Mä en jaksa enää...

Tää tuska ei hellitä koskaan. Meidän 5vee tyttö on aivan kamala ja kohta mä huomaan että siihen en tehoa mikään kuu kuin...Vittu oikeesti mä olen oikeudenmukainen kasvattaja ja laitan rajat lapsille, mutta nyt tää menee liian pitkälle. Mitään mitä mä pyydän ei tapahdu kuin väkisin, ruoka on pahaa, veli on tyhmä, ja kaikesta täytyy saada raivari. Sit se kuvittelee että se saa kaiken mitä se haluaa ja pyytää vaikka tietää ettei saakaa. Se tietää mistä narusta vetää jotta äiti hermostuu. Mä olen oppinut pitkäpinnaiseksi, mutta tänään se raja tuli vastaan. Joo joo uhmaa uhmaa, mutta mitä sitte... Se menee kyllä ohi, mutta meneekö mulla? Jotenki vaan nyt on niin raskasta.
Kiitos kun sain purkaa ja anteeksi kun purin...;)
 
Mulla esikoinen juuri samassa iässä. Olin todella ihmeissään, kun yhtäkkiä muuttunut juuri vastaavaksi. Aina tapellaan mitä ulos pannaan. Ruoka on todella aina pahaa.. Kuulostaa niin tutulta. Meillä tässä kävi kylässä yks perhe viikonloppuna, joilla on vähän vanhempia lapsia. Ja purin äidille sitä, kun ei tahdo pinna kestää. Hän sanoi, että yleensä puhutaan siitä 3 v. uhma iästä. Mutta tähän 5-6v. kuuluu myös saman tapainen uhmaikä. Toisaalta kun tietää sellaisen olemassa olosta, se antaa itselle kummasti sitä pinnaa enemmän. Ja tahtoa, että et sinä tuolla menetelmällä minua voita! Kuulema nyt jos luovuttaa, tulee olemaan vielä kovempaa.

Eli pidetään pää kylmänä, kuikkupuuskien iskiessä. Ei auta kuin antaa olla lapsi, ei se itku tapa. Varsinkin kun tietää, että sillä haluaa vain omaa tahtoaan, taivuttaa äidin mielipiteitä... Ja kun huomaa, että äiti ei taivu. Ehkä keksii mukavempia tapoja saada tahoaan läpi, kuin raivota.

Voimia sinnekin!
 
Kiitos viestistäsi. Helpotti kun sai purkaa sen pahimman ulos. Mulla on hyvänä esimerkkinä yksi perhe joka ei laita rajoja lapsille ja ne on ihan KAMALIA, siis ne lapset. Sit se äiti valittaa kun lapset ei osaa käyttäytyä ja äiti on niin väsynyt siihen tottelemattomuuteen...niinpä. Pää kylmänä eteenpäin niin eiköhän tämä taas tästä.
Hyvää kevättä sinulle.
 
joo,samantyylistä ketjua meinasin aloittaa mut en oo saanut aikaseksi... kas,mäen oo huomannut 3v ja 5v uhmaa vaan UHMAn joka ALKOI 3v ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.......... olen kans välillä TOSI puhki.. nyt on ollut just semmosta aikaa taas että huhhuh.. meillä on "uus juttu" sellanen tekonauru TOSI KOVAA ja se ei heti lopukaan.. alkaa jo aamupala pöydässä ja oikein todella huomaa että yrittää mua vaan ärsyttää.... eka en huomioi mitenkään mutta rajansa kaikella, sit vien huoneeseen jäähylle, nauraa siäkin, kun päästän pois, sama meno muutaman minuutin päästä. ei paskaakaan hyötyä. tekee tätä muuallakin ja etenkin jos joku yrittää puhella jostain.. joskus tuntuu et pystyn hyvin pitään itteni rauhallisena, joskus paukahdan taikka alan poraan (hyvä minä!!!). mulla on yli 2kk laskettuun aikaan ja oon ollut ihmeen "selväjärkinen" tän raskauden aikana,mutta nyt alan huomaan että mieli on todella herkässä,kai tää loppu aika on sitten tätä.. eikä sit kiinnostaisi yhtäääääään tapella!!! lisäksi 1vuotias tossa ja senkipuolesta harmittaa kun joutuu tätä tappelua kuunteleen.. ja ainakin tämä isompi on saanut huomioo vaikka on toinen lapsi tullut. kahdenkeskistä aikaa ym, tuntuu vaan et mikään ei riitä! ja MIKÄ NEUVOKSI!?!?!? jos ihan oikeesti puhe ei mene perille, ei jäähy, ei tavaroiden pois ottaminen, ei selittelyt, ei mikään!!!!!
 
