Mä en jaksa "masentunutta" puolisoa

Mä ymmärrän sua, en itsekkään aina jaksanut kun mies oli masentunut. 4 vuotta meni , osan aikaa mies kävi töissä osan oli pitkällä sairaslomalla. Mies ei puhunut tunteistaan. Pahinta kuitenkin oli kun hän ei tuntunut tarvitsevan multa mitään. Ei lohtua, ei kuuntelijaa ei tukijaa . Koin olevani vaan siivooja ja lastenhoitaja. Jos mies makasi ahdistuneena sohvalla ja menin lähelle ei reagoinut mitenkään.

No mies parani lopulta lääkehoidolla kun löyty oikea lääke. Mutta kun kaikki oli kaatunut muun niskaan kauan , uuvuin ja mun uupuumus oireili todella huonona stressinsieto kykynä, olin ärtyisä, räjähdin herkästi kun en jaksanut tai turhauduin. Reagtiot oli kohtuuttomia tilanteeseen nähden mutta mulle todellisia

 

Kuulostaa aika ristiriitaiselta, eikä tippaakaan masennukselta. Jo alkuun kerroit, että mies jaksaa töissä hyvin, on siellä pidetty ja menestynytkin. Lisäksi: " Kuitenkin jaksaa pitää itsestään huolta, puuhata lasten kanssa, tehdä kodista nättiä jne." Ja jo esimerkikssäsit se oli sinä, joka ei jaksanut lähteä ulos, ei mies.

Vaikuttaa siltä, että teillä on vain erilaiset mielenkiinnon kohteet ja mies on mieheksi hyvin tunteellinen. Veikkaan että kieltäytymisesi lähteä ulos tuntui mieheltä jonkinlaiselta torjunnalta. Jos parisuhteessa menee huonosti ja nihkeytesi suostua miehen ehdotuksiin on yleistäkin, on minusta ihan ymmärrettävääkin pettymys.

Jos miehessä on marttyyrin elkeitä, niin on niitä sinussakin. Syytät miestäsi omien ystävien puutteesta, minusta täysin perusteetta. Ja se lettujen tekeminen "vain lapsille" oli minusta yksinkertaisesti lapsellista.

Teidän pitäisi tehdä töitä parisuhteen eteen ja koittaa parantaa molemminpuolista ymmärrystä. Ehkä olette vaan liian erilaisia toisillenne ettekä pysty antamaan toisillenne sitä, mitä puolisoltanne kaipaatte. Mutta kun on pieniä lapsia, niin pitäähän sitä yrittää ennen kuin lyö hanskat tiskiin.