Mä oon oikeasti ihan tosi väsynyt ja neuvoton. En mä näe muuta vaihtoehtoa kuin antaa tuo poika pois.

Nyt haet ehdottomasti apua omaan jaksamiseesi!! Se vaikuttaa niin paljon lapsesikin hyvinvointiin, että omasta terveydestäsi on nyt huolehdittava. Oletko kuullut/harkinnut sellaista tukiperhettä lapselle? Se voisi auttaa jaksamaan. Saisit vähän omaa aikaa... Mistä päin mahdat olla..? No ainakin Pelastakaa Lapset ry:llä on sellaista toimintaa ja sitten (jaoillakin) kunnilla on kanssa. Sosiaalipuolelta varmaan voisi kysyä asiasta.

Miksi ihmeessä mies haaastaa oikeuteen tai on niin hankala? Olisiko perusteita lähestymiskiellon hankkimiseen? Kuulostaa aika sairaalta noi tappouhkaukset ym.

Niin ja kuten muutkin jo on sanoneet, niin opettaja tuskin on tarkoittanut tuolla kommentillaan mitään pahaa. Hänelläkin on kai keinot vähissä ja kotioloja sitten helppo "syyttää"... Voisit mun mielestä ihan hyvin ottaa opettajaan yhteyttä ja kertoa oman näkemyksesi asiasta. Opettaja ei varmaan vain tiedä tilanteen todellista laitaa. Ehkä kouluterveydenhuollostakin saisi sitä kautta apua.

Mä kyllä käsitin, että ap:lla olisi tukiperhe ja tilannettakin on yritetty selittää kaikille mahdollisille tahoille koulua myöten.

Näinhän se on. En vain ehtinyt lukemaan tuota hänen viestiänsä ennen kuin laiton omani... Jotenkin sitä vain haluaa usko, että jos apua on osannut hakea niin sitä myös saa.

 

:hug: minkä ikäinen poika kyseessä.Meillä oli vuosi sitten sama tilanne ,eikä tietty yhtään enää mitä tehdä.Mulla sentäs on kuitenkin mies tässä tukena.Pojalla diagnoosi sieltä ja täältä eikä mitään lopullista ja vanhempia tietysti syyteltiin ensin ja usealla taholla käytiin näitä erityisen asoita jauhamassa taas uudelleen ja uudelleen.
Koulussakaan ei poika enää voinut käytöksensä vuoksi olla,joten joutui koti kouluun ja sen jälkeen meni vuodeksi lastenpsykkan osastojaksolle.Poika oli ennestään ollut lyhyemmillä tutkimusjaksoilla siellä.Minulle oli kova paikka olla erossa pojasta,mutta huomasin pian,että tämä tuli tosiaankin tarpeeseen.Me saimme kasvaa perheenä ja "levähtää" ja poika sai asianmukaista hoitoa ja terapiaa itselleen.
poika pääsi kuitenkin viikolopuksi aina kotiin.Tämä oli hirveän raskas vuosi henkisesti kokok perheelle,mutta oli todellakin sen arvoista.Pojalle saatii lääkitykset kuntoon ja oikeanlainen koulupaikka ,jossa käynyt jo vuoden,eikä opettaja ole kertaakaan soitellut koti9in.
Kun poika aloitti alaasteella pienryhmässä,niin opettaja soitteli päivittäin parhassa tapauksessa 2 kertaa kotiin ja valitti puhelimessa.Ei siinä oikeen tiennyt miten olisi ollut ja aina kyseltiin,että mitä vikaa kotona ,onko sattuntu jotain tms.,mutta kotona poika oli normaali,mutta haastava itsensä.
Poika sai lopullisen diagnoosin vuoden jakson jälkeen adhd/asperger.

 

helposti antaa anteeksi lapselleen kaiken kun tuntee syyllisyyttä isänsä takia.

kuria vaan sille lapselle joka häiriköi. ei tarvitse kaikkea jaksaa eikä sietää. anna pois vaan jos et enää jaksa.