eikä meillä kans ruoka juurikaan kelpaa... just tässä vkon sisällä valittanut kanasta, jauhelihakeitosta, lihakastikkeesta, kirjolohikeitosta mm... ja makeeta pitäis saada silti! meillä selvä sääntö on että makeita EI tule jos ei ruoka laske. eikä karkkipvää jos on mennyt huonosti vko jne.. pakko ei oo syödä muttei tosiaan tarvi pyytää sitten muutakaan.. :headwall:
 
Tuli vain mieleen tuohon teko nauruu, että oletko koittanut jos alat nauramaan samalla tavalla takaisi. Eihän se nyt haittaa, vaikka äitikin vähän pelleillee ja nauraa takaisin.

Meillä tyttö kans tekee teko naurua, mutta se ei ole tuota, että haluaa olla ilkeä. Hän haluaa sillä vain huomion. Ja kun vähän aikaa sille juttelee, niin se menee ohi. Luulen, että nää meidän ja tiedän tekonaurut ovat ihan eri juttuja, ainakin kuulosti kirjoituksestasi.

Kumpa jostakin vain sais sitä pitkää pinnaa ostettua..
 
juu oon höröttänyt takaisin, ollut huomioimatta ym, mutta tää tosissaan on sellasta että ihan tahallaan koittaa ärsyttää! ja kaikki isovanhemmatkin on jo "testattu" ja koittaneet komentaa myös ym. nytkin oli tossa tilanne kun alkoi ruokapöydässä hekottaa, en puhunut mitään pitkään aikaan, jatkoi vaan,oli pakko sanoa että hiljaa tai pikkusisko herää, että meetkö sä hakeen koivuniemen herran pihalta vai mitä kun puhe kerran EI MENE PERILLE, ei välittänyt, jatkoi vaan ja sitten se siskokin heräs! kannoin sitten huoneeseensa sänkyyn ja siä saa olla. olin jo sitä ennen muutenkin sanonut että huilaan saat kans mennä niinku muutkin kun olet syönyt, etenkin tolla käytöksellä. entiä, mullakin on viä aika pitkä pinna mutta nyt tämä loppuraskaus aika tosissaan tuntuu vaikuttavan niin että itekki jo jännitän et koska napsahtaa :(
 
:'( :'( Meillä esikoisella (tytöllä ) uhma alkanut kahden vuoden iässä ja nyt neiti on 4,5 v ja uhma on kestänyt tähän saakka. Tammikuussa tuntui eka kertaa yli kahtee vuoteen, että jokohan alkaisi helpottaa niin ei.. Nyt mä vasta masennuin kun luin, että 5-6 vuoden iässä on uusi uhma. Eikö tämä sitte helpota ennen koulua ollenkaan..

Meillä ei totella, kiukutellaa, jankutetaan, huudetaan (ja se tulee kovaa ja korkealta ja monta kertaa päivässä ). Asiat voi olla ihan mitättömiä, esim. vaikka avaan jonkun oven ja neidin olisi pitänyt se avata. Sitte ku ehdottaa no että otetaa uusiksi avaa sinä se niin eihän se sitte enää käy. Ja silti kuitenkin saatetaan alkaa kirkua että eiku mie haluun avata sen jne. :headwall:

Usein menee hermot ja sorrun huutamaan. Joskus pelkää ihan itse omia tunteita ja niitä raivokohtauksia, että etten vaan lyö. Mut silloin kun oikein mulla menee yli hilseen niin menen vessaan ja hakkaan nyrkillä seinää niin että tuntuu.

