maailma romahti

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Hulluko?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

Hulluko?

Vieras
Mieheni lähti eilen työmatkalle viikoksi. Se on järkiminäni mielestä ihan ok. Olemme olleet naimisissa melkein 10 vuotta. Luotan häneen ja tiedän, että tilaisuus oli hänelle mieluinen. Ehkä hän myös kaipaa parisuhteestamme vähän lomaa... olemme niin paljon yhdessä.

Tunneminäni sen sijaan reagoi täysin järjettömästi. Mietin jo viikon etukäteen, miten kamalaa on jäädä yksin. Tilanne kärjistyi siihen, että kun mieheni painoi kotioven kiinni ja lähti taksilla lentokentälle, purskahdin hillittömään itkuun. Aivan kuin hän olisi jättänyt minut kokonaan, vaikka hän on poissa vain viikon. Tunne oli älyttömän voimakas.

Oli aikainen aamu, mutta silti en saanut enää kunnolla nukuttua. Ahdisti ja rinnasta puristi. Yritin epätoivoisesti keksiä jotain tekemistä. Piti päästä pois kotoa, pois yksinäisyydestä. Kävin kaupungilla shoppailemassa, mutta en oikeastaan ostanut mitään. Itkin jälleen päästyäni kotiin. Ruoka ei oikein maistunut.

Iltapäivällä minusta tuntui, että olen tulossa kipeäksi. Todennäköisesti psyykkinen paha olo vaikutti fysiikkaankin. Menin aikaisin nukkumaan. Yöllä mies soitti päässeensä perille.

Tänään elämä tuntuu jo valoisammalta.

Kokeeko kukaan muu koskaan tällaista vai olenko yksin älyttömien tunteideni kanssa? Mikä ihme saa normaalin, kohtuullisen tasapainoisen ihmisen sekoamaan tällä tavalla?
 
Luotan mieheeni mutta joskus saatan saada samoja huonoja fiiliksiä kun hän lähtee työmatkoille. Ajattelen mielessäni kaikenlaista ja nukun ja syön tosi huonosti. Siitä huolimatta että olen iloinnuut etukäteen kaikesta mitäa aion tehdä hänen matkan aikana. Olen toimelias ja sellainen ihminen joka saa helposti myös mies seuraa joten voisin vaikka mennä ulos tuulettumaan kun mies on matkalla etten ajattelisin häntä.

Jos en ole saanut mieheltä tarpeeksi huomiota ennen hänen matkaansa ja jos kuukautiset on tulossa, olen herkempi synkistelemään.
 
Tämähän on ihan normaalia työelämää nykyisin. Kyllä sinun pitää nyt vain ryhdistäytyä, eikä heittää kirvestä kaivoon. se viikko menee nopeasti ja jos miehesi joutuu useammastikin lähtemään työreissuille niin sinäkin ajanoloon totut siihen. Itse lähdin keikoille kuorma-autolla yli 30 vuotta. Kyllähän sitä alussa oli monestikin vaikeaa sen lähdön kanssa kun tiesi olevansa pitkäänkin pois kotoa puolison ja lasten luota, mutta kyllä siihenkin sitten ajaoloon tottui ja hyväksyi mielessään sen tilanteen. Ei sitä kovinmonta yötä jaksanut valvoa ja pähkäillä tuntemisiaan. Siihen tottuu kyllä. Vaikeinta itselleni oli ne tilanteet jos kotona asiat ei olleet kunnossa lähtiessäni, esim. lapset tai vaimo sairaita, se oli sellainen huoli kokoajan mukana ja ajatteli jokohan se pienimmäisen korvatulehdus on helpottanut. Monesti siinä ajaessa oikein ristikätensä ja pyysi että ne siellä kaukana kotona saisivat levollisen yöunen. Että pää pystyyn sotamies!
 
