelasi tilannetaju ja kärräsi mut neuvolaan ja sieltä psykologille ja lekuriin, josta sainkin avun. Lekuri määräsi lääkkeitä, mutta en halunnut niitä syödä, joten psykologin juttusilla käynnit sitten jeesasivat pahimman yli. Vieläkin tulee välillä jostain sellainen mieletön pahanolon tunne - ilman syytä, ja menee sitten kyllä ohi. Mutta rankkaa on ollut. Tunteet vauvaa kohtaankin alkavat vasta nyt kehittyä ja voin aidosti iloita omasta nyytistäni. alkujaan vaan katselin hämmentyneenä koko lasta ja podin syyllisyyttä, kun mitään tunteita ei noussut pintaan.
Näinkin siis voi käydä, mutta tärkeää oli että sain heti apua ja että mies tajusi missä mennään. Itsellä pyöri vaan tosi mustat mietteet päässä - ei vauvaa kohtaan, vaan itseäni kohtaan. Toivottavasti teillä muilla alkanut suotuisammin tuo vauva-arki tai ne, joilla myös fiilikset matalalla, olette saaneet apua.
Tänään jo jaksaa hymyilläkin ja mennä ulos pikkuisen kanssa. Joinakin päivinä vaan hautauduin tänne kotiin ja välttelin ihmisiä. Hakekaa ihmeessa apua, jos rupeaa tuntumaan synkältä tai jos joku läheisenne vauvan synnyttyä tarvitsee apua, hakekaa sitä hänelle. Itse ei aina pysty edes siihen. Tsemppiä muillekin marrasmammoille ja kohti kevään valoa mennään!
