Mie olen tässä jo viikon ryöminy taas pohjamutia myöten... :ashamed: Raskaus on edenny hyvin, lepomääräys on tosin tullu jo muutamien kipeitten supistuksien takiaki, mut muutenki.
No mutta...
Alkuraskautta varjosti pelko keskenmenosta. Nyt sitte ko raskaus alkaa tuntua tosissaan todelliselta ja viikot kerääntyy, synnytys lähestyy, mulle on iskeny ihan käsittämättömiä pelkotiloja.
Jos alottais siitä, että pelkään että mulle sattuu jotaki, niinku esikoisen kohalla. Sillon olin exän kanssa, sehän pahoinpiteli minua vähän väliä ym.. Ne muistot on tullu kirkkaasti mieleen. Jo pelkästään se että näen itteni peilistä masun kans, saa aikaan fläsäreitä ekasta raskauvesta. Vaikkei minun tarvi pelätä mittään, ei mittään, tämä nykynen mies ko ei tekis mulle mittään pahhaa, ei varmasti. Jatkuvasti mulla on silti hartiat kyyryssä ja ootan koska alkaa haukkuminen ja lyönnit :/
Toisekseen pelkään synnytyksen alkua. Pelkään että jouvun hätäsektioon taas. Pelkään että jouvun taas havahtuun omasta verilammikosta ja soittaan itelle apua. Ja että vauva pelastettaan viime hetkillä. Mie pelkään pelkään pelkään. Haluan normaalin synnytyksen, rauhallisen ja turvallisen ja miehen mukkaan. Silti pelkään sitäki että jotaki sattuu miehelle vaikka ja menetän sen, tai ettei se pääse paikalle ja kauhukuvissa makkaan taas puolitajuissani matkalla sektioon.
Kolmanneksi pelkään vauvan puolesta. Mie pelkään että se sairastuu niinku esikoinen. Mie pelkään että mie menetän tämänki lapsen. Mie ootan kauhulla sitä ensimmäistä flunssaa pienellä, pelkään että se ei lopu ja tullee vaan tulehuksia toisensa perään niinku esikoisella. Itkua ja ruokahaluttomuutta, mustelmia ja kipuja... :'(
Mie olen ihan varma ettei minun elämä ole voinu kääntyä niin paljon, että kaikki menis hyvin. Mie tiän että joku mennee vikkaan. Mie olen siitä ihan 100% varma. Ja siksipä en saa rauhaa...
Ja mie tiän että minen selviäis hengissä jos tämänki pienen menettäisin... Sen jälkeen tekisin omastaki elämästä lopun justiinsa siihen paikkaan. |O
Eikä tässä nyt kaikki ollu... Mutko en ossaa ilmasta itteäni. Enkä jaksa koko elämää levittää tähän. Mut kaikinpuolin kurja olo on, en meinaa saaha nukuttua, itken vähän väliä ja ruoka ei maistu ko väkipakolla. Kaikki nuo pelot on ko iso möykky minun sisällä enkä saa sitä pois.
Ja olen näistä jutellu lääkärille, neuvolan terkkarille, omalle terapeutille, miehelle ja parille läheiselle ystävälle, todella hyvin. Että kai nämä asiat nyt jotenki saahaan purettua... Ja oloa paranemaan. Mutko mie haluaisin pystyä nauttimaan tästä raskauvesta. Ilman sitä jatkuvaa pelontunnetta, ilman ahistusta ja itkua ja valvomista.
Vaavi on kumminki ansainnu parasta mahollista, eikä se sitä nytkään voi saaha ko äitinsä hukkuu stressiin ja mitäs sitte ko se syntyy... Olen varmaan ylihysteerinen äiti joka tarkkailee jatkuvasti ettei ole lapsella merkkejä sairauksista tai mistään sellasista...
Nyt vois hakata päätä seinään... :headwall:
No mutta...
Alkuraskautta varjosti pelko keskenmenosta. Nyt sitte ko raskaus alkaa tuntua tosissaan todelliselta ja viikot kerääntyy, synnytys lähestyy, mulle on iskeny ihan käsittämättömiä pelkotiloja.
Jos alottais siitä, että pelkään että mulle sattuu jotaki, niinku esikoisen kohalla. Sillon olin exän kanssa, sehän pahoinpiteli minua vähän väliä ym.. Ne muistot on tullu kirkkaasti mieleen. Jo pelkästään se että näen itteni peilistä masun kans, saa aikaan fläsäreitä ekasta raskauvesta. Vaikkei minun tarvi pelätä mittään, ei mittään, tämä nykynen mies ko ei tekis mulle mittään pahhaa, ei varmasti. Jatkuvasti mulla on silti hartiat kyyryssä ja ootan koska alkaa haukkuminen ja lyönnit :/
Toisekseen pelkään synnytyksen alkua. Pelkään että jouvun hätäsektioon taas. Pelkään että jouvun taas havahtuun omasta verilammikosta ja soittaan itelle apua. Ja että vauva pelastettaan viime hetkillä. Mie pelkään pelkään pelkään. Haluan normaalin synnytyksen, rauhallisen ja turvallisen ja miehen mukkaan. Silti pelkään sitäki että jotaki sattuu miehelle vaikka ja menetän sen, tai ettei se pääse paikalle ja kauhukuvissa makkaan taas puolitajuissani matkalla sektioon.
Kolmanneksi pelkään vauvan puolesta. Mie pelkään että se sairastuu niinku esikoinen. Mie pelkään että mie menetän tämänki lapsen. Mie ootan kauhulla sitä ensimmäistä flunssaa pienellä, pelkään että se ei lopu ja tullee vaan tulehuksia toisensa perään niinku esikoisella. Itkua ja ruokahaluttomuutta, mustelmia ja kipuja... :'(
Mie olen ihan varma ettei minun elämä ole voinu kääntyä niin paljon, että kaikki menis hyvin. Mie tiän että joku mennee vikkaan. Mie olen siitä ihan 100% varma. Ja siksipä en saa rauhaa...
Ja mie tiän että minen selviäis hengissä jos tämänki pienen menettäisin... Sen jälkeen tekisin omastaki elämästä lopun justiinsa siihen paikkaan. |O
Eikä tässä nyt kaikki ollu... Mutko en ossaa ilmasta itteäni. Enkä jaksa koko elämää levittää tähän. Mut kaikinpuolin kurja olo on, en meinaa saaha nukuttua, itken vähän väliä ja ruoka ei maistu ko väkipakolla. Kaikki nuo pelot on ko iso möykky minun sisällä enkä saa sitä pois.
Ja olen näistä jutellu lääkärille, neuvolan terkkarille, omalle terapeutille, miehelle ja parille läheiselle ystävälle, todella hyvin. Että kai nämä asiat nyt jotenki saahaan purettua... Ja oloa paranemaan. Mutko mie haluaisin pystyä nauttimaan tästä raskauvesta. Ilman sitä jatkuvaa pelontunnetta, ilman ahistusta ja itkua ja valvomista.
Vaavi on kumminki ansainnu parasta mahollista, eikä se sitä nytkään voi saaha ko äitinsä hukkuu stressiin ja mitäs sitte ko se syntyy... Olen varmaan ylihysteerinen äiti joka tarkkailee jatkuvasti ettei ole lapsella merkkejä sairauksista tai mistään sellasista...
Nyt vois hakata päätä seinään... :headwall:
Helpommin sanottu kuin tehty...mutta elämä menee ohitse kiitävällä vauhdilla, jos tuhlaa sen murehtimiseen. Paljon aurinkoisia ajatuksia ja iloa elämääsi!