Samanlainen pahan olon tunne tulee minullekin mieheni työmatkoista. Ja hänellä kun on tapana muuttua aivan toiseksi ihmiseksi ennen lähtöään, pakkaillessaan vaatteita kassiin: hän lauleskelee ja on huomiota herättävän iloinen ja hyväntuulinen - ikäänkuin jalat irti maasta. Joskus soittelin hänelle iltaisin matkoilleen - mutta hän tuli niin vihaseksi ja oli sitä mieltä, että ""mustasukkaiset ämmät ne perään soittelee"". Joten eipä auta muu kuin olla huomaamatta matkoille lähtöä vaikka pahalta tuntuukin. Pitää vain luottaa ja antaa toiselle tilaa.
 
Jos jatkuvasti reagoit tuolla tavoin miehesi työmatkoihin, teet itsellesi kovin paljon hallaa. Tunteesi ei perustu ainakaan luottamukseen. Oletko sinut itsesi kanssa, vaikuttaa, kuin sinulla olisi itsessäsi paljon avaamattomia solmuja. Tunnetko jonkun ammatti-ihmisen tuolta psyyke puolelta, jonka kanssa voisit puhua ja siten helpottaa ja auttaa omaa elämääsi. Tuollainen tunne ja siitä aiheutuva käytös tuhoaa elämääsi ja avioliittoasi se ei ainakaan paranna.
 
Ei varmaan yhtään lohduta, mutta itse reagoin lähtöön ihan päinvastaisesti: mieheni matkustaa työssään tosi paljon ja olen aina tosi iloinen, kun hän lähtee! Ei sen takia, ettenkö haluaisi olla hänen seurassaan, mutta siksi, että minulla on ihan omaa aikaa. Saan lukea rauhassa, syödä ja nukkua ihan omaan tahtiin, tavata ystäviä ilman pohdintaa siitä, että pitäisiköhän lähteä jo kohta kotiin, ettei mies huolestu missä olen jne.
Olen aikamoinen sottapytty, eli miehen poissaollessa saan sotkea ihan rauhassa, syödä valkosipulia :) ja muutenkin ""toteuttaa itseäni"".

Toki menen ja olen ystävieni kanssa, teattereissa, konserteissa ym kun mieheni on kotimaassa, mutta se ei kuitenkaan ole sama asia. Lisäksi miehen poissaollessa voi katsoa telkkarista just sitä kanavaa, mitä itse haluaa :-D [meillä on kyllä kaksi telkkaria, mutta tuntuu tyhmältä viettää aikaa eri huoneessa, jos kuitenkin on kaksi ihmistä kotona ja voisi olla yhdessäkin].

Minulla pikemminkin pinna kiristyy, jos mies ei ole pitkään aikaan ollut missään ja kyselenkin, että koskas olisi taas reissuja...? Oma työni ei sisällä yhtään matkustamista ja olen aina jotenkin tottunut siihen, että mies on paljon pois, eli olisi varmasti vaikea tottua sellaiseen tilanteeseen, että mieskään ei enää matkustaisi.

En tiedä onko tämä luonne- tai tottumuskysymys, koska ystävilläni on juuri tuollaisia tuntemuksia kuin sinulla, ts. vaikka mies olisi vain pari päivää pois he ovat ihan raunioina. Itse en ehkä ihan ymmärrä sitä (koska en ole vastaavaa kokenut), koska nykyään voi pitää niin hyvin yhteyttä puhelimella ja sähköpostilla, sitä paitsi viikkokin on loppujen lopuksi tosi lyhyt aika.

Tästä ei ollut hirveästi varmaan iloa, pahoittelen, mutta lähinnä tarkoitin vain sanoa, että jos pystyisit kääntämään miehen poissaolot positiiviseksi asiaksi, ts. että voit tehdä ihan mitä itse haluat ja se on sinun omaa laatuaikaasi, niin ehkä jatkossa ei tunnu enää niin pahalta.

Itse en ota (enää) kierroksia edes siitä, että miehen yksi läheinen työkaveri on hänen entinen naisystävänsä, eli -teoriassa- matkalla voisi tapahtua vaikka mitä, mutta tiedän, että ei tapahdu (nainen ei voi enää sietää miestäni, kun tuli jätetyksi aikoinaan).