 

Mä oon hakneut tukiperheen ja saanutkin. Lasta olen kuljettanut vuosikaupalla perheneuvolassa, terapeutilla, tutkimuksissa, lastenspykiatrilla, palavereissa milloin minkäkin tahon kanssa. Mä olen koettanut selittää asioita milloin omalle kriisityöntekijälle, milloin jatkuvasti vaihtuville sosiaalityöntekijöille, milloin yhtälailla vaihtuville opettajille ja rehtoreille, milloin taas uusille viranomaisille, joilta olen koettanut hakea apua. Mä olen joutunut satoja kertoja kertomaan sekä lapsen kuullen että ilman siitä, millaisessa perheväkivaltahelvetissä me elettiin kun olin lapsen isän kanssa. Mä olen joutunut kertomaan yhä uudelleen ja uudelleen samat tarinat siitä, miten tuo kyseinen ihminen yhä edelleen harrastaa väkivaltaa, uhkailua ja painostamista mua ja lastaan kohtaan.

Voitteko yhtään käsittää, miten loppu mä olen näiden kaikkien vuosien jälkeen? Etenkin, kun mikään ei auta, kukaan ei auta, kaikki kysyy aina vain multa että mitäs sitten tehtäis? Mä en voi tietää! Mä olen vain äiti, mä en ole terapeutti, poliisi, psykologi, psykiatri, lasten kasvatuksen ammattilainen, mielenterveystyöntekijä, kriisityöntekijä. Mä olen VAIN ja ainoostaan äiti, eikä mulla jumalauta ole ratkaisua tähän! Mut kukaan ei tajua.

Mä joudun kerta toisensa jälkeen repimään vanhat haavat auki, jotka eivät ikinä tätä menoa edes arpeudu. Ja kerta toisensa jälkeen mä joudun puolustautumaan ja puolustamaan, kohtaamaan sen asenteen että mä olen huono äiti ja mun pitäis nyt vaan ryhdistäytyä ja hakea apua. Mä en jumalauta tajua, miksei kukaan tajua, mitä mä oon tehnyt nää vuodet?!!

Anteeks. Tää on niin turhauttavaa. Mulla ei ole enää keinoja. Ei ratkaisuja. Ei vastauksia. Ei voimia.

Virkamiehillä kiinnostus yksilön ongelmiin varmasti rajallista ja rajoittuu virka-aikaan. Ystävät/sukulaiset eivät varmaan osaa mitään lainopillista tai psykologista apua antaa, mutta kuulostaa siltä että sinulta puuttuu tällainen perus-turvaverkko. Eikö ketään läheistä auttamassa, tukemassa? Olisi sekin varmasti jotain, ja auttaisi arjessa jaksamaan. Tuntuu että suomalaisessa yhteiskunnassa kunnoitetaan yksilön itsenäisyyttä niin paljon että jätetään täysin yksin: varsinkin kun ongelmia osuu kohdalle. Toivon, että et tästä ehdotuksesta ottaisi nokkiisi, mutta ajattelin, että voisit yrittää kääntyä esim. kirkon puoleen. TOSIN, tiedän kihlattuni kokemuksista, että Luterilainen instituutio alkaa olla hyvinkin viileän virkamiesmäistä, eikä niinkään lähimmäisenrakkauden asialla. Mutta tiedän ketkä ovat (Jyväskylässä ainakin), nimittäin helluntaiseurakunta. Tuon tahon puoleen kun käännyt, saat taaksesi suuret voimat. Uskon, että löydät konkreettista apua. Itse kiitän helluntaiseurakuntaa ja maanlaajuisesti organisoitua noin kolmenkymmenen vuoden takaista esirukousta hengestäni. En usko, että mainitsemasi tahot tulevat yhtäkkiä muuttumaan, tai ymmärtämään sinua paremmin, joten uskon, että tarvitset itsellesi, ja taaksesi, voimia "taisteluun". Ja tiedän kyllä että tämä kommenttini aiheuttanee närää, mutta itselläni ei epäilystäkään tämän konstin toimivuudesta, enkä aikuisten oikeasti tahdo kuin hyvää Sinulle ap. Elämä VOI muuttua. Jos nyt lapsestasi luovut, uskon että et hevillä syyllisyyden tunteista pääse, vaikket syyllinen toki olisikaan.

 

Tuntuu pahalta puolestasi ja toivoisin että saisit johonkin purettua pahaa oloasi joka johtuu varmasti aikaisemmasta väkivallasta. Uskon että myös lapsesi epäusko (kukaan ei välitä?) johtuu aikaisemmista tapahtumista. Se ei kuitenkaan ole sinun eikä lapsesi syy. Toivon teidän molempien saavan apua siihen koska sellainen jättää aina jälkensä niin aikuiseen kuin lapseenkin.

 

Oletko sä mistä päin?