Aresti ei ole tehonnu, holding ei ole tehonnu. Meillä halataan, suukotellaan, sanotaan miten paljon rakastetaan... Ei auta uhkailu, kiristys, hellyys... Neuvolassa käytii viime kesänä miehen kanssa juttelees kun mä olin kesäloman jälkeen ihan raunio ja vain odotin töihin pääsyä. Siellä mm. neuvoivat tota holdingin käyttöä että ottaa lapsi tiukasti syliin niin rauhoittuu. Että voi mennä jopa vartti. HAH! Meidän neiti on rimpuillu ja huutanu sylissä TUNNIN.
Kuopus 2,5 v on alkanut kans uhmailla mutta siskoon verrattuna pikkumiehen kiukuttelu on ihan ponnetonta ja suorastaan koomista.

Selviytymistarinoita kaivataan nyt kipeästi, olisiko kellään???
 
:hug: kans kaikille! olis tosiaan juu mukavaa kuulla kokemuksia muilta ja etenkin kellä mennyt sitten joskus ohikin tämä!!!?mä kävin kans puhelemassa psykol. näistä jutuista (tai alunperin pissavaivan vuoksi joka alkoi 2vuoden kuivuuden jälkeen ja on nyt vuoden kestänyt), mutta ei mitään hyötyä, tiän itekin varmaan kaiken mitä puhuttiin ja hän sanoikin että "vaikuttaa normaalilta uhma ikäiseltä ja teillä tuntuu olevan rangaistukset kohdallaan ja kasvatus systeemit kuulostaa oikein hyvältä jne). meillä kans halataan joka pvä ja sanotaan et rakastetaan vaikka olis ollut ihan hirveä pvä. annetaan tytölle myös sitä kahdenkeskistä aikaa ym. mistä tosiaan sais lääkettä että osais itse pysyä aina vaan tyynenä!!!!!? se on niin vaikeeta kun toinen vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa kiukkua ym.. :'( mä odotan niin että tää vauva syntyis ja menis ees 6kk ja alkaisin josain vaihees taas "oleen oma itteni" ja arki helpottais.
 
Kun minulla on tällä hetkellä tytöt 5,5v 4,5v ja 3v ja sitten poika 1,6v. Sanon, että eniten hermot on koetuksella juuri tytöistä esikoisen ja nuorimmaisen tytön kanssa. Tuohon nuoreman uhmaan, joka kuulosti Sintturan kertomukselta, on kaikista eniten tehonnut, kun hän saa sen kohtauksen, että olis halunnut laittaa sen oven kiinni. Ne tulee juuri samalla tavalla, aivan yllättäen milloin mistäkin. Meillä on tehonnut, kun sanon, että nyt hiljaa. Minä en oikeasti halua olla sinulle vihainen, mutta jos sinä jatkat tuota kiukuttelua, niin minä tulen vihaiseksi. Ja että se vain johtuu juuri tuosta sinun kiukuttelusta. Sitä samaa jankutan hänelle aina, kunnes rauhottuu...

Se on häneen tehonnut, mutta ei vanhimpaan samalla tavalla. Siis tässä huomaamme, vaikka kasvatukset ovat juuri samalaiset meidän lapsilla, niin eri asiat tehoaa toiseen kuin toiseen. Siis kysytään, paljon niitä hermoja, jotta oppii mikä kenellekin tehoaa. Kun ne lapsetkin ovat niin erilaiset. Toivottavasti ymmärsitte oikein mitä yritin sanoa..

:hug: täältäkin kaikille!
 