Eli turha siitäkään on stressata. :) [tosin aika monet raivarit piti saada, ennen kuin pääsin tähän rauhalliseen olotilaan, eli ei se tyyntyminen kovin helppoa aina ole...]

Tsemppiä, pian se viikko kuluu! Ja voithan aina saada tuliaisia tai pyytää tuomaan jotain lentokentältä, jos matka suuntautui ulkomaille! ;)
 
No, ainoa tilanne jossa menen sekaisin miehen lähtiessä on selvittämätön kriisi tai puhumattomuutta pitkän aikaa ennen lähtöä. Tai ""jokin"" outo aavistus tai tunne joka tulee miehen käytöksestä.
Jos kaikki on hyvin, en edes tajua ajatella mitä haittaisi miehen pieni poissaolo.
Tai yksi sellainen tilanne voisi olla vaikkapa jos olisin työtön ja mies kävisi pitkiä reissuja ja 'etenisi urallaan', tulisi matkoiltaan aina hieman muuttuneena miehenä, silläaikaa kun minä siivoaisin kotona ja yrittäisin edes saada ajan kulumaan.
 
Olisi syytä tarkistaa mitä miehesi puuhaa reissuilla, mikäli sinulle liitossa on luottamus tärkeää.

Olen juuri petetty ja juuri nämä tunnusmerkit myös mieheni omasi ennen kuin sain tietää totuuden. Siis ennen matkaa luonne muuttui. Lisäksi kiinnitettiin enemmän huomiota ulkonäköön. Kaiken kukkuraksi soittaessani hänelle hän haukkui minua myös mustasukkaiseksi.

Näin jälkeen päin olen tullut siihen tulokseen, että mikäli hän ei olisi pettänyt juuri silloin minua, hän ei olisi välittänyt soitoistani tai olisi ainakin ollut mainitsematta, että olen mustasukkainen. Eli mikäli hän nyt haukkuu sinua, on luultavasti hänellä jotain mitä pitää salata sinulta.

Mikäli haluat tietää mitä miehesi touhuaa, on paras laittaa hänet seurantaan, kuten itse tein. Näin totuus tuli julki
 
Olet vielä ilmeisesti nuori...Oletko työtön? Jos, niin suosittelen menemään työelämään, jotta saat omankin elämän etkä vain elä miestäsi varten.

Oma mieheni jättäytyi kotiin ennen eläkeikää ja nyt on aina kotona. Haluaisin olla joskus kotona vain yksin, mutta eihän se onnistu, että näinkin voi olla.

Ole onnellinen, että sinulla on mies joka elättää sinut, eikä niinkuin meillä, että minä elätän miehen.
 
Kylla mina ymmarran sinua oikein hyvin.

Ei ole syyta huoleen vaikka niita meltdown- hetkia joskus tuleekin, et sina silti tasapainottomalta kuulosta.

On ihan ok olla tottunut toisen seuraan, ja etta alitajunnasta saattaa joissakin tilanteessa aktivoitua joitakin yksinaisyyteen/jatetyksi tulemiseen/pelkoihin liittyvia asioita, joita kuitenkin kaikilla, omissa mittakaavoissaan on.

Itke kun itkettaa. :)
 
Tuota sanotaan läheis-riippuvaisuudeksi. Olin samalainen,
nyt en ole enää; avomieheni muutti pari viikkoa sitten....
ei jaksanut enää kanssani; läheisriippuvaisuuden kanssa.
 
