Kunpa itsellekin joskus tuo päivä koittaisi...aika tuskastunut olen, ei vaan jaksaisi. Vatsan kanssa kun ei oikein uskalla tehdä kaikkea mitä haluaisi, eikä voikaan ja tietenkin jännittää ihan hirveästi mitä sieltä paljastuu. Päivät alkaa olla keksimistä, mitä tekisi, että aika kuluisi. Mamina ja muutkin: kyse on siis toisesta lapsesta. Ekasta on jo aikaa 9 vuotta...silloin synnytys oli nopea..sairaalaan noin klo 03 yöllä ja Leevi syntyi n. klo 7...En siitä paljon muista, mutta aika hässäkkä siinä tuli kun lopulta vedettiin imukupilla. Kätilö oli töykeä, mulla ei ollut yhtään ponnistuksen tarvetta, joten en osannut / pystynyt auttamaan mielestäni mitenkään. Sydänäänet heikkenivät ja sitten imukuppi kehiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin 10 pisteen poika tuli viikolla 38+3... Edellinen päivä oli ollut ihan normaali ja illalla oli vieraitakin,olin touhunnut kaikenlaista siivoamisesta tarjoiluihin jne.. Ennakoivia tuntemuksia ei juurikaan siis ollut... ehkä se antaa toivoa tähänkin tilanteeseen... Nyt vauvan kooksi aravioitiin viikolla 36 peräti 3,3 kg, joten sekin tässä vähän ahdistaa, jos se on siitä kasvanut kovaa tahtia kuten lopussa tapahtuu, alkaa se olla aikamoinen... Meikäläinen kun ei muuten ole mikään isokokoinen.. Sf-mitta on ollut alarajan alapuolella (27-28,5) ja siksi noita ultria olikin tuossa viikoilla 34-36 useampi...mutta vauvan koko on todettu siis ihan hyväksi. Tietenkin hyvä, sillä pieni sf-mitta sai meidät kovasti huolestumaan ja muutenkin jatkuva vatsan pienuudesta huomauttelu on välillä nostanut "karvat pystyyn"... Usein ensimmäinen kommentti jotkut tavatessa on vatsan koosta tai kasvusta kommentoiminen... Tietty kiva, että on huomion kohteena. Mutta ainakin mua ihmetyttää, että jotkut seuraa toisten vatsaa koko ajan "sillä silmällä".... ja aina aloitetaan siitä... itselläni on tässä kuitenkin monta muuta asiaa ennen sitä... Mukavaa talvista päivää kaikille!