 

Mä oon hakneut tukiperheen ja saanutkin. Lasta olen kuljettanut vuosikaupalla perheneuvolassa, terapeutilla, tutkimuksissa, lastenspykiatrilla, palavereissa milloin minkäkin tahon kanssa. Mä olen koettanut selittää asioita milloin omalle kriisityöntekijälle, milloin jatkuvasti vaihtuville sosiaalityöntekijöille, milloin yhtälailla vaihtuville opettajille ja rehtoreille, milloin taas uusille viranomaisille, joilta olen koettanut hakea apua. Mä olen joutunut satoja kertoja kertomaan sekä lapsen kuullen että ilman siitä, millaisessa perheväkivaltahelvetissä me elettiin kun olin lapsen isän kanssa. Mä olen joutunut kertomaan yhä uudelleen ja uudelleen samat tarinat siitä, miten tuo kyseinen ihminen yhä edelleen harrastaa väkivaltaa, uhkailua ja painostamista mua ja lastaan kohtaan.

Voitteko yhtään käsittää, miten loppu mä olen näiden kaikkien vuosien jälkeen? Etenkin, kun mikään ei auta, kukaan ei auta, kaikki kysyy aina vain multa että mitäs sitten tehtäis? Mä en voi tietää! Mä olen vain äiti, mä en ole terapeutti, poliisi, psykologi, psykiatri, lasten kasvatuksen ammattilainen, mielenterveystyöntekijä, kriisityöntekijä. Mä olen VAIN ja ainoostaan äiti, eikä mulla jumalauta ole ratkaisua tähän! Mut kukaan ei tajua.

Mä joudun kerta toisensa jälkeen repimään vanhat haavat auki, jotka eivät ikinä tätä menoa edes arpeudu. Ja kerta toisensa jälkeen mä joudun puolustautumaan ja puolustamaan, kohtaamaan sen asenteen että mä olen huono äiti ja mun pitäis nyt vaan ryhdistäytyä ja hakea apua. Mä en jumalauta tajua, miksei kukaan tajua, mitä mä oon tehnyt nää vuodet?!!

Anteeks. Tää on niin turhauttavaa. Mulla ei ole enää keinoja. Ei ratkaisuja. Ei vastauksia. Ei voimia.

Ai että mua pistää oikein vihaksi sun puolesta! Aina sanotaan, että hae apua ja sitten kun sitä apua hakee niin paskan saa palkaksi.

Mä en osaa sanoa sulle muuta kuin VOIMIA!

Halit sinunne näin virtuaalisesti. Ja toivon todella että sinulle on tukiverkkoa mihin turvautua jos eivät muuta osaisi niin edes kuuntelisivat.
Jos yhtään lohduttaa niin voinen vaan sanoa että täällä yksi helvetistä selvinnyt äiti. Nyt meillä lapset isommat reagoivat siihen mitä elämä oli ennnen siis sitä helevttiä.
Terapeuttimme ovat ihania kun minuun iskee epätoivo ja väsymys ja se äidin syyllisyys asioita kohtaan. Niin he sanovat että nyt on lapsilla tilaa ja uskallusta reagoida niihin asioihin. lapset luottavat että jaksan.

Mutta älä ymmärrä väärin että sinun pitäisi jaksaa ei sinun täydy. Vaan vaadi apua älä jää yksin asioiden kanssa. Turhauttavaa on vaan että aina samoja asioita saa selitää kymmennille tahoille aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Kumpa joku nyt tajuis ottaa kopin teidän asioissa ja auttavan.

Penestä meille ei ollut aikoinaan mitään hyötyä vaan ylipuukattua toimintaa missä ei sitten kunnolla kukaan asioihin puuttunut.
Siinä vaiheessa kun minä itse tein perheestämme lastesuojelu ilmoituksen niin johan alkoi tahot ymmärtää että meillä on hätä. Ja aina kun joku taho on kysynyt että voidaanko tehdä la ilmoitus niin vastaan että joo tehkää vaan sillä sosiaaliviranomaisten on pakko toimia näiden ilmoitusten takia.

 

Mitä jos aloittaisit siitä, että haet lähestymiskiellon sille hullulle exällesi. Sellaisen ettei se saa enää soitella eikä tekstaillakaan sulle. Olisi ainakin se stressi vähempi. Mitä te tuollaisella isällä teette, joka vaan uhkailee teitä. Paljon voimia sinulle!

