K
Keittiönoita
Vieras
On ollut aina sama asetelma. Mä en ollut koskaan yhtä hyvä. Mutta siinä kyllä äitini oli ihan oikeassakin, mä olen tyhmempi ja opin hitaammin kuin siskoni. Mä en sille mitään voi, että en pääse Mensan jäseneksi. Enkä sillekään, että siskoni pääsi. Nallekarkit kun ei vaan aina mene tasan.Alkuperäinen kirjoittaja LotL:Mun on pakko kysyä, että onko teillä ollut perheessä jo lapsesta asti sama asetelma yleensäkin? Etkö sinäkään koskaan riittänyt, mutta siskosi "riitti"? Pettyivätkö vanhempasi valinnoistasi myöhemmälläkin iällä? Olivatko tukena silloin kun sulla oli isoja vaikeuksia elämässä?
Ollaan sun kanssa keskusteltu eri ketjuissa aiemminkin elämäsi tapahtumista minä näin harmaana ja silloinkin kun olin vielä "musta". Olen ihaillut selviytymistäsi elämässäsi vaikka tapahtumat olisivat voineet lynkata toisella luonteenlaadulla olevan ihmisen täysin. Susta jos kenestä voi sanoa, että olet oman elämäsi sankari!
Miten vanhempasi suhtautuivat silloin kun tyttö syntyi ja hänessä olikin vamma? Onko lastenlasten erilainen arvostaminen alkanut myöhemmällä iällä vai onko kuvio ollut alusta asti sama? Jos näin niin on varmaan ollt pienen lapsen kanssa rankkaa olla yksin eriarvoisena kun miehesikin menetit ja elämä oli silloin varmasti kaiken kaikkiaan aika mustaa. Mutta sinusta hohtaakin lämpö ja elämänviisaus, jonka eletty elämä vaikeuksineen on tuonut mukanaan-empaattinen olet ollut varmaan jo ennen sitäkin alunperäisestä ammatinvalinnastasi päätellen![]()
Mä luulen, että isäni on aina hiljaa eurannut sivusta, miten elämässäni pärjään. Äitini taas on ollut aina se, joka päättää, onko jokin asia pärjäämistä vai ei. Ei isäni mikään nyhverö ole vaan mies, joka mieluummin antaa "akkojen tapella" kuin osallistuu siihen itse. Olen aika pitkälti samanalinen kuin isäni. Mutsi ei ole koskaan antanut mulle anteeksi sitä, että musta ei tullut akateemikkoa. Onneksi siskostani sentään tuli. Muuten mutsin maailmankuva olisi varmaan murentunut
Tuohon riittämättömyyteen... muistan vieläkin sen päivän, kun toin lukioikäisenä aivan onnesta suikulana kotiin koepaperin, jossa kiilteli pitkästä matikasta 10-. Sen sijaan, että äitini olisi iloinnut saavutustani, höän vaan tuumasi: "olisit lukenut paremmin, niin olisit saanut kympin". Yhdellä lauseella katosi iloni kymppi miikasta. Mutta tuo oli niin tavallista un lapsuudessani, että totuin siihen.
Mä olen aina ollut se, joka lohduttaa. Jopa silloin, kun olisin ollut kaiketi se, jota pitäisi lohduttaa. Kun likka syntyi vammaisena, mä lohdutin mun äitiäni, kun hän oli saanut vammaisen lapsenlapsen. Kun mä sairastuin nivelreumaan, lohdutrin äitiäni, koska hänen tyttärellään oli todettu nivelreuma. Kun siskoni mies aikoinaan sairastui syöpään ja hyvin lyhyessä ajassa kuoli, mä olin se, joka piti huolen siitä, että kaikilla on ruokaa ja puhtaat vaatteet päällä. Mä olin se, joka kirjaimellisesti omin käsin nosti siskonsa Meilahden sairaalan heräämön edestä käytävältyä makaamasta, heijasi ja kuiski lohduttavia sanoja isosiskonsa korvaan. Mä olin se, joka otti 6 veen syliinsä ja kertoi, että isä on nyt kuollut. Ainoa, joka sitä arvostaa, on tää silloinen 6 v itse. Mutta noin muuten... mä en ole koskaan tehnyt mitään merkityksellistä.