On todella ihanaa lukea, etten ole ainoa äiti joka tuntee olonsa avuttomaks! Mitenkäs muuten teidän miehet suhtautuu tähän uhmakkaaseen ipanaan? Meillä 3,5v tättähäärä tyttö... joka osaa olla todella raivostuttava! Juuri tuota että väärä ihminen aukaisee oven ym. Saattaa raivota tunninkin. Huutaa, heittelee tavaroita, yrittää lyödä ja siis raivoaa. Jos ottaa tiukkaan syliin niin huutaa ja itkee että sattuu vaikka tiedän että EI voi sattua. Mietin naapurien mietteitä kun huutoa kuuluu... Mieheni mielestä minussa on vikaa kun en saa tyttöä hiljaseksi ja raivokohtauksia loppumaan. Sanoo, että vie kohta meidät molemmat hoitoon. Sorrun yleensä itsekin huutamaan kun on niin väsynyt olo jo. Ajattelin eilen että soitan neuvolaan ja kyselen apuja, mutta luettuani muiden kokemuksia niin taitaa olla turhaa. Kirjoitelkaa vinkkejä jos niitä jostain saatte, miten raivarit saisi vähentymään... Vai onko se vain ajan kysymys.
Ps. Toinen lapsemme poika 12v ja hänellä ei tälläistä ollut. Mutta nyt alka murkkuikä painamaan.... sekin vielä!
 
Meillä mies on pitkäpinnaisempi mutta joskus hänkin hermostuu tytön kiukutteluun. Mulle toistaa vähä väliä, että pitäs yrittää pitää pinna ja anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ym ym..

Mä tossa viikonloppuna mietin tosissani ja muistelin omaa lapsuuttani. Mies sanoo että hän on ollut aika jäärä pienenä ja kyllä pitää myöntää että minäkin olin todella hankala. Muistan edelleen että sain päivittäin raivareita ja huusin kuin hinaaja ja "karkasin" lähes päivittäin metsään. Muistan että uhosin aina että teen majan ja asun siellä viikon ja siinähän sitten ikävöivät ja etsivät. Sitten vähän aikaa luonnossa pyörittyä palasin kotiin.

Omatunto pisti kun tajusin miten toistan omaa äitiäni. Äitini hoki mullekin että pitää minut viedä lääkäriin, että onko päässä joku kasvi vai mikä vika on kun minä vain huudan ja kiukuttelen.. Huomaan jankuttavani samaa tyttärelle, että pitääkö sut viedä lääkäriin tai neuvolaa psykologille että tutkitaa mikä vika sinussa on.. Ei nuo puheet tuntuneet mukavalta kun äiti niin sanoi niin ei varmasti tyttärestäkään tunnu. Ja kun itse olin silloin varmaa alle kouluikäinen niin aika hyvin sitä näköjää muistaa... :(

Ja sitten kun tuo tyttö huutaa... Kipukynnys on olematon eli huutaa tosi kovaa jos vaikka vähän kaatuu ja vaikka ei satukaan. Sitte aina reagoi siihen, että ei voi koskea noin kovaa, älä huuda (kun se huuto on niin kamalaa kuultavaa etenkin silloin kun ei ole mitää syytä!). Toki mä huomaan sellaisen tilanteen, milloin tosissaa koskee, silloin ei yleensä saada henkeä ja neiti käy hetken haukottuaan kirkumaan. Silloin otan syliin enkä karju että nyt hiljaa.

Ja taas toistan äitiä ja toisaalta ymmärrän. Mä muistan ihan selvästi miten isoveljet mua usein kiusas, löi ja potki. Ja minä huusin. Ja äiti ei reagoinut mitenkään. Ei lohduttanu, ei komentanu velipoikia. Ja mä muistan vieläkin yli 30 vuoden jälkeen, miten pahalta se tuntui. SE TUNTUI TODELLA PAHALTA. Nyt ymmärrän, että äiti oli varmasti täysin kyllästyny mun jatkuvaan huutoon ja kun huusin niin paljon ja kiukuttelin, niin äiti ei enää jaksanu kuunnella eikä reagoida.