Itselläni kävi pitkässä suhteessa niin, että saatoin romahtaa kun mies lähti yöksi töihin. Näin kävi silloin, kun jostain syystä tunsin, etten saanut hänen huomiotaan, ilmassa oli kireyttä, ehkä riitaa. Tunsin, ettei minulla ollut hänen tukeaan. Kun jäin yksin kotiin tunsin olevani maailman yksinäisin ja hylätyin ihminen. Juuri noilla oirein kuin sinä. Jos taas tuntui että kaikki suhteessa oli hyvin, ei haitannut vaikka mies lähti viikon matkalle tai pidemmällekin. Silloin oli ihanaa omaa aikaa puuhastellen omia juttuja tehden. Oli kuitenkin koko ajan turvallinen olo ja tieto siitä, että mieheen voi luottaa ja kaikki on hyvin.
Nyt olemme eronneet. Lähesriippuvainen olen kai minäkin. Suhteestamme kaipaan juuri sitä turvallisuuden tunnetta, en juurikaan miestä ihmisenä sillä emme sopineetkaan toisillemme. Tuntuu, että on ihan sama ketä ihminen vierellä on. Kunhan on joku, johon voi 100 %:sti luottaa ja nojautua. Eli kaippa joku jossa voi roikkua.
Oletko varma, ettet tunne juuri epävarmuutta suhteestanne?
 
Miehet eivät vaan tahdo ymmärtää että rakkaudesta se
johtuu se riippuvuus (minun näkemykseni), vaan he tuntevat itsensä vangituiksi.
Totta kai on ikävää kun toinen lähtee, eikös se ole merkki
rakkaudesta, tai eikö? Jos ei ole tunteita, eihän silloin ole
ikävää kun toinen lähtee, vaan helpottunut olo.?!? Tai hällä väliä! Ainakin minä olen itkenyt kun mies on ollut poissa, tai
jos itse on ollut poissa mieheni luota, olen kaivannut niin...
Mutta meitä on joka junaan..
 
Oli tilaisuus mieleen tai ei, yleensä nuo työmatkat ovat sellaisia ettei niistä voi kieltäytyä. Ne tarjoavat mahdollisuuden oppia ja edetä uralla, sitäpaitsi pomohan määrää kuka työmatkalle menee.

Olet nyt yksin viikon. Mikset ottaisi tätä synkistelyn sijaan mieluisana kokemuksena? Harrasta, näe kavereita, katsele saippuasarjoja ja tilaa joku ilta iso pizza ihan itsellesi. Nauti omasta seurastasi ja omasta olostasi. Viikko menee nopeasti. Oletko yksinäinen? Tällöin voi olla, että kaipaat miestäsi, koska sinulla ei ole ketään muuta kehen tukeutua. Ellet, mene rohkeasti ystäviesi ja perheesi pariin.

Et ole ilmeisesti tottunut olemaan miehestäsi erossa? Työmatka on kuitenkin nimensä mukaan TÖITÄ varten, ""parhaimmilla"" matkoilla näkee lentokentän, hotellin ja konferenssi- tai kokoushuoneen sekä ehkä jonkun nähtävyyden ja ruokapaikan vieraiden seurassa. Joskus harvoin työmatkalla on aikaa käydä (jopa) ostoksilla tunnin tai parin ajan (taxfreetä ei lasketa). Eivät ne firmat kohteissa lomia maksa, siellä ollaan niin kauan, että asiat saadaan hoidettua.
 
Heh heh, mun mies on työmatkalla 9 viikkoa. Eikä tunnu missään. Aluksi oli vaikeaa, noin 10 vuotta sitten, mutta ei enää. Tämä on kyllä harvinaisen pitkä aika, yleensä työreissut on yhdestä yöstä muutamaan päivään. Olemme muutenkin aika itsenäisiä, minäkin käyn ulkomailla omien kavereitteni kanssa ja käyn äitini luona kotiseudulla useita kertoja vuodessa ilman miestäni. Tiedän kyllä monia pariskuntia joille tällaiset järjestelyt olisivat kauhistus.

 
NO, sinä hullu psyykkasit itsesi tuohon tunnetilaan! Luepas tuo kirjoitelmasi, niin tulet samaan johtopäätökseen. Mietit jo etukäteen kaikki möröt kartalle ja vatvoit niitä kokonaisen viikon.