 

:hug:
Samassa veneessä olen, paitsi minulla on neljä lasta.
Pojallani on suurella todennäköisyydellä paha frontaalilohkon vaurio ja/tai asperger sekä todettuna frontaalilohkon epilepsia ja aisti/tunneyliherkkyys. Poika on ollut pienen ikänsä neuron ja psykiatrisen asiakas, silti tutkimukset on edelleen kesken. Tänään viimeksi soitin lastenpsykiatriselle ja pyysin pojalle kriisipaikkaa, eipä löytynyt vaan lääkitystä vain lisätään. Pojalla ei ole mitään myötätuntoa ihmisiä tai eläimiä kohtaan, ei mitään syyllisyyden tunteita tehtyään jotain kiellettyä, vaarallisuuteen asti on poika väkivaltainen kuin psykopaatti pienois koossa.

Lasten isä on kunnostautunut vain minun piinaamisessa, kiusaamisessa, ahdistelussa, uhkailussa, kyttäämisessä jne.
Soitin poliisille ex:n touhuista mutta poliisi ei voi määrätä edes väliaikaista lähestymiskieltoa kun ex ei ole toteuttanut uhkauksiaan. Joten lähestymiskieltoa voin yrittää kuulema hakea käräjäoikeudelta itse.

Tänään on ollut rankka päivä :'(
Mitään apua ei suomessa viranomaisilta saa kun sitä tarvitsee, suomessa voidaan roikottaa lapsia muka tutkimuksissa vuosia psykiatrisen puolella ilman että mitään hoitoa tapahtuu muutoin kuin paperilla. :/

 

VOIMIA minultakin!
Meillä elämäntilanne vähän erilainen, mutta sama juttu, että tukea ei loppupeleissä saa mistään. Ellei itse pysty, niin sitten menee huonosti ja lujaa. Meillä kaiken huippu se, että kun viimein jouduin kyselemään lastensuojelulta sijaisperheestä, niin eipä otettu vakavasti! (Olisi ehkä pitänyt laittaa naapuri tekemään jonkin ilmoituksen...). Miten voin itse kuntoutua, jos päivittäin tunnen hirveää syyllisyyttä siitä etten riitä lapsilleni? Minulla ei ole riittävästi rahaa tarjota toimeentulotuesta + muutamasta vielä siitä lähtevästä pakollisesta suuresta menosta erityislapsille riittävää hoitoa, valvontaa ja turvallista arkea. Kunta ei anna hoitopaikkaa, pitää mennä töihin muuten odotettava 4kk. Tukiperhettä ei saa päivystysluontoisesti vaan lapset pitäisi siis antaa pois juuri silloin kuin "rouva tukihenkilö tahtoo", eikä silloin kun olisi oikein huono hetki itsellä. Tämä touhu suomessa on naurettavaa, uskomatonta ja raakaa!
Jos kärsin masennuksesta ja olo on päivittäin huono, miten voin saada raha-asiat kuntoon palaamalla töihin, ennen kuin saan itseni kuntoon > lapset kuntoon > =työkykyni ja elämänilon takaisin?

Olen siis sanaton, mutta toivottavasti tämä lohduttaa sinua, meitä on useita. Jos sinun tapauksessasi sossu ei ota sinua vakavasti, kannattaa harkita jo etukäteen sitä vaihtoehtoa, että pyydät jonkun muun tekemään jonkun lievän ilmoituksen teistä.
Kotiapua kannattaa pyytää myös, eihän se ole ratkaisu ongelmiin mutta tässä yhteiskunnassa ei ole muita vaihtoehtoja kuin yrittää ottaa vastaan kaikki mahdollinen pienikin, on niistä edes vähän apua!

Kirjoittele tänne, jos tuntuu pahalta, ehkä se auttaa! Itse en ole käynyt netissä vuosikausiin mutta nyt eksyin tänne ja minusta tuntui hyvältä, etten ole ainoa joka ei enää meinaa jaksaa. Jotkut ihmiset luulevat, että erityislasten kanssa elämä on ihan yhtä helppoa kuin rauhallisten "tavallisten" lasten kanssa. Toinen ongelma on se, että luullaan että pieni vammaistuki kattaisi oikeasti kaikki kulut, joita työssäkäyvänä pystyisikin kohtuullisesti maksamaan ja elämänilo paistaisi lapsesta koska vanhemmatkin voivat hyvin. Tätä ei ymmärretä. Paljon halvemmaksi tulisi yhteiskunnalle ennaltaehkäisevä tuki!