Mä oikein havahduin että mä teen samaa kuin äiti. Ja miten pahalta tyttärestäni tuntuu, kun satuttaa itsensä (vaikka ei kovasti koskekaan) tai kun tuntuu pahalta niin sitten äiti vaan karjuu, että ole hiljaa... :ashamed:

Miehen kanssa juteltiin ja päätettiin että tästä lähtien yritetään elää niin, että jos neiti kiukuttelee ja huutaa niin jos siihen on olemassa joku syy, vaikka pienikin, niin ei vähätellä vaan lohdutetaan. Jos taas huutaa ilman syytä niin sitten voi komentaa ja käskeä olemaan hiljaa. Tai pistää omaan huoneeseen rauhoittumaan. Mutta ei vähätellä toisen pahaa oloa koska siitä jää vielä vuosikymmenten jälkeenkin pahat muistot..

Jos se toisaalta auttaisi kun saa sitä kaivattua huomiota ja lohdutusta koska hyvin pitkältihän se kiukuttelu johtuu varmaan siitä huomionkipeydestä? Saa nähdä auttaako vai lisääkö se kiukuttelua? Mitä luulette?

Niin ja kai se ohi menee, koska ei mulla enää tollasia raivareita ole.. ;)
 
sinttura, paljolti samoja ajatuksia tääpäin... ja just et usein huomaan kans itessäni omilta vanhemmiltani jotain piirteitä ja pelästyn sitä oikein, että EI,tollanen EN HALUA olla.... äiti oli kova huutaan ja hermostuun ja on edelleen, isä kyllä rauhallinen,mutta osaa puhua tosi "veemäisesti" mikä pelotti herkästi.. mussa väliin kumpiakin piirteitä ja koitan niitä vastaan taistella. kuitenkin olen huomannut että omat hermoni on viä tosi hyvät jos vertaan juuri esim omaan äitiini.. koitan kans paljon miettiä omaa lapsuutta, ja oon kysellyt äitiltä, mutta hän ei muista paljo mitään (mukamas ainakaan) niin ärsyttää... väittää ainakin ettei meillä siskonkans ole ollut juurikaan uhmaa...mutta ite muistan myös noita "karkaan kotoo" juttuja kyllä. ja sen,että äitinkanssa en ole tehnyt paljo mitään,hän on ollut lähinnä TÖISSÄ aina, kotona tehnyt työtä onneksi,mutta silti. isä taas on paljon touhannut meidän lastenkanssa.siskonkans en paljoa tehnyt koska oltiin ja ollaan kuin yö ja päivä.. ja yli 4v ikäeroa, kuten meillä nyt on ekalla ja tokalla!ihan samanverran,4v4kk..
tota oon kans väliin miettinyt että ei sais aina sanoo sitä "oo hiljaa" vaan tosiaan ottaa tosissaan ne itkut. tai kyllähän mäkin lohdutan kun näen että ihan oikeesti sattuu tai on paha mieli jostain,mutta usein tulee just sanottua se hiljaa.... meillä nyt tullut tota herkkyytää tytölle yhtäkkiä et itku tuleekin helposti! tänään esim vein häntä kerhoon ja hän sanoi että haluaa mennä ovesta yksin sisälle, annoin sitten mennä ja odotin autossa hetken, ovella hän pysähty ja viittoi että tuu viemään mut sisälle, itku silmässä :( ,menin sitten viemään. välillä koitetaan olla niin reippaita ja taas kuitenkin äitiä kaivataan.
eilen oli vähän parempi pvä, päätin sitten että mennään uimaan, ja tuntu ihanalta nähdä taas onnellinen ja hyväntuulinen tyttö kun kerroin että mennään uimaan. niin reippaasti yhtäkkiä teki kaiken,mikä yleensä on hankalaa.. vaatteet kattoi laukkuun valmiiksi,kävi pissalla ettei tulisi heti hätä, varotti isää että jos meet pikkusiskonkans hänen huoneeseen, kato ettei ole pikkutavaroita lattialla ettei mene suuhun(yleensähän sinne EI SAA mennä ja pikkutavaroita voidaan ottaa ihan sitä varten ettei pienempi saa tulla jne).. kyllä nää niin vaihtelee..
no tänään annoin ruoanjälkeen jäätelöpalan niin vähän päästä alkoi taas kaikki kielletty... tässä taas sitten kiitos siitä jos jotain annat.. kiukuttelua,tekonaurua,huutoa ja pikkusisko-ärsytystä! hohhoijaa....!
 