Oliko tämä tosiaan ensimmäinen kerta 10 vuoteen, kun miehesi lähti matkalle? Teit asiasta paljon suuremman kuin mitä se on. Sehän on ihan normaalia elämää, ei edes syrjäisimmän kylän syrjäisimmässä mökissä olla enää irti muusta maailmasta.

Otahan nyt järki käyttöösi ja lakkaa liitämästä siellä mielikuvitusmaailmassa. Monot maankamaralle ja heti!
 
Oletko ap koskaan asunut yksin? Jotenkin voisin kuvitella (arvaus toki vain), että et. Minusta tuntuu ihan uskomattomalta, että ihminen ei pärjää viikkoa yksin. Siis jos kerran luottaa toiseen. Mieheni ei juuri käy työmatkoilla tai muutenkaan ilman minua missään, mutta niinä harvoina kertoina olen iloinen siitä, että saan joskus olla ihan yksin. Vaikka toki ikävä on. Nautin joskus todella paljon yksin olosta ja siitä, että voin tehdä mitä tahansa arkisia juttuja ottamatta toista huomioon, vaikka vain katsella kaikkein pahimpia tyttöhömppäleffoja itsekseni. Mutta ehkäpä tämä yksin olon arvostus johtuu siitä, että olin yli kolmekymppinen, kun muutin mieheni kanssa yhteen enkä sitä ennen ollut koskaan asunut kenenkään kanssa vanhempieni luota opiskelemaan muutettuani.
 
Jotenkin outo juttu,.............
Oletko aina tukeutunut toisiin ihmisiin, oletko joutunut vastaamaan itsestäsi ja elämästäsi täysin itsenäisesti.
Ei voi kuin arvailla mitä tapahtuu jos vaikkapa miehesi sattuis menehtymään, niin ikävää kuin se olisikin.
Millä ihmeen tavalla pystyisit käsittelemään asiaa?
Onko miehesi hakenut sinut suoraan äidin helmoista, oletko asunut yksin, vaikkapa vieraalla paikkakunnalla, vieraassa maassa?
Kyllä tämän täytyy olla provo?
 
Olen itsekin rakastuneena tuntenut tunteita, että en ole olemassa ilman toista, jotenkin sitä vain odottaa toisen paluuta. Mutta onneksi olen oppinut tunnistamaan tuon tilan ja osaan irtautua siitä. Keksi ihmeessä itsellesi tekemistä, kuuntele musiikkia josta sinä pidät ja mies ehkä ei, leivo itsellesi jotain hyvää tai tee jotain mistä itse todella pidät. Joskus itse vain istun sängyn reunalla ja mietiskelen, mies ihmettelisi tällaista kyllä ääneen... :) Viikko menee hyvin nopeasti etkä varmasti ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisit, kutsu ystävä kylään tai kyläile itse. Ajattele itseäsi omana itsenäsi, älä miehesi vaimona.
 
Minunkin mieheni on tällä hetkellä työmatkalla. Eka yö ilman häntä on aina vaikein eli silloin on vähän ikävä, mutta puhelut ja tekstarit helpottaa. Ajattelen aina hänet vierelleni sinä iltana ja hän minut. Muuten menee kivasti kun hän on pois eli teen omia juttujani; luen, käyn jumpassa, tapaan kavereita, katson leffoja, siivoilen...minusta on rikkautta, että voi olla suhteessa myös itsekseen välillä. Sitten osaa arvostaa taas yhteisiäkin hetkiä. Opettele tietoisesti nauttimaan yksinolosta.
 
Hei,
Kaikkeen tottuu. Tässä talossa voisi aiheuttaa enemmän hämminkiä jos reissuja ei olisi. Meillä mies reissaa ympäri maailman vähintään neljä päivää viikossa. Nuorena, rakastuneena ja lasten ollessa 3-5 v reissut aiheuttivat varmaan etääntymistä. Nyt on kuitenkin aikaa väsätä presentaatioita ja kirjoittaa plazalle, kun ei ole tuota aikuista hoidettavaa.
 

Similar threads

N
Viestiä
30
Luettu
4K
V

Yhteistyössä