Meillä on myös muutama tempperamentillä varustettu lapsukainen täällä kotona. Esikoinen on juuri viiden vuoden hujakoilla, ja kuopuksella lähestyy uhkaavasti se 3 vuotta.

Varsinkin esikoisen kohdalla olen huomannut, että suurimmille raivokohtauksille tai huomionhakuisuudelle on usein syy. Ja kun jaksaa kaivaa sitä syytä esille, niin usein tilannekin rauhoittuu. Ja jos taas en jaksa paneutua asiaan, niin tilanne räjähtää silmille. Syitä saattaa olla esim. jokin flunssan jälkitauti, joka on äidiltä jäänyt huomaamatta. Joskus esikoinen on ollut huolissaan esim. kuopuksen flunssasata. Toisinaan vaivaa ikävä isää (työreissulla).

Mutta toki on aiheita, jossa vaan testataan rajoja. Mutta silloin meillä ei yleensä lapsi venytä kiistaa ihan äärirajoille. Itkuun asti ehkä, mutta ei purkaannu kohtuuttomana raivona (lapselta siis... :whistle: )

Vaikka kliseeltä kuulostaa, niin yrittäkää saada kontaktia lapseen noissa mahdottomissa tilanteissa. Tiedän kyllä kokemuksesta, että kuulostaa helpolta, mutta miten sen käytännössä toteuttaa?? No, meillä välillä onnistuu kontaktin saaminen, välillä ei, ja välillä unohtaa äiti yrittää... Mutta voimia meille tähän taistoon! Tärkeintä kai on ettei luovuta...
 
Miten menee?

Kyllä mulla taas tänään tuli mieleen, että onko tossa lapsessa jotain vikaa, milloin noi raivarit menee ohi? Tyttö syksyllä 5 v ja rumba jatkuu.

Tänäänkin tuli kolme raivaria ja ihan älyttömistä syistä. Ja sitte se jankkaus. Mitä ihmettä mä sille teen?? Kun esim. tänään äitini täytti pyöreitä vuosia ja pyysin miestäni ottamaan minusta ja äidistäni kuvan. No neiti sai raivarin kun ei saanut tulla kuvaan VAIKKA hänelle nimenomaan sanottiin monta kertaa, että ensin otetaan tällainen kuva ja sitten seuraavassa hän saa olla mukana. Hirveä huuto ja kiukku. Sitten kun sanottiin, että tule nyt kuvaan niin alkoi jankkaus "En mä saa, en mä saa... Te sanoitte että mä en saa.." ym. Ja vaikka sanotaan että nyt saa niin neiti vain jankkaa että en mä saa. RASITTAVAA

Ja näitä raivareita kielloista johtuen tosiaan tänää tuli kolme ja niistä seurasi kaikista toi jankkausvaihe.

Miten ihmeessä pitäs toimia noissa tilanteissa???!

Katsoin eilen supernannyä ja se raivoileva esikoinen oli kuin meidän neiti. Tosin meidän neitiin ei auta rutiinit, jäähyt, keskustelut, komentelut, lapsen tasolla puhuminen, silmiin katsominen ja äänen madaltaminen, ei välinpitämättömyys, ei holding, ei haliminen ja lohduttelu. Ei siis ei niin mikään. :'(
 
Meillä hiukan päälle 4-v ja ihna hirvee uhma on päällä TAAS! Eikö se 2,5-v uhma riittä. Koskapa taas tämän kauden jälkeen. Meillä kanssa saadaan hepuleita vähän joka-asiasta. Meille tullut mukaan myös käsittämättömät itku kohtaukset... aihe voi olla vaikka kun sisko kupsahtaa lattialle selälleen istumasta.. Itku ei siis ole oikeaa vaan sellaista väyväyväy itkua ja se saattaa jatkua pitkään, eikä tehoo sylitykset, ei selitykset.... No kait tää uhma tästä taas häipyy ja uutta odotellen.... :hug: Jaksamisia muille :hug:
 

Yhteistyössä